|
|
Naiset ja lapset - siviilit sodassa
Aikuisen, työikäisen miesväestön ollessa melkein kokonaisuudessaan
asepalveluksessa jäivät arjen työt naisten, lasten ja vanhusten
harteille. Omia ongelmia aiheutti säännöstely, minkä vuoksi melkein
kaikkia elintarvikkeita, polttoaineita ja nautintoaineita oli hyvin
vaikea saada. Moni joutuikin sopeutumaan arjessaan uudenlaiseen
elämänrytmiin ja ruokavalioon. Omaa aikaa meni nyt poissaolevien
miesten töiden tekemiseen, joten moni joutui opettelemaan kokonaan
uusia taitoja. Voikukkien kiskominen syötäväksi ja perheen
syöttöporsaan lihottaminen teurastuskuntoon olivat uusia askareita
monissa perheissä.
Työvelvollisia naisia Syvärin kaupungissa entisessä
venäläisessä pesulassa, jossa toimi jatkosodan aikana suomalaisten
pesulaitos ja varuskorjaamo. Kuva: SA-kuva
Perheen töiden teko oli etenkin maatiloilla raskasta, ja samalla piti
pitää huolta nuoremmista ja vanhemmista perheenjäsenistä. Monet
määrättiin myös työvelvollisiksi tekemään työsuoritteita muun muassa
työvoimapulasta kärsivälle maaseudulle sadonkorjuuaikaan. Yleinen
työvelvollisuus oli asetettu jo lokakuussa 1939, jolloin se koski
kaikkia 18–55 -vuotiaita ja sellaisia aloja, jotka suoraan tai
välillisesti hyödyttivät maanpuolustusta. Vuonna 1942 työvelvollisuus
muutettiin koskemaan myös väestön toimeentulolle välttämättömiä aloja.
Teollisuus ja maatalous kaipasivatkin tuolloin kipeästi työvoimaa.
Samalla ikähaarukka laajeni 15–65 -vuoteen, nuorimpien ja vanhimpien
osalta terveydellisin edellytyksin. Ajan kanssa työvoimavelvollisuus
muodostui joillekin pahaksi rasitteeksi,jota vastaan purnattiin. Monet
lähtivät vapaaehtoisina työläisiksi tuttuun maalaistaloon, etteivät
joutuisi esimerkiksi turvetta nostelemaan. Joillakin paikoilla töiden
jakaantuminen koettiin epätasa-arvoiseksi, ja pahimmista töistä
yritettiin luistaa monin keinoin. Väitetään muun muassa syntyvyyden
kasvaneen tuolloin, sillä raskaana olevat naiset eivät joutuneet
työvelvollisiksi!
TK-piirros
työvelvollisesta Sallan suunnalla. Kuva: SA-kuva
Sota-aikaan kuului monenlaisia keräyksiä ja talkoita. Kuuluisimpia
olivat mottitalkoot, joissa jokaisen piti hakata tietty määrä halkoja
(yleensä "Motti mieheen" eli yksi kuutio) polttopuupulan
helpottamiseksi. Muina talkoina oli muun muassa jäidennostotalkoot:
meijeritaloudelle oli talvisin järvistä nostettu, sahanpurulla kevääksi
ja kesäksi eristetty jää tärkeää tuotteiden säilömiseksi.
Naiset raskaimman vastuun
kantajina
Sota-aikana naisten panosta tarvittiin kotitöissä, tehtaissa ja muissa
laitoksissa sekä suoraan armeijan tukena. Tavallisesti sotaa käyviä
miehiä auttavat naiset olivat vapaaehtoisina lottina,
sotilaskotisisarina tai Punaisen Ristin työntekijöitä. Näiden naisten
panosta maan hyväksi alettiin arvostamaan vasta 1980-luvun lopulla.
Tällöinkin on pääasiassa nostettu esille Lotta Svärdissä
työskennelleiden naisten eli lottien tekemä työ. Monet muut
vapaaehtoisjärjestöt ovat jääneet pienemmälle huomiolle, vaikka niissä
tehtiin samankaltaista työtä.
Kaikki naiset eivät voineet ryhtyä lotiksi, vaikka olisivat halunneet.
