|
|
Puiston tiili
Elonkorjuu
Valokuva heinänteosta
Lasikarahvi
Valokuva äitienpäiväjuhlasta
Pääsiäisjänis
Kelkka
Jääkenkä
Hakokirves
Kynttiläsakset
Jatkosodan aikainen valokuva
Varsikengät
Valokuva Lakokoskelta
Jääkoukku
Vasara
Vararauta
Plootu
Gramofoni
Posliinilautanen
Sylkykuppi
Polkupyörä
Käherrysrauta
Nautelankosken museon kokoelmiin kerätään esineiden ja valokuvien lisäksi muistoja ja muistelmia elämästä Liedossa. Tämä muistelu liittyy Puiston tilan päärakennuksen kattotiileen. Esine ja muistitieto yhdessä kertovat lähihistorian ajasta, jolloin pärekatot vaihdettiin tiilikatoiksi. Muisteluksen on äitinsä kertomusten pohjalta kirjoittanut Elisa Kastu.
"Viime vuosisadan alkupuoliskolla asuinrakennusten katot varsinkin maaseudulla oli tehty päreestä. Tiettävästi vielä 1930-luvulla yli 80 prosenttia maaseudun asuinrakennuksista oli pärekattoisia. Pärekatto oli erittäin palonarka ja suhteellisen lyhytikäinen. Aikalaiset muistavat vielä, kun taloissa leivottiin, piti kuivina kausina leipoa yösydämellä ja kastella kattoa, jotta kipinät eivät sytyttäisi tulipaloa. Katolle vietiin vettä ämpärissä ja kasteltiin luutimalla tai käsin pumpattavalla paloruiskulla, palopruutalla. Näin tehtiin Pettisten Puistossakin ennen kuin taitekatto sai uuden katteen, tiilikaton. Pärekatto oli jo "tikkuuntunut" eli kulunut ja näin ollen jo hyvin tulenarka. Leivonta oli viikoittainen arkiaskare, ruisleipää leivottiin harvemmin. Pehmeä ruisleipä "kätkettiin" vehnä- tai ruisjyvätynnyriin, jolloin se säilytti tuoreutensa pidempään.
Puiston katto uusittiin 1930-luvulla. Tiilikatto ladottiin pärekaton päälle. Tiilet hankittiin Kupittaan Saviosakeyhtiöltä. Puistossa tehtiin peruskorjaus 1950-luvun loppupuolella, jolloin kattomuoto muutettiin taitekatosta harjakatoksi. Talon emäntä pesi jokaisen tiilen uudelleen käyttöä varten, ja ne ladottiin uudelle kattorakenteelle. Kupittaan Saviosakeyhtiön tiilet palvelivat taloa vielä 1980-luvun alkupuolelle, jolloin ne korvattiin tiilikuvioisella profiilipeltikatolla."
Puiston katossa käytetty tiili on yksikouruinen falssikattotiili, joita neliölle menee noin 15 kpl. Tämä kattotiili ja 58 767 muuta objektia on talletettuna Nautelankosken museossa.
Entisajan maatalon elämää rytmittivät vuotuistyöt ja erityisesti maanviljelys. Syksyllä talteen saatava viljasato määritti koko seuraavan vuoden elämänlaadun: oliko ruokaa riittävästi ja saatiinko seuraavan kauden satoa varten siemenviljaa. Tuleentunut vilja leikattiin pääasiassa sirpillä. Leikkuutyö oli naisten työtä, niinpä sirppi ja viljapellolla ahertava nainen kuuluivatkin yhteen jo esihistoriallisista ajoista alkaen. Viljan puiminen tapahtui riihessä, jonka parsilla pellolla sidotut lyhteet oli ensin kuivattu. Kuivaamisen jälkeen jyvät irrotettiin korsista varstalla hakkaamalla.
Viljankorjuu oli hyvin työläs tehtävä ja apuneuvoja siihen kehitettiin 1700-luvun lopusta alkaen, kun muu tekninen kehitys antoi siihen mahdollisuuksia. Erilaisia puimakoneita ja niittokoneita kehiteltiin pitkin 1800-lukua. Hevosvetoinen leikkuupuimuri esiteltiin vuonna 1835. Hevoset yritettiin korvata höyrykoneella toimivilla traktoreilla, mutta ne olivat liian painavia pelloille. Nykyisin käytössä oleva itse liikkuva leikkuupuimuri otettiin käyttöön 1900-luvun alussa. Puimakoneen kehittelyä edesauttoi polttomoottorin keksiminen.
Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Arkiset työt näkyivät myös lasten leikeissä. Leluleikkuupuimuri Nautelankosken museon kokoelmista. Tämä leluleikkuupuimuri ja 55 587 muuta objektia on talletettuna Nautelankosken museossa.
Heinänteon aikaan talot tyhjenivät kylissä, kun väki suuntasi heinäpelloille. Kaikkien työpanosta tarvittiin, ja niityllä oli turvallista ja rattoisaa työskennellä suurella joukolla. Naapurit ja sukulaiset auttoivat usein toisiaan. Vauraissa taloissa ja kartanoissa heinäväki oli pääasiassa alustalaisista ja palkollisista. Alustalaisiin kuuluivat torpparit vaimoineen sekä mäkitupalaiset. Heidän oikeutensa ja velvollisuutensa taloa kohtaan oli määritelty tarkasti. Talojen palkollisia olivat piiat ja rengit. Lisäksi taloihin pyydettiin tilapäistä työväkeä muutamaksi päiväksi tai viikoksi heinätöiden ja elonkorjuun aikaan.
Heinäkuussa maamiehen oli tiedettävä onko huomenna poutaa vai sataako. Sateen enteistä riippui, mitä heinäpelloilla tehtiin. Enteet luettiin ympäröivästä luonnosta ja ne perustuivat kokemukseen. Auringosta katsottiin erilaisia ennusmerkkejä. Jos aurinko laski pilveen, tai jos vielä sateen jälkeen näkyi vesikaari, se ennusti sadetta. Sadetta tiesi myös, jos niitetty tuore heinä tuoksui illalla tavallista voimakkaammin tai savu laskeutui maahan. Eläinten käyttäytymisestä nähtiin monenlaisia enteitä. Jos pääskyset lentelivät lähellä vedenpintaa, koira söi ruohoa ja piehtaroi, siipimuurahaisia ilmestyi alakiville tai kärpäset olivat vihaisia ja lensivät korvaan, niin tuli sade. Jos taas lammas hypähteli ilmaan, tuli myrsky. Huolellinen maamies seurasi tällaisia ilmiöitä ja sovitti työnsä niiden mukaan.
Tämä heinäväkeä Mäkkylässä Liedon asemanseudulla esittävä valokuva sekä 53 524 muuta objektia on talletettuna
Nautelankosken museossa.
Valokuva aukeaa isommaksi kuvaa klikkaamalla.
Lasiesineitä on koristeltu maalaamalla jo varhain lasinvalmistuksen syntysijoilla Lähi-Idässä. Keskiajalla Venetsia oli Euroopassa tunnettu erittäin hienosti maalatuista lasiesineistään. Suomessa lasia alettiin koristella maalaamalla 1800-luvulla, jolloin lasiesineiden kysyntä alkoi kasvaa Suomessa. Koristelut olivat usein varsin vaatimattomia.
Kansallisromantiikan ja jugendin aikana taiteilijat koristelivat lasiesineitä monivärisillä maalauksilla sekä tehtaissa että pienissä yksityisyrittäjien lasimaalausverstaissa. Maalattaviksi tarkoitetut lasiesineet olivat yleensä väritöntä lasia. Suosittuja koristeaiheita olivat kasvi- ja kukkaornamentit, vaakasuora raidoitus ja koivupuut.
Liedon Sikilässä toimi ennen ensimmäistä maailmansotaa itävaltalaissyntyisen W. Hrdinan lasimaalausverstas. Hrdinan verstaassa käytettiin emalimaaleja. Värin kuivuttua esine kuumennettiin uunissa, jolloin emali suli lasin pintaan. Säilyneissä töissä on erilaisia signeerauksia kuten Lundo Glasmalerei tai W. Hrdina Lundo. Koristeaiheina Hrdinan maalaamissa lasiesineissä on ainakin Turun linna ja Turun tuomiokirkko sekä kotka.
Mielenkiintoista olisi tietää, onko tästä verstaasta säilynyt mitään muistoja tai tarinoita Liedossa sekä missäpäin Sikilää verstas on sijainnut. Nautelankosken museo ottaa mielellään vastaan kaiken muistitiedon Hrdinan verstaaseen liittyen.
