|
|
Ihmiset ovat käyttäneet jalkineita jo ainakin 10 000 vuoden ajan. Ensimmäiset jalkineet olivat sandaaleja, joista roomalaiset kehittivät saappaat.
Pohjoisempana käytettiin eläimen nahasta valmistettuja kenkiä. Yhä vielä on mahdollista ostaa kaupasta nahkatossuja, jotka muodoltaan muistuttavat esi-isiemme pitämiä jalkineita.
Kenkiä on jo ainakin keskiajalta lähtien hankittu myös muotivirtausten mukaan, ja kenkien malli sekä käyttäjät ovat vaihdelleet vuosisadalta toiselle.
Keskiajalla varakkaan tunnisti pitkistä, suipoista kengänkärjistä. Keskiajan jälkeen 1500-luvulla varakkaat naiset käyttivät chopineita, joiden pohjat saattoivat olla jopa puoli metriä paksut.
Arvonsa tunteva mies puolestaan korosti 1600-luvulla rikkauttaan korkeilla koroilla. Korkokengät olivatkin tuohon aikaan erityisesti miesten jalkineita.
Samaan aikaan myös nauhoilla solmittavat kengät alkoivat yleistyä. Kengissä ei ollut korkoa 1800-luvulla lainkaan, mutta seuraavalla vuosisadalla ne ilmestyivät
jälleen kenkämuotiin: nyt suurin osa korkokenkien käyttäjistä oli naisia. Kuvan varsikengät ovat 1900-luvun alusta.
Nautelankosken alue on kesäisin 1950-60 -luvuilla ollut suosittu ajanviettopaikka ja moni lietolainen onkin oppinut uimaan Aurajoessa. Uimalammella ja Kapulalammella järjestettiin
useampana kesänä perättäin uimakouluja. Uimakoulun suorittaneet saivat todistukseksi uimapukuun ommeltavan merkin. Aurajoen rannoilla vietettiin monesti koko kesäpäivä, kotona
käytiin välillä vain syömässä ja sitten taas palattiin kosken alueella oleville uimapaikoille. Lakokoskella, vähän matkaa alajuoksulle Nautelankoskelta, saattoi 1950-luvun lopulla
päästä myös hyppäämään korkeasta hyppytornista.
Vintalan kylän nuoret rakensivat tornin Alikirrin Maurin johdolla ja paikallisten avustuksella. Puutavaran lahjoittivat lähialueen maanomistajat. Puun lisäksi tarvittiin 16 kpl 200 litran
tynnyreitä, jotta hyppytorni kellui ja pysyi pystyssä. Tynnyreitä ja muita tarvikkeita varten kerättiin kolehtia ja apua saatiin muun muassa Turun Osuuskaupalta.
Sana hyppytornin olemassaolosta levisi ja paikalla saattoi yhden päivän aikana käydä yli 100 uimaria. Suurta väkijoukkoa palveli Keijo Tervahartialan pitämä kanttiini,josta oli
mahdollista ostaa juotavaa ja purtavaa. Valokuvassa oleva Lakokosken hyppytorni oli käytössä neljänä kesänä vuosina 1956-1959. Hypätä saattoi joko 2,2 metristä, 5 tai 7,6 metristä.
Torni oli kiinnitetty rantaan vaijereilla ja se liikkui virran mukana vain joitain metrejä. Veden syvyys alueella oli tuolloin 5,5 metriä.
Ennen kylmälaitteiden yleistymistä tarvittiin taloissa jäätä, sillä vain harvoilla
oli kylmäkaivoja, joissa maitoastioita voitiin pitää kylmänä.
Kevättalvella teräsjään aikaan sahattiin Aurajoestakin isoja jääkuutioita.
Ne kuljetettiin vesikelkkojen päällä
tai hevosen vetämässä reessä navetan maitohuoneeseen sahanpurujen alle säilytykseen,
ja siellä jää säilyikin sulamatta syksyyn asti.
Lämpimänä vuodenaikana hakattiin
kirveellä jäästä palasia irti maidon jäähdyttämistä varten. Joskus jäitä käytettiin
isompien ruokamäärien säilyttämiseen: perunakellarin eteisen hyllyjen alla astioissa
olevat jäät pitivät vaikkapa pitoruuat viileinä.
Jääkoukun avulla suuria, painavia ja liukkaita jääkuutioita pystyi siirtämään reestä maitohuoneeseen.
Iskutyöväline. Vasarassa on varsi, ja varren toisessa päässä on metallinen pää.
