|
|
Sotatutkimus
Sotakirjoitusten ulottuvuuksia
Tietokirjallisuuden osastot ovat niin kirjastoissa kuin kirjakaupoissa
omistaneet toiselle maailmansodalle omat, yleensä täpötäydet
kirjahyllyt. Erilaisten teosten paljoudesta huolimatta toisessa
maailmansodassa on paljon tutkimattomia ja tuntemattomaksi jääviä
alueita.
Sodasta kertovat teokset eivät ole syntyneet homogeenisena ryhmänä,
vaan niissä on ollut ajallisia vaihteluita. Heti toisen maailmansodan
jälkeen, 1940- ja 1950-luvuilla ilmestyivät monen sota-ajan korkean
upseerin muistelmat sota-ajalta. Etenkin marsalkka Mannerheimin ja
tämän lähipiirin muistelmat valottavat Päämajan ja sodanjohdon
ajattelua. Moni kenraali ei kuitenkaan koskaan julkaissut muistelmiaan:
esimerkiksi Varsinais-Suomessa perustettua 1. Divisioonaa jatkosodassa
komentanut turkulainen kenraalimajuri Paavo Paalu ei koskaan
julkaissut kirjoituksia vaiheistaan sota-aikana. Hänen henkilökohtainen
arkistonsa katosi 1970-luvulla mökkivarkauden yhteydessä.
Vaikka vaikenijoita on monia, on tietty ollut myös niitä, jotka ovat
aktiivisesti kertoneet kokemuksiaan sodasta. Tavallisten sotilaiden,
aliupseerien ja miehistön jäsenten muistelmia on julkaistu pääasiassa
1950–1980-luvuilla julkaistussa Kansa taisteli -lehdessä. Näiden
lehtien merkitys sodan kokeneille oli tärkeä. On kerrottu, että kun
1950-luvulla uusin numero lehteä julkaistiin, lähetettiin monilla
työmailla yksi työläinen ostamaan nippu lehtiä. Hänen palattuaan
ostosten kanssa työpäivä keskeytyi tunniksi tai pariksi kun kaikki
työmaalla lukivat omaa Kansa Taisteli -numeroaan.
Varhaisimmat julkaisut sodasta ovat kertoneet ”suurista linjoista” ja
siitä, kuinka merkittäviin ratkaisuihin sodan kuluessa päädyttiin.
Samoin historioitsijoilla on ollut oma osansa myyttien purkajina ja
luojina. Jatkosodan jälkeen oli keskeistä Suomen ja naatsi-Saksan
välien yhteistyön perustelu, jolloin syntyi niin sanottu
”ajopuuteoria”. Teorian mukaan Suomi ajautui sotaan tahtomattaan virran
viemänä. Poliittisen historian keskuudessa teoriaa on arvosteltu jo
pitkään.
Pienempien osien, kuten divisioonien ja rykmenttien historiikkeja alkoi
ilmestyä huomattavasti myöhemmin. Etenkin 1960- ja 1970-luvut olivat
tällaisten julkaisujen kukoistusaikaa. Tuolloin oli yhä elossa monia
pataljoonien ja komppanioiden päällystöä, jotka osasivat kertoa
yksiköidensä toiminnasta sota-aikana. Samalla monet sota-ajan kokeneet
olivat jo keski-ikäisiä eli 40-50-vuotiaita, joten muistelemisen
tarvetta ja henkistä kypsyyttä asioiden käsittelyyn oli kertynyt iän
myötä. Monen yksikön vaiheista tosin puuttuu edelleen julkaisu.
Esimerkiksi Helsingin Vallilan miehistä koottu Jalkaväkirykmentti 47,
”Vallilan rykmentti” on edelleen vailla omaa historiikkia.
Sotahistorian uusia mahdollisuuksia avautui 1990-luvulla, kun
Neuvostoliiton sorruttua osa arkistoista avautui joksikin aikaa tutkija
käyttöön. Täältä suomalaiset saivat paljon uutta ja arvokasta tietoa
venäläisten sotajohdon toimista ja ajattelutavoista. Samaan aikaan
sotaveteraanien ja esimerkiksi Lotta Svärdissä toimineiden arvostus
Suomessa kohosi. Kylmän sodan päättyminen merkitsi myös
talvisotatutkimuksen kukoistuskautta.