Monessa perheessä oli isä, puoliso, veljet, enot ja sedät sodassa,
joten talouden ainoat työhön kykenevät saattoivat olla naisia. Heillä
ei yksinkertaisesti ollut aikaa perheen arjen pyörittämiseltä.
Perheeseen oli maaseuduilla tullut vielä usein lisäystä, kun
kaupunkilaisia tuttuja ja sukulaisia tuli tilalle pakoon pommituksia.
Naisia heinätöissä
heinäkuussa 1941. Kuva: SA-kuva
Moni nainen joutui ottamaan hoitaakseen miehen ammatin. Sattui usein
käymään niinkin, että vaimo tai tytär oppi ammatin huomattavasti miehiä
paremmin, ja miesparat tunsivat rintamalta palattuaan tultuaan olonsa
suorastaan uhatuksi. Lopulta monella työpaikalla naisten korvaaminen
osaavilla miehillä ei ollut enää lainkaan ajateltavissa. Naisille sota
tiesi ammatillista ja sosiaalista nousua. Entisistä rahastajista tuli
nyt raitiovaunujen kuljettajia ja tehtaissa naiset pääsivät
koneenkäyttäjiksi. Pula-aika pakotti oppimaan uusia taitoja, ja
eräänkin talollisen vaimosta tuli erinomainen suutari. Koulutusta
järjesti Naisten Työvalmiusliitto ja monesti aloille, jotka ennen sotia
olivat yksinomaan miesten ammatteja. Sodan jälkeen oli monille kova
pala palata "normaaliin sukupuolten väliseen järjestykseen", tiesihän
se naisille ammattiaseman ja palkan heikkenemistä. Sukupuoliroolien
murtuminen jäikin tältä osalta lopulta pysyväksi.
|
|
|
|
|
|
Nainen
koneenkäyttäjänä Sakon asetehtaalla Riihimäellä elokuussa 1941. Kuva:
SA-kuva
|
|
Nainen
hitsaustyössä Karkkilassa Högforssin tehtaalla tutkimassa ja
korjaamassa lämpöpatteria. Kuva: SA-kuva
|
Lotta Svärd
Naisten vapaaehtoisella osallistumisella taistelevan armeijan
tukemiseen oli Suomessa taustansa sisällissodassa (v. 1918). Valkoisen
armeija tueksi perustettiin monia naisjärjestöjä, jotka toimivat eri
nimisinä. Osa oli ompeluseuroja, osa "Suojeluskuntain naisia" tai
muilla nimillä kokoontuvia ryhmiä. Pääasiassa nämä naisjärjestöt
valmistivat varusteita suojeluskunnille sekä auttoivat joukkojen
muonituksessa. Esimerkiksi Turussa Kerttulin koulussa kokoontui
huhtikuussa 1918 perustettu Turun suomalaisten naisten työkunta. Koulun
juhlasalissa valmistettiin talkootyönä suuri määrä varusteita
valkoisille.
Ensimmäisen kerran Lotta Svärd -nimi esiintyy 19.11.1918 Riihimäellä
perustetussa Lotta Svärd yhdistyksessä. Myöhemmin Lotta Svärdin asema
valtakunnallisena, suojeluskuntia tukevana naisten järjestönä
vahvistettiin Suijeluskuntain päällikön käskyllä. Lotta Svärd toimi
jaostoittain, eli jokainen lotaksi haluava sai koulutuksen tiettyyn
osa-alueeseen. Lotta Svärdiin kuului järjestön toiminnan vakiintuessa
neljä jaostoa: lääkintäjaosto, muonitusjaosto, varusjaosto sekä keräys-
ja kansliajaosto.
Lotta Svärdin
pitkäaikainen puheenjohtaja Fanni Luukkonen työpöytänsä ääressä. Kuva:
SA-kuva
Lottien tehtävät ja vastuualueet vaihtelivat. Ensimmäinen jako
1920-luvulla tehtiin toimenlottiin ja kannatuslottiin. Toimenlotat
jaettiin edelleen varsinaisiin toimenlottiin sekä varatoimenlottiin.