Tämä lasinen Hrdinan maalaama karahvi ja 51 514 muuta objektia on talletettuna Nautelankosken museossa.
Äitienpäivän vietto alkoi Yhdysvalloista vuonna 1907. Silloin järjestettiin ensimmäinen muistojuhla kaikille äideille Andrewsin metodistikirkossa. Suomessa äitienpäivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1918. Tavan toi Suomeen kansakoulunopettaja ja kansanedustaja Vilho Reima. Aluksi äitejä juhlittiin toukokuun kolmantena sunnuntaina. Kun äitienpäiväksi päätettiin vuonna 1927 vakiinnuttaa toukokuun toinen sunnuntai, päivä alkoi saada virallisia piirteitä. Maaseudulla koulut järjestivät äitienpäiväjuhlia, joissa laulettiin hengellisiä lauluja ja lapset esittivät ohjelmaa.
Jatkosodan aikana Suomen sotavoimien ylipäällikkö, sotamarsalkka C. G. Mannerheim myönsi äitienpäivänä 10.5.1942 kaikille Suomen äideille vapaudenristin. Tämän päiväkäskyn kopio on edelleen kehystettynä monien kirkkojen seinillä. Virallinen liputuspäivä äitienpäivästä tuli vuonna 1947.
Kuvassa on äitienpäiväjuhla Liedon Saukonojan kansakoululla 1930-luvulla. Äidit ovat saaneet rintaansa koristeeksi valkovuokot. Koulun vanhimmat oppilaat hankkivat juhlan tarjoilun valmistamiseksi tarvittavat aineet pääosin taloista pyytämällä.
Tämä äitienpäiväjuhlan valokuva ja 49 259 muuta objektia on talletettuna Nautelankosken museossa.
Valokuva aukeaa isommaksi kuvaa klikkaamalla.
Munia tuova pääsiäisjänis on mainittu ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä 1600-luvun lopulla Heidelbergissä Saksassa. Jäniksen uskottiin kiertelevän pihoissa ja puutarhoissa kori selässään ja kätkevän munia ruohikkoon.
Uskonpuhdistuksen jälkeen 1500-luvulla Saksan luterilaiset halusivat erottautua katolisista pääsiäisperinteistä, joihin kuului munien siunaaminen ja lahjoittaminen. Luterilaiset lahjoittivat myös munia, mutta niiden jakajaksi keksittiin satuhahmo, jänis. Myöhemmin, 1700-luvulla, sokerileipurit alkoivat valmistaa syötäviä pääsiäisjäniksiä.
Siirtolaiset veivät pääsiäisjänikseen liittyvän uskomuksen mukanaan Saksasta Yhdysvaltoihin, missä hahmosta tuli 1800-luvulla hyvin suosittu. Nopeasti lisääntyvät jänikset ja kanit olivat hedelmällisyyden ja uuden elämän vertauskuvia jo pakanuuden aikaan. Pohjolassa jänistä pidettiin viljelyksiä tuhoavana haittaeläimenä ja se hyväksyttiin pääsiäisen vertauskuvaksi vasta 1900-luvun alussa.
Tämä Turun Kaakelitehtaan 1910-luvulla valmistama seisova keramiikkajänis ja 47 600 muuta objektia on talletettuna Nautelankosken museossa.
Kansanomaiseen laskiaisen viettoon liittyi runsaasti tapoja, uskomuksia, enteitä ja taikoja. Laskiainen oli naisten työ- ja toimialaan kuuluva päivä. Lähes kaikki, mitä silloin teki tai jätti tekemättä, kohdistui joko karjanhoitoon tai naisten käsitöiden raaka-aineisiin kuten pellavaan, hamppuun ja villaan. Laskiaistavat vaikuttivat myös pihapiirin hyötykasveihin kuten nauriiseen, herneeseen ja papuun, joiden kylvö ja hoito kuuluivat lähinnä naisille. Vanhoista laskiaiseen liittyvistä tavoista parhaiten tähän päivään on säilynyt mäenlasku.
