|
|
Gramofoni on mekaanisesti, ilman sähköistä vahvistusta toimiva levysoitin. Sen toiminta pohjautuu Thomas Edisonin vuonna 1877 keksimään fonografiin. Fonografia seurasi Alexander Graham Bellin vahasylintereitä käyttävä soitin. Emile Berliner patentoi gramofonin vuonna 1887. Mullistavaa sen toiminnassa oli se, että vahasylintereiden sijaan Berliner keksi levyttää litteille levyille.
Gramofonin levylautasta pyörittää kammella veivattava jousikoneisto, ja äänen vahvistaa äänirasia, jonka neula on terästä. Yleensä ääni vahvistetaan torvella, mutta tässä mallissa torvea ei ole. Tämä kyseinen soitin on nahkalaukkuun istutettu siirrettävä malli. Raskaiden ja kalliden torvi- ja kaappigramofonien rinnalle tuli 1920-luvulla kevyempiä ja halvempia kannettavia malleja, niin kutsuttuja matkalaukku- eli matkagramofoneja. Ne olivat taloudellisesti yhä useamman ulottuvilla ja uudistivat gramofonin käyttöä, koska ne oli helppo ottaa mukaan ulos, retkille ja matkoille.
Soitin on His Master's Voice -merkkinen ja se on englantilaista alkuperää. His Master's Voice -merkin tunnistaa helposti yhtiön logosta. Francis Barraudin maalaukseen perustuvassa logossa koira istuu kuuntelemassa gramofonin torvesta isäntänsä ääntä. Emile Berliner ihastui maalaukseen ja teki kuvasta yhtiönsä tavaramerkin vuonna 1900. Melko pian sen jälkeen logo siirtyi Eldridge Johnsonille, joka teki His Master's Voicesta yhden maailman tunnetuimmista tavaramerkeistä.
Hakokirves on lyhytvartinen kirves, jolla on pienennetty eläimille syötettäviä lehdeksiä. Hakokirveellä
on myös pilkottu havuja eläinten kuivikkeiksi sekä tarhan lantatunkioon.
Tämä hakokirves on ollut käytössä Liedon Hakulan kylän Jonkarin talossa.
Medaljonkien sisällä olevien tytön ja pojan kuvilla koristeltu posliinilautanen kuuluu sarjaan, joita
LINDNER & CO. valmisti Birminghamissa vuosina 1875 - 83 ilmeisesti matkamuistoiksi merimiehille. Lautasen
koristelun henkilöhahmot perustuvat Suomen ensimmäiseen 100 markan seteliin, joka laskettiin liikkeeseen
vuonna 1863.
Koristemallia on painettu vihreän lisäksi ainakin mustana ja punaisena, myös henkilöhahmojen ulkomuoto vaihtelee
hieman. Osassa valmistetuista lautasista koristelu on sekä pohjassa että reunassa, osassa vain pohjassa.
Koristemalli tunnetaan nimillä Suomi ja Fennia.
Kauden esineemme on sekoitus jääkenkää ja jääkalossia, sillä sen pohjassa on rautapiikit ja se vedetään oman
kengän etuosan päälle kuin puolikas kalossi. Potkukelkkailemaan lähdettäessä tämä jääkenkä vedettiin yleensä
oikeaan jalkaan, jolla potkittiin lisää vauhtia. Jos jääkenkä olisi ollut myös vasemmassa jalassa,
joka lepäsi kelkan jalaksella, sen piikit olisivat raapineet maata ja hidastaneet matkantekoa.
Kaupoissa myydään nykyäänkin kävelykenkiin viritettäviä liukuesteitä, joissa on tukevia nastoja päkiän alla. Suomen talvioloissa onkin aina ollut tarvetta liukuesteille ja erinäköisiä rautaisia piikikkäitä levyjä, jotka on kiinnitetty kengänpohjan anturaan, on taottu jo ainakin keskiajalta lähtien.
Ennen käytettiin suutupakkaa, pikanellia. Kun sitä pureskelee, tulee tarve syljeskellä paljon,
sillä se lisää syljen eritystä.
Vielä 1900-luvun alussa vanhat miehet käyttivät mahorkkaa, venäläistä purutupakkaa. Tapa hävisi tämän sukupolven kuoltua. Tämä sylkykuppi on ollut käytössä salissa ja siinä on pidetty kuusenkäpyjä ilmeisesti imutarkoituksessa.
Lietolainen koulutyttö sai tämän elämänsä ainoaksi jääneen polkupyöränsä 1910-luvun alussa.
Samalla pyörällä hän kulki vielä 70-vuotiaanakin. Edessä on alkuperäinen puuvanne, takavanne
on vaihdettu metalliseen. Lokasuojat ovat myös puusta. Pyörällä käytiin kaupassa ja sukulaisissa lähikylissä.
Yleistyessään 1900-luvun alussa polkupyörä korvasi osittain kävelyn. Koska pyöräilijä kulkee kävelijään verrattuna neljä- viisi kertaa nopeammin, ihmisten elinpiiri laajeni.
Pyöräily muutti yhteiskuntaa: polkupyörän ansiosta esimerkiksi järjestö- ja harrastustoiminta lisääntyivät 1920-luvulla. Polkupyörää käytettiin 1930-luvulla yhä useammin myös työmatkoilla.
Jo antiikin ajoilta asti ihmiset ovat koettaneet kähertää hiuksiaan. Nykyaikaisen laineittamisen keksi ranskalainen
Raoul Marcel 1800-luvun loppupuolella, vaikka hänenkin käyttämänsä käherrysrauta oli vielä sangen alkeellinen.
Käherrysraudan piti olla sopivan kuuma aina hiusten laadun mukaan, jotta laineituksesta tuli kestävä. Hiusten piti olla sopivan kosteat, ja erityisesti kuivien hiusten latvoihin laitettiin hieman rasvaa. Kampaajalla oli käytössään aina kaksi rautaa, toinen kuumeni liekissä kun toista käytettiin hiuksissa. Kokenut kampaaja otti raudan liekistä ja kokeili sen kuumuutta viemällä sen lähelle huuliaan. Liian kuuma rauta saattoi maksaa asiakkaalle kokonaisen kimpun hiuksia. Laineitus aloitettiin aina hiusten latvoista, kiharrus taas juuresta. Laineita tehtäessä raudan ontto puoli oli alaspäin, kiharrettaessa ontto puoli tuli ylöspäin. Rautaa ei saanut kummassakaan tapauksessa painaa tiukasti kiinni, vaan sen piti aina olla hieman auki. Vasta lopuksi, jos tehtiin kiharoita, rauta painettiin tiukasti yhteen, jotta hiukset lämpenivät kunnolla.