Toimenlotat oli henkilökohtaisesti nimetty tiettyä tehtävää varten,
varatoimenlottia taas oli varattu tiettyyn ryhmään, johon
paikallisosasto oli varannut määrätyn määrän lottia. Näiden lisäksi oli
huoltolottia, jotka osasivat jotakin liikekannallepanon kannalta
tärkeää ammattitaidon tai koulutuksen perusteella, mutta jotka eivät
kuuluneet toimen- tai varatoimenlottiin. Kannatuslotat keskittyivät
lähinnä järjestön taloudelliseen tukemiseen sekä lotta-aatteen
levittämiseen.
Lääkintäjaosto
Suojeluskunta antoi vuonna 1922 lääkintäjaostosta eli
"sairashoitojaostosta" ohjeet. Niiden mukaan jokaista suojeluskuntaa,
suojeluskuntakomppaniaa ja suojeluskuntapataljoonaa kohti tuli olla
tietty määrä lääkintätoimenlottia. Näiden lottien tehtävänä oli avustaa
rintamalla haavoittuneiden ja sairaiden hoidossa ja kuljetuksessa sekä
järjestää sidontapaikat ja sairastuvat. Vuoden 1936 ohjeiden mukaan
varsinaisiksi toimenlotiksi laskettiin Lotta-Svärd yhdistykseen
kuuluvat lääkärit ja sairaanhoitajattaret sekä ne lääkintälotat, jotka
olivat suorittaneet 6 kuukauden kurssit. Varatoimenlottia olivat
keskusjohtokunnan hyväksymän ohjelman mukaisen lääkintäkurssin
suorittaneet lotat.
Muonitusjaosto - merkittävää työtä soppatykin äärellä
Lottatyön näkyvin jaosto oli muonitusjaosto, joka oli Lotta Svärdin
historian ajan laajin ja koulutetuin osa. Siihen kuului juuri ennen
sotia 50 170 jäsentä, joista 15 535 oli käynyt täydellisen kurssin.
Muonituslotat järjestivät muonitukset kaikissa suojeluskuntien
tilaisuuksissa aina pienistä kahvitilaisuuksista suuriin
ampumaharjoituksiin ja leireihin. Vuoden 1926 ohjeen mukaan "Jaoston
tehtävä on huolehtia rauhanaikaisen suojeluskunnan muonituksesta ja
jaostoon kuuluvien lottien koulutuksesta sekä liikekannallepanon
sattuessa asettaa tarpeellinen määrä muonituslottia suojeluskuntien
käyttöön". Seuraavissa suurissa sääntöuudistuksissa vuonna 1936
rauhanajan tehtäviin lisättiin muonitus- ja ravintokaluston hankkiminen
rauhan- ja sodanaikaista työtä varten. Muonitusjaoston toimenlotan tuli
olla peruskurssin suorittanut ja lottalupauksen antanut.
Liikekannallepanon sattuessa hänen oli tarvittaessa otettava vastaan
tehtävä oman kotipaikkakuntansa ulkopuolelta.
Muonituslotat saivat runsaasti harjoitusta, ja heidät kutsuttiin
suurinkin tilaisuuksiin järjestämään ruokailu. Tällaisia merkittäviä
tilaisuuksia olivat muun muassa Salpausselän kisat, ammunnan
maailmanmestaruuskisat Helsingissä vuonna 1937 sekä Suur-Merijoen
ilmailunäytös vuonna 1935, johon osallistui 20 000 katsojaa. Myös
kanttiinitoiminta kuului muonitusjaostolle.
Varustusjaosto - pienin jaosto
Varustusjaosto oli jaostoista pienin ja sen merkitys väheni pitkään
armeijan ja suojeluskuntien varallisuuden ja varustetilanteen
parannuttua. Jaostoon kuului tavallisesti vanhempia naisia, ja
tehtävinä sillä oli käsityöt ja ompeluilta-askareet.. Yleensä
varustusjaosto huolehti suojeluskunnan ja Lotta Svärdin omien
varusteiden valmistamisesta, korjaamisesta, luetteloimisesta ja muusta
vastaavasta toiminnasta. Eniten aikaa ja vaivaa vei toimenlottien
varusteiden hankinta. Varustusjaosto ompeli myös sotilaspoikien puvut
ja huolehti vapaussodan invalidien ja näiden perheiden avustamisesta.