Vanhojen uskomusten mukaan laskiaisen mäenlaskulla voitiin vaikuttaa seuraavan vuoden satoon. Mitä pidemmäksi pellavat kasvoivat, sitä parempaa kuitua kasvista saatiin. Jotta pellavat olisivat kasvaneet pitkiksi ja vaaleiksi, tuli naisten pukeutua valkoisiin vaatteisiin, avata hiuksensa ja pitää niitä hajallaan.
Laskiaisena etenkin kylän naiset ja lapset kokoontuivat jo varhain aamulla kelkkoineen ja suksineen mäelle ja kilpailivat laskun pituudesta. Jos omaa laskuvälinettä ei ollut, saatettiin lainata äidin potkukelkkaa tai vuorotella toverien kanssa. Hurjimmat laskijat tekivät rinteeseen lumesta hyppyrin, josta laskeminen oli parhaimmillaan niin vauhdikasta, että laskuväline rikkoutui. Joskus kylän isommat pojat yllyttivät pienempiä hurjiin mäenlaskusuorituksiin, voidakseen kuitenkin sen jälkeen näyttää kuinka he itse laskivat vielä hienommin. Laskija, joka liukui pisimmälle ilman välikaatumisia, sai taloonsa seuraavalla satokaudella pisimmät pellavat. Mäkeä laskettaessa olikin tapana huutaa "Pitkiä pellavia, hienoja hamppuja!".
Tämä Varsinais-Suomessa käytössä ollut kelkka ja 45 540 muuta objektia on talletettuna Nautelankosken museossa.
Talvi on aina asettanut haasteita jalankulkijoille. Erinäköisiä kengänpohjaan kiinnitettäviä rautaisia liukuesteitä on taottu jo ainakin keskiajalta lähtien. Liukkaalla jäällä, teillä ja kaduilla liikkumista helpottamaan suunniteltu jääkenkä oli yksinkertainen piikikäs antura tai kolmikärkinen rauta, joka sidottiin hihnalla kenkiin. Varsinkin talvinuotalla oltaessa jääkengät olivat välttämättömät. Raskasta nuottaa miesvoimin avannolle kiskottaessa työstä ei olisi tullut mitään, jos jalat olisivat luistaneet.
Kuvassa oleva Pyhällön Suppaan tilalla käytössä ollut jääkenkä on muokattu puolikengän näköisestä suksisiteestä. Siteen pohjaan on kiinnitetty kolmikärkinen jäärauta. Jääkenkä vedetään oman kengän etuosan päälle kuin puolikas kalossi ja kiinnitetään nahkahihnoilla kantapään takaa ja jalkapöydän päältä. Talvisin koulumatkoja kuljettiin Suppaan tilalta potkukelkalla. Potkukelkkailemaan lähdettäessä jääkenkä vedettiin yleensä oikeaan jalkaan, jolla potkittiin lisää vauhtia. Jos jääkenkä olisi ollut myös vasemmassa jalassa, joka lepäsi kelkan jalaksella, sen piikit olisivat raapineet maata ja hidastaneet matkantekoa.
Tämä ja 44 143 muuta objektia on talletettuna Nautelankosken museossa.
Hakokirves on lyhytvartinen kirves, jolla on pienennetty eläimille syötettäviä lehdeksiä.
Hakokirveellä
on myös pilkottu havuja eläinten kuivikkeiksi sekä tarhan lantatunkioon.
Loppiaisesta alkavat selkäviikot eli moniviikkoinen juhlaton kausi ennen laskiaista. Vanhassa kansanomaisessa taloudessa nämä viikot ovat olleet erityisesti metsätöiden aikaa, jolloin poltto- ja rakennuspuut hankitaan. Länsi- ja Etelä-Suomessa metsätöihin kuului havujen ajo ja havunhakkuu. Kaadettujen kuusten ja mäntyjen oksat ajettiin suurina kuormina navetan eteen eli tarhaan. Täällä talon vanhaisäntä katkoi kuusenoksat pienellä hakokirveellä hakopölkyn päällä pieneksi silpuksi.