Metallinen teräskappale on usein kovaksi karkaistu ja sitkeästä työkaluteräksestä valmistettu.
Vasaroita on useita erilaisia eri käyttötarkoituksia varten, jolloin niiden koko ja muoto vaihtelee.
Yleisimmin vasaralla lyödään nauloja, sovitellaan kappaleita paikoilleen, muotoillaan tai rikotaan jotain.
Vasarat ovat nimetty käyttäjiensä tai käyttötarkoituksensa mukaan, esimerkiksi puusepän vasara,
kirvesmiehen vasara, muurarin vasara, suutarin vasara, verhoilijan vasara,
sorkkavasara, takomavasara, pajamoukari, lekavasara.
Ylemmässä kuvassa on piikkipäinen myllärinvasara, jota mylläri käytti teroittaessaan myllynkivien rihloja eli uurteita.
Alemmassa kuvassa on sorkkavasara.
Piirrin, jolla alemman/ylemmän hirren muoto siirretään veistettävään hirteen.
Hirsirakennusta rakennettaessa alemman hirren yläpintaa seuraten,
varalla piirtäen, siirretään sen muoto ylempään hirteen.
Kun vaihdetaan vaikka alin hirsi, siirretään varalla ylemmän hirren alapinnan muoto
alemman hirren yläpintaan.
Piirrettäessä varan piikit on asetettu siten, että toinen piikki koskee alimmaista ja toinen ylimmäistä hirttä.
Varalla piirretään koko hirsi päästä päähän, jolloin molempiin hirsiin piirtyy viiva.
Harppia käytetään kuten edellistä.
Taittomitta, jonka päällä on lyijykynä, toimii myös hyvin varausten tekoon.
Vanhin kirjallinen maininta rautaisesta varasta on vuodelta 1549.
Ruotsin rahahistorian mielenkiintoinen erikoisuus olivat suurikokoiset, suorakulmion muotoiset plooturahat, joita tehtiin vuosina 1644-1776. Ruotsi oli siihen aikaan maailman huomattavin kuparintuottaja ja kuparista toivottiin saatavan paras hinta kun se lyötiin rahaksi.
Suurin plooturaha oli nimellisarvoltaan 10 taalaria ja painoa sillä oli lähes 20 kiloa. Plootujen nimellisarvot ilmoitettiin hopearahana. Tämä tarkoitti, että plootussa oli kuparia tuon hopearahasumman arvosta.
Gramofoni on mekaanisesti, ilman sähköistä vahvistusta toimiva levysoitin. Sen toiminta pohjautuu Thomas Edisonin vuonna 1877 keksimään fonografiin. Fonografia seurasi Alexander Graham Bellin vahasylintereitä käyttävä soitin. Emile Berliner patentoi gramofonin vuonna 1887. Mullistavaa sen toiminnassa oli se, että vahasylintereiden sijaan Berliner keksi levyttää litteille levyille.
Gramofonin levylautasta pyörittää kammella veivattava jousikoneisto, ja äänen vahvistaa äänirasia, jonka neula on terästä. Yleensä ääni vahvistetaan torvella, mutta tässä mallissa torvea ei ole. Tämä kyseinen soitin on nahkalaukkuun istutettu siirrettävä malli. Raskaiden ja kalliden torvi- ja kaappigramofonien rinnalle tuli 1920-luvulla kevyempiä ja halvempia kannettavia malleja, niin kutsuttuja matkalaukku- eli matkagramofoneja. Ne olivat taloudellisesti yhä useamman ulottuvilla ja uudistivat gramofonin käyttöä, koska ne oli helppo ottaa mukaan ulos, retkille ja matkoille.
Soitin on His Master's Voice -merkkinen ja se on englantilaista alkuperää. His Master's Voice -merkin tunnistaa helposti yhtiön logosta. Francis Barraudin maalaukseen perustuvassa logossa koira istuu kuuntelemassa gramofonin torvesta isäntänsä ääntä. Emile Berliner ihastui maalaukseen ja teki kuvasta yhtiönsä tavaramerkin vuonna 1900. Melko pian sen jälkeen logo siirtyi Eldridge Johnsonille, joka teki His Master's Voicesta yhden maailman tunnetuimmista tavaramerkeistä.
Hakokirves on lyhytvartinen kirves, jolla on pienennetty eläimille syötettäviä lehdeksiä. Hakokirveellä
on myös pilkottu havuja eläinten kuivikkeiksi sekä tarhan lantatunkioon.
Tämä hakokirves on ollut käytössä Liedon Hakulan kylän Jonkarin talossa.