Varustusjaoston jäsenmäärä väheni tasaisesti aina vuoteen 1937 asti.
Kyseisenä vuonna Viipurin suojeluskuntapiirin kansliapäällikkö Vilho
Koivisto piti vuosikokouksessa esitelmän varustelotan työstä ja
koulutuksesta. Koiviston mukaan varustelottia tarvittaisiin sodan
aikana ensinnäkin kotiseudulla, toiseksi tukivyöhykkeillä ja
kolmanneksi itse sotanäyttämöllä.
Kotiseudulla varustelottien työkohteita olivat keskusvarastot,
sotasairaalat, tehtaat sekä varustekorjaamot. Lisäksi lottien piti
tehdä paikallishankintoja. Varustelotan päätehtävänä oli toimia
kotiseudulla työnjohtotehtävissä, joihin hän oli saanut rauhan aikana
asianmukaisen koulutuksen. Tukivyöhykkeellä, lähempänä rintamaa
varustelotta toimi pääasiallisesti vaatetuskenttävarikoissa ja niiden
alaisissa laitoksissa. Itse sotanäyttämöllä toimipaikkoja olivat
elintarvikekenttämakasiinit ja niiden yhteydessä sijaitsevat
vaatetuskorjaamot ja pesulat sekä kenttäsairaaloiden varastot.
Keräys- ja kansliajaosto
Varojen keräämisen lisäksi keräys- ja kansliajaosto huolehti monista
muista tehtävistä siinä missä muiden jaostojen tehtävät oli selkeästi
rajattu. Uudet lottatoiminnan muodot liitettiin aina osaksi tätä
jaostoa. Pääasiassa jaosto keräsi yhdistyksen alkuvaiheessa rahaa omaa
toimintaa sekä suojeluskuntajärjestön työtä varten.
Kansliajaosto liitettiin jaostoon vuonna 1925, kun sen tehtäviin
sisällytettiin kanslia-apulaisten asettaminen suojeluskuntajärjestöjen
käytettäväksi. Vuosikokouksessa 1932 jaoston tehtäväkenttä jaettiin
seuraavasti:
– Keräys ja aatteellinen huolto;
– Puhelin ja kanslianhoito;
– Viestitys ja ilmavalvonta;
– Merilottapalvelus
Neljä vuotta myöhemmin käytännöllinen keräys- ja kansliatyö erotettiin
jaoston liikekannallepanotehtävistä. Rahojen keräämiseksi koetettiin
monia eri keinoja. Taloudellisesti erittäin tuottoisia olivat etenkin
arpajaiset vuosina 1935 ja 1938. Edellisen tuotto oli 3 000 000 markkaa
(yli miljoona euroa). Laman keskellä tällä rahalla oli erittäin suuri
merkitys järjestölle. Myyntitoimintaa järjestettiin myös lähellä
olevien yhteisöjen hyväksi.
Lotta Svärd ryhtyi järjestämään keräystoiminnan ohelle liiketoimintaa
vakavaraisen tuoton saamiseksi. Etenkin kahvilat ja kioskit sopivat
hyvin lottatoiminnalle. Tässä toiminnassa lotat tekivät yhteistyötä
matkailu- ja retkeilyjärjestöjen kanssa. Lottia kutsuttiin myös usein
näiden kokemuksen vuoksi yleisötilaisuuksiin pitämään ravintoloita.
Järjestöllä oli 251 erilaista liikeyritystä vuonna 1938, pääasiassa
kahviloita, kioskeja ja ravintoloita. Helsingin piirillä oli jopa
arpajaistoimisto sekä yhdellä paikallisosastolla oma pukuompelimo.
Ilmavalvontalotat ja viestilotat liitettiin Keräys- ja kansliajaostoon
1930-luvun alkupuolella. Lentokoneiden kehittyminen uhkasi tuoda
pommitukset kotirintamalle asti, jolloin aistihavaintoihin perustuvaan
ilmavalvontaan tarvittiin suuri määrä henkilöstöä.
Lotat sodassa
Talvisotaan tultaessa oli koulutettuna ja valmiina noin 90 000 lottaa.