Sotaan osallistuneiden keskuudessa on 2000-luvulla kirjoitettu
pääasiassa rivimiesten ja lottien muistelmateoksia. Vanhuksiksi
tulleet, aikanaan 18-vuotiaina rintamalle lähteneet miehet ovat puolen
vuosisadan jälkeen kirjoittaneet kokemuksistaan juoksuhaudoissa.
Tutkijoiden huomio on kiinnittynyt enenevässä määrin hyvin
erikoistuneisiin osa-alueisiin kuten lasten ja naisten vaiheisiin
sodassa.
Toisen maailmansodan Suomen jatkosotaa koskevia perusteoksia on muun
muassa Jatkosodan historia -kirjasarja, jota julkaistiin kuusi osaa
vuosina 1998–1994. Tuoreempia perusteoksia ovat Karttakeskuksen
julkaisemat Talvisodan taisteluja, Jatkosodan hyökkäystaisteluja 1941,
Jatkosodan torjuntataisteluja 1942-44 sekä Sotatoimet: Suomen sotien
1939–45 kulku kartoin. Näissä teoksissa on esitelty hyvin kartoin
varustettuna sodan keskeiset taistelut. Merkittävää on myös, että
venäläinen sotahistorian tutkija Juri Kilin esittää
neuvostoliittolaisten keskeiset sotatoimet ja yksiköt erittäin
tarkkaan. Samoin talvisodan ja jatkosodan ”pikkujättiläiset”
esittelevät kattavasti sotiin liittyviä tietoja.
Arkistotutkimus
Sotaa tutkivan lähtökohtana on aikaisemman tutkimuksen lisäksi sotaan
liittyvät asiakirjat. Armeijan yksiköt ovat tuottaneet niitä valtavan
määrän, ja tarkimmillaan ne kulkevat komppanioittain eli noin 205
miehen yksiköissä.
Jokaisesta sotilaasta on olemassa asiakirjoja Kansallisarkistossa.
Yhden sotilaan perusasiakirja on kantakortti, johon on merkitty muun
muassa tämän henkilötiedot, varusmieskoulutus, henkilökohtaiset
kelpoisuusarviot, mahdolliset rangaistukset, kunniamerkit sekä
taistelut, joihin henkilö on osallistunut.
Sotaan liittyvää arkistoaineistoa säilyttää Suomessa Kansallisarkisto
Helsingissä. Entinen Sota-arkisto on nykyään Kansallisarkiston
Sörnäisten Toimipiste. Sieltä asiakirjoja voi pyytää nähtäväksi
Kansallissarkiston tutkijatiloihin. Kaikkia asiakirjoja ei ole
mahdollista saada nähtäväksi, sillä niihin liittyy
salassapitoasetuksia. On nimittäin mahdollista, että joidenkin
asiakirjojen liitteenä on edellä mainittujen kantakorttien kopioita,
jolloin henkilön intimiteettisuojan vuoksi osaa asiakirjoista ei saa
nähtäväkseen. Sukututkimus on riittävä peruste sille, että sotilaan
koko kantakortin saa halutessaan tutkittavaksi.
Jokaisella yksiköllä
kulki "Yleinen ja salainen kirjeenvaihto", jossa käsiteltiin yleensä
vuosittain yksikön tapahtumia ja niihin liittyviä käskyjä, tiedusteluja
ja tiedonantoja. Kuva: Kansallisarkisto
Sotahistorioitsijoille tärkeimpiä lähteitä ovat sotapäiväkirjat.