Osa havuista levitettiin navettaan, talliin ja lammaskarsinoihin, jolloin eläinsuojiin saatiin hyvä tuoksu ja puhdas alusta. Lounais-Suomen rannikon puulattianavetta-alueella rakennettiin navettojen eteen hakotarhoja karjan kuivaksi oleskelualueeksi, johon talvilanta kerättiin ja jossa joukkoon sekoitettiin esimerkiksi suomaata, savea tai sammalta. Maalattianavetoissa eli sekasontanavetoissa lanta säilytettiin koko talviruokintakauden karjan alla vain havunpätkiä kuivikkeeksi lisäten. Havuja käytettiin lannan jatkeena eräänlaisena apulantana.
Tämä Liedon Hakulan kylän Jonkarin talossa käytössä ollut hakokirves ja 41 623 muuta objektia on talletettuna Nautelankosken museossa.
Kynttilällä on vahakynttilänä katolisen kirkon piirissä vanha perinne. Sen rinnalla kotitekoinen vahakynttilä on ollut kauan tunnettu, mutta sitä on tuskin käytetty maalaisoloissa pääasiallisena valaisimena. Kun varakkaassa Paraisten pitäjässä 1840-luvulla kynttilät pantiin palamaan vain jouluna, on ymmärrettävää, että Itä-Suomessa oli 1700-luvun puolella seutuja, joissa kynttilä oli rahvaan parissa tuntematon. Erikoistilaisuuksissa kynttilää poltettiin pitotilaisuuksissa, arkena taloon kutsutun käsityöläisen työvalaisimena ja säätyläisvieraan kyläillessä.
Kynttilän niistämiseen eli palavan kynttilän karstaantuneen sydämen katkaisuun käytetyt kynttiläsakset olivat vielä 1500-luvulla pohjoismaissa kalliita ylellisyysesineitä. Ne olivat siroutensa vuoksi myöhemmin haluttuja koriste-esineitä kotitalouksissa. Varakkaissa säätyläisperheissä kynttiläsakset olivat 1600-luvulta lähtien jo yleisiä ja tarpeellisessa käytössä, koska niistämätön talikynttilä alkoi savuttaa. Kynttiläsakset yleistyivät kotitalouksissa myös maaseudulla, mutta jostain syystä Varsinais-Suomessa kynttiläsakset olivat talonpoikaisoloissa vielä 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa harvinaisia.
Jalkaväkirykmentti 35:n valtaamaa sotasaalista etenemistieltä jatkosodan hyökkäysvaiheen alla 1941. Suomalaiset ovat saaneet venäläisiltä sotasaaliiksi 45 mm:n panssarintorjuntakanuunan ja kaksi 76 mm:n vuorikanuuna 09:ää.
Kuvanottohetki
Kuva on otettu niin sanotun "tykkikukkulan" taistelun jälkeen Vergelampien ja Neuklammen maastossa noin 23-25.9.1941. Jalkaväkirykmentti 35 oli pääosiltaan taistelujen aikana, syyskuun puolenvälin jälkeen alistettuna Vahvennetulle Ratsuväkiprikaatille Säämäjärven suunnalla. Tykkikukkulasta taistelivat rykmentin kolmannen pataljoonan miehet. Pataljoona oli lähtenyt 21. päivä majoituksesta, ja sillä oli edessään rankat ajat jatkuvassa taistelukosketuksessa usean päivän ajan.
Vihollinen sai hallittua tältä mainitulta kukkulalta suorasuuntaustulella tehokkaasti ympäristöä, joten hyökkäys oli pysähtynyt. 45 millin pst.tykin ammukset viheltelivät ilkeästi. Konekiväärein vahvennettujen komppanioiden koukkausyritykset vihollisen sivustaan soiden kautta epäonnistuivat. Seuraavan päivän aamuna (23.9.) pataljoonankomentaja Petramaan lähettämä partio pääsi kukkulan rinteelle, ja aamulla kukkula saatiin vallattua.
Vankitietojen perusteella suurin osa puna-armeijalaisista oli yön turvin vetäytynyt, mikä yhdessä kranaatinheittimien ja tykistön tuen avulla mursi motin. Sotasaaliina saatiin kymmenen tykkiä, 15 hevosta ajoneuvoineen ja paljon muuta aseistusta, ammuksia ja varusteita. Tämän korvessa saavutetun voiton ansiosta eteneminen kohti Petroskoita ja Karhumäkeä saattoi jatkua.21.-25.9.1941 olivat veriset everstiluutnantti Lauri Ruotsalon komentamalle rykmentille. Rykmentti menetti kaatuneina 32 miestä. Tykkikukkulan takia 9. komppania 28 miestä kaatuneina ja haavoittuneina ja kukkulaa edeltävien taisteluiden tappiot mukaan laskettuna sen vahvuus oli huvennut kolmannekseen. Monet haavoittuneet menehtyivät pitkien kuljetusmatkojen takia purilaille pääsemättä joukkosidontapaikalle. Rykmentin riveistä kaatui 22. päivä myös yksi lietolainen. Yhteensä Säämäjärven taistelut, joihin tykkikukkulan taistelukin kuului, maksoivat suomalaisille heinä-syyskuussa 203 kaatunutta.