Eniten kärsittiin puutetta pätevistä kanslialotista. Paperisota
tarvitsi paljon päteiä konekirjoittajia ja toimistotyöhön tottuneit
ihmisiä, ja jokainen toimistolotta vapautti muilta aikaa muiden
tehtävien hoitoon. Monesti kiireen keskellä esikuntien piti kääntyä
suoraan yksityishenkilöiden puoleen, jotta esikunnan asiakirjat
saataisiin liikkumaan toivotussa tahdssa. Samoin ilmavalvonta- ja
viestilotista oli pulaa.
Karjalan kannaksella oli sotaa edeltävien linnoitustöiden aikana 217
lottaa linnoitustyömailla ylimääräisten harjoitusten aikana vastaamassa
muonittamisesta. Nämä harjoitukset tuottivat monin paikoin vaikeuksia,
ja suurilla paikkakunnilla muonitus oli hyvin hankalaa. Muonituslotat
huolehtivat talvisodan alussa joukkojen kokoamis- ja keskitysvaiheen
muonituksen. Samalla he neuvoivat monia aloittelevia keittiömiehiä
toimen saloihin. Kenttäkeittiöt oli luovutettu armeijalle, joten monin
paikoin muonituslottien piti ottaa käyttöön välineistöä "Mallia 1918",
eli toisinaan vanha sotilaskypärä tai vastaava päätyi perunapadaksi
avotulen ylle. Muonituslotat perustivat sodan aikana kanttiineja hyvin
lähelle etulinjaa. Perustamiselle oli määrätty ankara raja, jonka lotat
tosin ylittivät monin paikoin jalan viedäkseen etulinjaan "pojille"
kahvia tai korviketta ja pullaa. Turussa muonituslotat huolehtivat
sodan tieltä evakuoidusta väestöstä, ja he niittivät sirpeillä ja
viikatteilla heinää kaupungin puistoista evakoiden mukana tulleelle
karjalle. Turussa muonituslotilla oli sodan aikana kymmenen
muonituspaikkaa, joista kolmea pommitettiin.
Koulutuksen puute ja varausten riittämättömyys ilmeni myös
viestilottien suhteen. Pääosa lotista palveli puhelinkeskuksissa, jotka
olivat usein pommituksille alttiissa kohteissa. Kotirintamalla
viestilottia oli esikunnissa ja huoltomuodostelmissa. Johanneksessa
Viipurin eteläpuolella nähtiin tapaus, jossa tienhaarassa
sijaitsevassa rakennuksessa toimivan puhelinkeskuksen kimppuun kävi
vihollisen lentokone konekiväärein. Sarjat osuivat taloon ja sisällä
olevat miehet heittäytyivät lattialle. Puhelinkeskuksen ääressä
ahkeroiva puhelunvälittäjälotta katsoi maassa makaavia miehiä, naurahti
ja jatkoi työssään. Myöhemmin keskuksen lottien muutettua pois tilalle
tuli kenttäarmeijan viestimiesjoukkue. Miehet joutuivat kuitenkin
pyytämään keskuksen hoitajaksi paikalla ollutta poikaa, joka lottien
työtä seuranneena suoriutui työstä huomattavasti näppärämmin.
Lottia muonittamassa
sotavankeudesta vapautuneita suomalaisia huhtikuussa 1940. Kuva:
SA-kuva.
Talvisodan aikana kaatui 64 lottaa lottatehtävissä. Näistä 11 menehtyi
tauteihin ja neljä kuoli onnettomuuksissa.
Välirauha 1940–1941 – Koulutusta
ja lottatyön uusimista
Välirauhan aikana koulutettiin lisää lottia. Etenkin poliittisen
tilanteen kiristyessä vuoden 1941 aikana lottien kouluttamista
lisättiin. Järjestön nimi, Lotta-Svärd muuttui samalla Lotta Svärd r.
y.:ksi. Järjestöohjeissa vuonna 1941 yhdistys muuttui
viisijaostoiseksi. Suurimpina eroina vanhaan varustusjaosto muuttui
varusjaostoksi ja perustettiin Toiminta- ja viestijaosto sekä Keräys-
ja huoltojaosto. Kenttäjoukoissa palvelevia lottia valvomaan asetettiin
yhdyslottia, jotka huolehtivat samalla työvoiman sijoittamisesta.