Jokainen yksikkö on pitänyt sodan aikana päiväkirjaa, johon on
päivittäin merkitty yksikön tapahtumia. Monesti sotapäiväkirjoissa
esiintyy peitenimiä ja -lukuja, joten tekstin tarkempi tulkitseminen
vaatii avukseen muita lähteitä. Yksittäisen sotamiehen löytäminen
sotapäiväkirjasta on sattumanvaraista. Sotapäiväkirjoja tutkiessa on
muistettava monia seikkoja. Niitä on ensinnäkin luettava
lähdekriittisesti, eli on ymmärrettävä, että kirjoittajalla ei
välttämättä ole ollut kirjoittamishetkellä tiedossaan kaikkia asiaan
liittyviä seikkoja. Sotapäiväkirjoja on saatettu kirjoittaa vasta
viikkoja tapahtumien jälkeen, mikä oli etenkin vetäytymisvaiheessa
kesällä 1944 yleistä. Tuolloin muistikuvat ovat saattaneet olla
sekoittuneita ja paljon on jo ehtinyt unohtua. Sotapäiväkirjoja on myös
joiltakin osin kirjoitettu ja korjailtu myöhemmin poliittisista syistä.
Osa päiväkirjoista on saattanut kadota, kun päiväkirjan pitäjä on
vienyt sen siviiliin päästyään mukaansa. Joidenkin kohdalla
arkistolaitoksella on vain merkintä ”TUHOUTUNUT ILMAPOMMITUKSESSA”.
Päiväkirjojen laatu riippuu hyvin pitkälti kirjoittajasta. Osa on
saattanut kuitata useiden viikkojen ajanjakson lyhyillä kommenteilla,
osa taas on selostanut tarkkaan yksikön toimintaa yhdeltä ainoalta
päivältä. Toisinaan tapahtumista on selostukset liitteinä päiväkirjojen
lopussa. Nämä on yleensä kirjoitettu kauan tapahtumien jälkeen, mutta
niihin on kuulusteltu useita tapahtumiin osallistuneita. Tällaisia ovat
esimerkiksi asemasotavaiheen aikana käydyt taistelut etulinjan
tukikohdista.
Osoitteessa www.http://digi.narc.fi/
voi hakea esimerkiksi yksiköiden nimellä sotapäiväkirjoja. Tässä
hakutulokset hakusanalla Jalkaväkirykmentti 35. Hakutuloksista on
huomattava, että talvisodan ja jatkosodan Jalkaväkirykmentti 35 ovat
eri yksiköitä. Kuva: Kansallisarkisto, digitaaliarkisto
Suurin osa asiakirjoista liittyy yksiköiden antamiin säännöllisiin
raportteihin, ilmoituksiin sekä kirjanpitoon. Yleinen ja salainen
kirjeenvaihto pitää sisällään myös komentajien yksilöilleen lähettämiä
päiväkäskyjä, ohjeita sekä muita asiakirjoja. Arkistossa käydessä
asiakirjat on pyydettävä arkistokansion tulonumeron perusteella.
Tulonumeron saa selville käyttämällä internetissä olevaa
AARRE-tietokantaa, jossa tarvittavia asiakirjoja voi hakea hakusanoilla
tai arkistotunnuksilla.
Tutkijoiden onneksi 2010-luku on tuonut monia lähteitä verkkoon. Lähes
kaikki jatko- ja talvisodan sotapäiväkirjat on digitoitu ja niitä
pääsee lukemaan Kansallisarkiston verkkosivujen kautta.
Sotahistoriallinen seura julkaisi vuonna 2014 kaikki Kansa Taisteli
-lehdet sivuillaan. Kaatuneita tai kadonneita tutkiville on perustettu
Arkistolaitoksen verkkosivuille ”Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneet”
-tietokanta. Sen avulla voi etsiä tietoja sota-aikana kuolleista
monilla tavoilla kuten nimen, syntymäajan tai kuolinpaikan perusteella.
Vuonna 2013 verkossa julkaistiin kaikki armeijan virallisten kuvaajien
eli Tiedotuskomppanioissa (TK) palvelleiden TK-kuvaajien ottamat
valokuvat. Näiden kuvien käyttö julkaisuissa on ilmaista, kunhan
mainitsee lähteen.
Haastattelututkimus
Sota on ollut pitkään vaiettu aihe, eikä siitä ole monien perheiden
keskuudessa juurikaan puhuttu. Moniin perheisiin palasi sodasta
hiljainen mies, joka kertoi kokemuksistaan korkeintaan saunassa
kaveriporukalleen. Sotaa tutkivalle tai aiheesta muuten kiinnostuneelle
ovat usein juuri yksilön, yksittäisen sotilaan, naisen tai sota-ajan
kotirintamalla kokeneen muistot kiinnostavia. Koettiinko sota
oikeuden- ja tarkoituksenmukaiseksi? Miten yksilö selviytyi fyysisesti
ja henkisesti? Mitä sodasta on jäänyt mieleen?