Medaljonkien sisällä olevien tytön ja pojan kuvilla koristeltu posliinilautanen kuuluu sarjaan, joita
LINDNER & CO. valmisti Birminghamissa vuosina 1875 - 83 ilmeisesti matkamuistoiksi merimiehille. Lautasen
koristelun henkilöhahmot perustuvat Suomen ensimmäiseen 100 markan seteliin, joka laskettiin liikkeeseen
vuonna 1863.
Koristemallia on painettu vihreän lisäksi ainakin mustana ja punaisena, myös henkilöhahmojen ulkomuoto vaihtelee
hieman. Osassa valmistetuista lautasista koristelu on sekä pohjassa että reunassa, osassa vain pohjassa.
Koristemalli tunnetaan nimillä Suomi ja Fennia.
Kauden esineemme on sekoitus jääkenkää ja jääkalossia, sillä sen pohjassa on rautapiikit ja se vedetään oman
kengän etuosan päälle kuin puolikas kalossi. Potkukelkkailemaan lähdettäessä tämä jääkenkä vedettiin yleensä
oikeaan jalkaan, jolla potkittiin lisää vauhtia. Jos jääkenkä olisi ollut myös vasemmassa jalassa,
joka lepäsi kelkan jalaksella, sen piikit olisivat raapineet maata ja hidastaneet matkantekoa.
Kaupoissa myydään nykyäänkin kävelykenkiin viritettäviä liukuesteitä, joissa on tukevia nastoja päkiän alla. Suomen talvioloissa onkin aina ollut tarvetta liukuesteille ja erinäköisiä rautaisia piikikkäitä levyjä, jotka on kiinnitetty kengänpohjan anturaan, on taottu jo ainakin keskiajalta lähtien.
Ennen käytettiin suutupakkaa, pikanellia. Kun sitä pureskelee, tulee tarve syljeskellä paljon,
sillä se lisää syljen eritystä.
Vielä 1900-luvun alussa vanhat miehet käyttivät mahorkkaa, venäläistä purutupakkaa. Tapa hävisi tämän sukupolven kuoltua. Tämä sylkykuppi on ollut käytössä salissa ja siinä on pidetty kuusenkäpyjä ilmeisesti imutarkoituksessa.
Lietolainen koulutyttö sai tämän elämänsä ainoaksi jääneen polkupyöränsä 1910-luvun alussa.
Samalla pyörällä hän kulki vielä 70-vuotiaanakin. Edessä on alkuperäinen puuvanne, takavanne
on vaihdettu metalliseen. Lokasuojat ovat myös puusta. Pyörällä käytiin kaupassa ja sukulaisissa lähikylissä.
Yleistyessään 1900-luvun alussa polkupyörä korvasi osittain kävelyn. Koska pyöräilijä kulkee kävelijään verrattuna neljä- viisi kertaa nopeammin, ihmisten elinpiiri laajeni.
Pyöräily muutti yhteiskuntaa: polkupyörän ansiosta esimerkiksi järjestö- ja harrastustoiminta lisääntyivät 1920-luvulla. Polkupyörää käytettiin 1930-luvulla yhä useammin myös työmatkoilla.
Jo antiikin ajoilta asti ihmiset ovat koettaneet kähertää hiuksiaan. Nykyaikaisen laineittamisen keksi ranskalainen
Raoul Marcel 1800-luvun loppupuolella, vaikka hänenkin käyttämänsä käherrysrauta oli vielä sangen alkeellinen.
Käherrysraudan piti olla sopivan kuuma aina hiusten laadun mukaan, jotta laineituksesta tuli kestävä. Hiusten piti olla sopivan kosteat, ja erityisesti kuivien hiusten latvoihin laitettiin hieman rasvaa. Kampaajalla oli käytössään aina kaksi rautaa, toinen kuumeni liekissä kun toista käytettiin hiuksissa. Kokenut kampaaja otti raudan liekistä ja kokeili sen kuumuutta viemällä sen lähelle huuliaan. Liian kuuma rauta saattoi maksaa asiakkaalle kokonaisen kimpun hiuksia. Laineitus aloitettiin aina hiusten latvoista, kiharrus taas juuresta. Laineita tehtäessä raudan ontto puoli oli alaspäin, kiharrettaessa ontto puoli tuli ylöspäin. Rautaa ei saanut kummassakaan tapauksessa painaa tiukasti kiinni, vaan sen piti aina olla hieman auki. Vasta lopuksi, jos tehtiin kiharoita, rauta painettiin tiukasti yhteen, jotta hiukset lämpenivät kunnolla.