Tavoitteena oli yksityisen lottien värväämisen estäminen ja työvoiman
järkevämpi suuntaaminen. Lottia tarvitsevat armeijan tahot
esittivät pyyntönsä yhdyslotalle, joka ohjasi lottia tarvittaviin
tehtäviin..
Välirauhan aikana lottakoulutusta uusittiin ja täydennettiin. Uusina
kursseina aloitettiin muun muassa kauan kauan toivottu
eläinlääkintäkurssi, joka tunnettiin Punaisen tähden kurssina.
Viestikursseja ja ilmavalvontakursseja järjestettiin samoin useita, ja
. Merkittävä osa muonituslotista palveli Rajatoimistossa, joka huolehti
välirauhan aikana itärajalle rakennettavan Salpa-aseman
rakentajien muonittamisesta. Suurimmillaan maaliskuussa 1941
Salpalinjan linnoitustöissä oli 35 000 miestä. Tyypillisessä 1 500
miehen ruokalassa oli 45 lottaa ja emännät.
"Punaisen tähden
kurssilla", joita järjestettiin muun muassa Hämeenlinnassa ja
Lappeenrannassa annettiin lotille koulutusta eläinlääkintätehtäviin.
Kuvassa tutkitaan hevosen ikää sen hampaista. Kuva: SA-kuva
Lotta Svärd jatkosodassa
Jatkosodan aikana lotat olivat aina siellä, missä taisteleva
armeijakin. Lottia tarvittiin lisää etenkin ilmavalvontaan, kun vuoden
1941 aikana vallatuille alueille perustettiin uusia
ilmavalvonta-asemia. Asemasodan aikana lotista oli suoranaista
työvoimapulaa, mutta lääkintälottia oli hyökkäysvaiheen päätyttyä ja
taisteluiden hiljennyttyä yli tarvittavan määrän. Asemasodan aikana
lottatyövoima oli kausittaista: yliopistojen lukukausien ja
maanviljelyn kylvö- ja elonkorjuuaikojen alkaessa podettiin pahaa
työvoimapulaa. Suurhyökkäys kesällä 1944 lisäsi lääkintälottien
tarvetta. Samoin Kannaksen evakuointiin tarvittiin 3 500 lottaa
erilaisiin huoltotehtäviin. Komennuksella oli tuolloin 15 000 lottaa ja
kotirintamalla 7 000 lottaa. Sodan jälkeen lotat olivat mukana
auttamassa Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden, muun muassa
Porkkalan evakuoinnissa. Samoin lotat huolehtivat muonituksesta,
majoituksesta ja lääkintähuollosta rajalta evakuoitujen siviilien
palatessa koteihinsa.
Lotta Svärd r.y. lakkautettiin 23.11.1944 Valvontakomission
vaatimuksesta välirauhansopimuksen artiklan 21 nojalla. Koska
suojeluskunnat oli lakkautettu fasistisena järjestönä, ei sitä
tukeneella lottajärjestölläkään ollut tulevaisuutta. Muonituslottana
vuonna 1941 ollut Kerttu Korsimo oli Oriveden opistossa, kun rehtori
tuli kertomaan järjestön lakkauttamisesta. Hänestä ja muista tytöistä
uutinen oli niin hirvittävä, että kaikki alkoivat itkeä. Lottatyöhön
oli kasvettu kiinni, ja sitä haluttiin jatkaa koko elämän ajan.
Vuoden 1944 aikana lotat tekivät eri tehtävissä 2 153 000 työpäivää.
Koko jatkosodan aikainen arvioitu työpäivien määrä liikkuu 20,5
miljoonassa päivässä. Puolustusvoimien palveluksessa oli jatkuvasti
noin 13 000 lottaa, jotka vapauttivat divisioonan verran miehiä
rintamalle. Lotat olivat siis Suomen "17. divisioona". Lottien työpanos
oli korvaamaton, ja eräässä Mannerheimin sodan aikana lähettämässä
kirjeessä todetaan, että ei ollut varaa eikä mahdollisuuksia korvata
vapaaksi pyrkivää lottamäärää erikoiskoulutuksen saaneilla miehillä.
Jatkosodan aikana kuoli 228 lottaa. Sodan jälkeen vammoihinsa
kuolleiden lottien määrää ei ole tilastoitu.