Jo sota-aikana järjestettiin kirjoituskilpailuja sotakokemuksista, ja
myös runouden keräyskilpailuja organisoitiin. Tiedotuskomppaniassa
palvelleen kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Olavi Paavolaisen mukaan
runous ei ollut laadultaan kelvollista, mutta suomalaiset sotilaat
hallitsivat kertovan kirjallisuuden hyvin. Suomalaisen Kirjallisuuden
Seura järjesti 1970-luvulla Korsuperinteen keräyksen, jossa pitkän
kysymyslistan avulla pyrittiin keräämään sotamuistoja. Keräykseen
osallistuikin suuri määrä kiinnostuneita, ja kerätyt aineistot kertovat
paljon sota-ajan elämästä.
Sotaveteraanien haastatteluja ja kertomuksia on joillakin
paikkakunnilla kerätty veteraanimatrikkeleihin. Myös joitakin teoksia
tai radio- ja televisiodokumentteja varten on haastateltu sodan
kokeneita. Joukko-osastojen historiikit ovat usein kokonaan tai
osittain läsnäolleiden upseerien ja muiden sotilaiden kirjoittamia, ja
näissä tapauksissa muistitiedon ja historiallisten asiakirjatietojen
raja on hämärtynyt.
Haastattelujen ohella yksityiset päiväkirjat, kirjeet, valokuvat,
esineet sekä muut sota-ajalta peräisin olevat aineistot ovat
merkittäviä lähteitä. Yleensä nämä ovat yksityisomistuksessa. Jotkut
veteraanit tosin ovat vanhoina hävittäneet arkistojaan. Samoin omaisten
suhtautuminen kuolleiden vanhempien perintöön vaihtelee. Nautelankosken
sotaveteraanihankkeessa tällaisia aineistoja pyydettiin museolle
digitoitavaksi, eli ne skannattiin tai valokuvattiin museon arkistoon.
Fyysiset kirjeet, valokuvat ja esineet palautettiin omistajille.
Luonnollisesti haastattelemalla kerätty muistitieto on sitä ”parempaa”,
mitä sotaa lähempänä ajankohtana se on kerätty. Viimeiset
sotaveteraanit ovat keskuudessamme vielä, mutta 2010-luvulla on elossa
pääasiassa enää jatkosodan aikana 18-vuotiaina
varusmiespalveluksen kautta rintamalle siirtyneitä. Jatkosodan alusta,
kesästä 1941 alkaen rintamalla olleita on enää hyvin vähän elossa,
samoin kuin talvisodan veteraaneja.
Muistamisen tavat ja halukkuus muistelemiseen vaihtelevat
yksilölliseti. Tutkijat jakavat ihmiset yleensä tiettyihin ryhmiin
näillä perusteilla. Perinteentutkijat jakavat haastateltavat eli
informantit yleensä kahteen perinteenkannattajaryhmään. Ensinnäkin ovat
aktiivit perinteenkannattajat, jotka pyydettäessä osaavat kertoa
aiheeseen liittyvää perinnettä sekä toimivat itse aktiivisesti sitä
kerätäkseen. Passiiviset perinteenkannattajat osaavat pyydettäessä
toistaa tuntemaansa perinnettä, mutta suhtautuvat siihen
välinpitämättömästi tai vähättelevästi, jopa torjuvasti. He eivät
kuitenkaan kerää sitä eivätkä itse tuota aineistoa, eli rooli on
lähinnä säilyttävä. Rajat tosin ovat häilyviä: joku voi olla innokas
työväen perinteen suhteen, mutta sotamuistot eivät puolestaan merkitse
hänelle mitään. Joissakin yhteisötutkimuksissa on löydetty useita
perinteenkannattajatyyppejä.