Kuvan tykit
Vuorikanuunoja käytettiin jo Suomen sisällissodassa 1918 molemmin puolin ja Suomen itsenäistyttyä tykkejä käytettiin koulutustykkeinä. Talvisotaan viisi jäljellä olevaa tykkiä ei osallistunut. Tykistökenraali, Mannerheim-ristin ritari Vilho Nenonen tutustui vuorikanuunaan palvellessaan tsaarin armeijassa alikapteenina. Ohtaan keskuskoeasemalla Pietarin lähellä vuonna 1910 hänen tehtävänsä oli laatia aseelle ampumataulukot. Nenonen huomasi, ettei käytettävissä kaavoissa otettu huomioon ammuksen muodon, ballistisen kertoimen, hajontaa. Kun Nenosen ehdotuksesta se sisällytettiin kaavaan, havaittiin hajonnan olleen 1% ballistisesta kertoimesta. "Tuon Te teitte hyvin" kommentoi Koeaseman päällikkö. Jatkosodassa tykkejä saatiin venäläisiltä sotasaaliiksi 14 kappaletta. Kenttätykistörykmentti 14:n patteri käytti niitä lyhyen aikaa Sallassa ja Uhtualla, ja niitä oli Maalinnoituspatteristojen 1 sekä 2 käytössä Maaselän kannaksella.
Neuvostoliittolainen 45 mm:n panssarintorjuntatykki, "piiskatykki" oli jo talvisodassa tullut suomalaisille tutuksi ja halutuksi sotasaaliiksi.
Jatkosotaan ja saksalaisten operaatio Barbarossaan, hyökkäykseen Neuvostoliittoon 1941 tultaessa tykki ei kuitenkaan enää pystynyt raskaimpiin panssarivaunuihin.
Puna-armeijalaiset antoivatkin tykille tässä vaiheessa sotaa lempinimen "Proshait rodina", hyvästi isänmaa. Kevyemmät panssarintorjuntatykit nimittäin sijoitettiin neuvostojoukoissa puolustuksen sivustaan, mistä nämä tulellaan houkuttivat vihollispanssarit puoleensa. Tällöin näiden heikommin panssaroitu sivusta tai perä paljastui tehokkaammille tykeille.
Komennusta näille tykeille käytettiin rangaistuksena palvelusrikkeistä, sillä houkutuslinnun osassa eliniän odote oli sangen lyhyt mistä tykin haikea nimityskin.
Kuvaajasta
Jatkosodan aikaisen jalkaväkirykmentti 35:n valistusupseeri, sittemmin pataljoonankomentaja Niilo Honkala otti rykmentin sotatieltä runsaasti valokuvia.
Valokuviin voi tutustua osoitteessa http://koskitl.info/jalkavakirykmentti-35/ , ja osa Niilo Honkalan valokuvista on mukana Nautelankosken museon jatkosotanäyttelyssä.
Lähteet:
Kairinen, Paavo A. 1991. JR 35 sotatiellä 1941-1944. Loimaan kirjapaino oy.
Ihmiset ovat käyttäneet jalkineita jo ainakin 10 000 vuoden ajan. Ensimmäiset jalkineet olivat sandaaleja, joista roomalaiset kehittivät saappaat.
Pohjoisempana käytettiin eläimen nahasta valmistettuja kenkiä. Yhä vielä on mahdollista ostaa kaupasta nahkatossuja, jotka muodoltaan muistuttavat esi-isiemme pitämiä jalkineita.
Kenkiä on jo ainakin keskiajalta lähtien hankittu myös muotivirtausten mukaan, ja kenkien malli sekä käyttäjät ovat vaihdelleet vuosisadalta toiselle.