Lottien muistoja jatkosodasta
Lietolainen Kaija Ryökäs oli suorittanut 1/2 vuoden kurssin jo ennen
talvisotaa. Hän sai 12.6.1941 määräyksen lähteä Kenttäsairaala 19:ään.
Kohti itää tämä kenttäsairaala lähti 21.6.1941, ja ensimmäiseksi
sairaala saapui Ristiinan pitäjään. Lotat ja muut majoittuivat vanhaan
kartanoon, missä he tekivät perusteellisen siivouksen. Tänne ei
kuitenkaan tullut potilaita. Ristiinasta matka jatkui etenevän rintaman
perässä Tuupovaaraan, minne sairaala pystytettiin kiireesti. Huoneet ja
käytävät olivat pian täynnä potilaita. Rintaman edetessä sairaala
seurasi, ja lotat pääsivät näkemään Itä-Karjalaa. He pääsivät mös
käymään vallatussa Petroskoissa Täällä Kaija eksyi, ja kulkiessaan
kaduilla hän huomasi erääseen rakennukseen kulkevat puhelinjohtimet.
Hän muisti, että lietolaiset olivat viestimiehiä ja kävi vilkaisemassa.
Rakennuksessa oli kuin olikin tuttuja, muun muassa Kaijan serkku.
Parasta kenttäsairaalan olosuhteissa oli Ryökkään mielestä sauna.
Kenttäsairaalan liikkuessa se saatiin ainakin pystytetyksi jonkin
rakennuksen nurkkaan. Ruoka oli niukkaa ja yksipuolista, mutta siihen
tottui. Kotoa saadut paketit tasattiin kaikkien kesken.
Kuljetuskelpoiset potilaat siirrettiin ensiavun jälkeen sotasairaalaan.
Huonokuntoisimmat jäivät kenttäsairaalaan, kunnes olivat hieman
toipuneet. Monet menehtyivät vammoihinsa. Kuolleet sidottiin
siisteiksi, ja näiden isovarpaaseen laitettiin tuntolevyn puolikas ja
henkilökortti. Lääkintälotta Ryökäs ei pystynyt muistamaan, minne nämä
kiinnitettiin silloin kun vainajalla ei ollut isovarvasta tai jaloista
oli jäljellä pelkät tyngät. Moniin hirveisiin kokemuksiin kuului myös
Ryökkään ensimmäinen pyörtyminen. Hänen tehtävänään oli pidellä
potilaan ruhjoutunutta kättä, joka piti amputoida. Monta päivää
märkineestä kädestä lähti kammottava haju. Myös seuraava lotta pyörtyi
yrittäessään auttaa amputoinnissa. Kenttäsairaalassa oloon kuului monia
muitakin kaameita ja surullisia kokemuksia. Moni tuttu lietolainen
kulki sairaalan kautta, eikä monenkaan hyväksi voinut tehdä enää mitään.
Sylvi Reinikainen lähti ilmavalvontalotaksi Suomussalmelle kesällä
1943. Hän oli tätä ennen käynyt kahden viikon ilmavalvontakurssin
Hämeenlinnassa. Kouluttajina olivat olleet ilmavoimien upseerit, ja
koulutusaiheina olivat muun muassa havaintojen teko ja erilaiset
viestivälineet.
Ilmavalvonta-asema sijaitsi Suomussalmella Viitalassa rakennuksen
katolle rakennetulla lavalla. Lotilla oli käytössään radio, jolla
havainnot ilmoitettiin ilmavalvontakeskukseen. Suomussalmella neljän
ilmavalvonta-asemalla olevan lotan piti valvoa Oulua kohti lentäviä
lentokoneita. Näitä havaittiin harvakseltaan, ja tavallisesti nähtiin
vihollisen hävittäjiä.
Alueen rintamavastuu kuului saksalaisille, vaikka Suomussalmen joukot
olivat suomalaisia. Muonituksen lotat saivat saksalaisilta. Eräänä
päivänä ruoaksi saatiin mätiä perunoita. Alueella oli miinavaara, sekä
varoiteltiin Suomussalmella liikkuvan desantteja sekä partisaaneja.