Nautelankosken sotaveteraanihankkeessa haastateltiin sotaveteraanien
lisäksi lottia, evakkoja, lapsuutensa Liedossa viettäneitä sekä
veteraanien omaisia. Sotaveteraaneista haastateltavina oli lähinnä
miehistössä eli sotamiehinä jatkosodassa palvelleita veteraaneja. He
tunsivat yleensä vain joukkueensa, eli noin 60 miehen yksikön ja
muistot liittyivät tiettyihin paikkoihin sekä jatkosodan
vetäytymisvaiheeseen kesällä 1944. He osasivat yleensä neuvoa
tutuistaan niitä, jotka tunsivat hyvin paikkakuntalaisten vaiheita.
Valokuvia haastatteluissa esitellessä he tunnistivat yleensä tuttujaan.
He suhtautuivat yleensä myönteisesti kertomiensa asioiden
julkaisemiseen niin verkossa kuin painetuissa lähteissä. Osa salli
julkaisemisen, mutta kielsi nimensä käytön niiden yhteydessä. Moni
totesi ”Tietenkin saa laittaa nimen tekstin perään, kun tottahan minä
olen pelkästään puhunut”. Sotaveteraaneissa oli eniten perinteeseen
torjuvasti tai vähätellen suhtautuvia, joskin joillakin vähättely
liittyi omien tietojen merkitykseen.
Lottatoiminnassa mukana olleet osasivat kertoa vaiheistaan hyvin.
Heillä oli myös paljon kerrottavaa siviilien elämästä sota-ajan
Varsinais-Suomessa. Erityisen hyvin lotat osaavat kuvata ajanjaksolla
vallinnutta yleistä tunnelmaa. Monille muisteleminen oli myös
henkisesti hyvin rankkaa, ja pahimpiin muistoihin liittyi usein
itkeminen. Talvisodan alkamista muistellut lotta kertoi marraskuussa
1939 vallinneesta tunnelmasta. Hänelle oli erityisen rankka muisto
metsään pommituksia suojaan viedyistä hevosista. Turussa talvisodan
pommitukset kokeneelle lotalle oli kauhea muisto rippipäivästä
välirauhan aikana, kun Turun Tuomiokirkon ikkunoiden lasimaalaukset
olivat rikkoutuneet, eikä ikkunoita oltu vielä korjattu.
Lapsuutensa sota-ajan Liedossa eläneet osasivat kertoa hyvin
paikkakunnan vaiheista sota-aikana. Heillä oli paljon muistikuvia
sukulaisista, jotka osallistuivat sotaan asepalveluksessa. Monesti he
myös kielsivät tietojensa käytön internetissä julkaistavissa
teksteissä. He olivat ilmeisesti tietoisia verkkojulkaisuihin
liittyvistä intimiteettisuojan mahdollisista ongelmista, sekä he
kertoivat usein myös paikkakunnan arkaluontoisisiksi koetuista
tapahtumista. Jotkut haastatelluista osallistuivat jatkosodan jälkeen
miinanraivaamiseen Pohjois-Suomessa. Haastateltavana oli myös muutamia
sellaisia, jotka olivat aikuisiässä sodan aikaan, mutta he eivät
osallistuneet sotaan rintamalla tai naisten tapauksissa lottatyöhön. He
osasivat kertoa hyvin tunnelmasta kodeissaan sota-aikana.
Evakot suhtautuivat myös hyvin myönteisesti antamiensa tietojen
julkaisemiseen. Heille Karjalan menetys sekä paluu sinne jatkosodan
aikana oli tärkeä asia, kuten evakkoon lähtiessä Suomessa uudella
paikkakunnalla vastaanottaneen isäntäperheen muisteleminen. He
kertoivat myös paljon sopeutumisesta elämään ja työhön uudella
kotipaikalla.
Veteraanien jälkeläiset toivat yleensä museolle nähtäväksi isiensä ja
muiden sukulaisten tekemiä tai omistamia esineitä. Heiltä saatiin myös
kirjeitä ja valokuvia. Omaisten tiedot olivat usein epävarmoja, ja
heitä kiinnosti usein kuulla tietoja omistamistaan esineistä.
Paluu sivun ylälaitaan >>
|
|
|
|