Vaarallisimmaksi kuitenkin osoittautui lähitalon lehmä, joka söi osan
lottien kuivamaan ripustamista vaatteista. Reinikaisen lottakomennus
päättyi hänen palatessa koulunpenkille.
Lapsuus sodan jaloissa
Perheiden nuorimmat joutuivat ottamaan tavallista aikaisemmin vastuuta
perheissä. Moni poikalapsi oli myös innostunut
suojeluskuntatoiminnasta, ja he ryhtyivät sotilaspojiksi. Heillä oli
sodan aikana monenlaisia tehtäviä, kuten ilmavalvonta, vartiointi ja
suojeluskuntien avustus erilaisissa toimissa. Jotkut osallistuivat
desanttien eli laskuvarjolla pudotettujen vihollisvakoojien
etsintöihin. Näitä tosin tavattiin harvoin. Liedossa sotilaspojat
olivat liikekannallepanon aikana mukana ameijan ja suojeluskunnan
varastoilla kokoamassa ja luovuttamassa tavaroita rajalle lähteville
sotilaille.
Lottatyöstä kiinnostuneet tytöt ryhtyivät vastaavasti pikkulotiksi.
Pikkulottatoiminta oli hyvin suosittua Pohjois- ja Itä-Suomessa sekä
Pohjanmaalla. Lottajärjestö joutui kuitenkin kilpailemaan suurimmassa
osassa maata partiotoiminnan kanssa. Erityisen innostuneita
lottatoimintaan oltiin Viipurissa, missä lottatyttöjä oli 27 osastoa,
joihin kuului 1 719 jäsentä. Sitä vastoin Helsingin ainoaan osastoon
kuului vain 52 jäsentä.
|
|
|
Lietolaisia
sotilaspoikia Suojeluskunnan harjoituksissa.
|
|
Pikkulotat
valmistavat joululahjoja rintamamiehille marraskuussa 1943. Kuva:
SA-kuva
|
Lottatyttötyö vauhdittui vuoden 1934 tyttötyönjohtajien ensimmäisillä
neuvottelupäivillä. Tuolloin liittymisikäraja alennettiin kahdeksaan
vuoteen. Seuraavana vuonna Keskusjohtokunta hyväksyi ensimmäisen
johtosäännön ja tyttötyönjohtajien ryhdyttiin kouluttamaan Tuusulassa.
Talvisodan alla Lotta Svärdiin kuului 24 000 pikkulottaa, ja
tyttöosastoja oli 1 042. Joka neljäs toimenlotista oli ollut myös
lottatyttöinä. Sodan alla pikkulottia oli yleensä aina siellä, missä
isoja lottiakin. Vanhempia ihmisiä hämmästytti nuorten, noin 14–16
vuotiaiden tyttöjen osoittama suunnaton sinnikkyys raskaiden
työtehtävien alla.
Moni sotaveteraanihankkeen aikana haastatelluista, sota-aikana Liedossa
asuneista naisista muisti lottatyttönä kutoneensa sukkia tai lapasia
tuntemattoman sotilaan paketteihin lähetettäväksi rintamalle.
Liedolaiset pikkulotat lahjoittivat jatkosodan aikana Viestipataljoona
33:n 1. Komppanialle kokoamansa 300 kirjan kirjaston.
Kaikki lapset eivät voineet jäädä Suomeen. Ruotsi otti sotien aikana
vastaan 50 000 suomalaista lasta, jotka haluttiin turvaan sodan
jaloista. Tätä siirto-operaatiota varten Ruotsissa muodostettiin
Hjälpkomittén för Finlands barn. Myös Tanskaan lähti 4 000 lasta.
Lasten siirtäminen alkoi talvisodan aikana, jolloin 9 000 lasta ja 3000
äitiä ja vanhusta lähetettiin Ruotsiin pakoon. Yleensä siirrettävät
lapset olivat 3–7 -vuotiaita, jotka lähtivät matkaan lappu kaulassa.
Kaikkiaan 6 000 lasta jäi Ruotsiin lopullisesti kasvattiperheisiin.
Lapsia on juuri saapunut
Turun rautatieasemalle, valmiina lähetettäväksi turvaan Ruotsiin. Kuva:
SA-kuva
Paluu sivun ylälaitaan >>
|
|
|
|