Keskiajalla varakkaan tunnisti pitkistä, suipoista kengänkärjistä. Keskiajan jälkeen 1500-luvulla varakkaat naiset käyttivät chopineita, joiden pohjat saattoivat olla jopa puoli metriä paksut.
Arvonsa tunteva mies puolestaan korosti 1600-luvulla rikkauttaan korkeilla koroilla. Korkokengät olivatkin tuohon aikaan erityisesti miesten jalkineita.
Samaan aikaan myös nauhoilla solmittavat kengät alkoivat yleistyä. Kengissä ei ollut korkoa 1800-luvulla lainkaan, mutta seuraavalla vuosisadalla ne ilmestyivät
jälleen kenkämuotiin: nyt suurin osa korkokenkien käyttäjistä oli naisia. Kuvan varsikengät ovat 1900-luvun alusta.
Nautelankosken alue on kesäisin 1950-60 -luvuilla ollut suosittu ajanviettopaikka ja moni lietolainen onkin oppinut uimaan Aurajoessa. Uimalammella ja Kapulalammella järjestettiin
useampana kesänä perättäin uimakouluja. Uimakoulun suorittaneet saivat todistukseksi uimapukuun ommeltavan merkin. Aurajoen rannoilla vietettiin monesti koko kesäpäivä, kotona
käytiin välillä vain syömässä ja sitten taas palattiin kosken alueella oleville uimapaikoille. Lakokoskella, vähän matkaa alajuoksulle Nautelankoskelta, saattoi 1950-luvun lopulla
päästä myös hyppäämään korkeasta hyppytornista.
Vintalan kylän nuoret rakensivat tornin Alikirrin Maurin johdolla ja paikallisten avustuksella. Puutavaran lahjoittivat lähialueen maanomistajat. Puun lisäksi tarvittiin 16 kpl 200 litran
tynnyreitä, jotta hyppytorni kellui ja pysyi pystyssä. Tynnyreitä ja muita tarvikkeita varten kerättiin kolehtia ja apua saatiin muun muassa Turun Osuuskaupalta.
Sana hyppytornin olemassaolosta levisi ja paikalla saattoi yhden päivän aikana käydä yli 100 uimaria. Suurta väkijoukkoa palveli Keijo Tervahartialan pitämä kanttiini,josta oli
mahdollista ostaa juotavaa ja purtavaa. Valokuvassa oleva Lakokosken hyppytorni oli käytössä neljänä kesänä vuosina 1956-1959. Hypätä saattoi joko 2,2 metristä, 5 tai 7,6 metristä.
Torni oli kiinnitetty rantaan vaijereilla ja se liikkui virran mukana vain joitain metrejä. Veden syvyys alueella oli tuolloin 5,5 metriä.
Ennen kylmälaitteiden yleistymistä tarvittiin taloissa jäätä, sillä vain harvoilla
oli kylmäkaivoja, joissa maitoastioita voitiin pitää kylmänä.
Kevättalvella teräsjään aikaan sahattiin Aurajoestakin isoja jääkuutioita.
Ne kuljetettiin vesikelkkojen päällä
tai hevosen vetämässä reessä navetan maitohuoneeseen sahanpurujen alle säilytykseen,
ja siellä jää säilyikin sulamatta syksyyn asti.
Lämpimänä vuodenaikana hakattiin
kirveellä jäästä palasia irti maidon jäähdyttämistä varten. Joskus jäitä käytettiin
isompien ruokamäärien säilyttämiseen: perunakellarin eteisen hyllyjen alla astioissa
olevat jäät pitivät vaikkapa pitoruuat viileinä.
Jääkoukun avulla suuria, painavia ja liukkaita jääkuutioita pystyi siirtämään reestä maitohuoneeseen.
Hammari (ruots. hammare, engl. hammer)
Iskutyöväline. Vasarassa on varsi, ja varren toisessa päässä on metallinen pää.
Metallinen teräskappale on usein kovaksi karkaistu ja sitkeästä työkaluteräksestä valmistettu.
Vasaroita on useita erilaisia eri käyttötarkoituksia varten, jolloin niiden koko ja muoto vaihtelee.
Yleisimmin vasaralla lyödään nauloja, sovitellaan kappaleita paikoilleen, muotoillaan tai rikotaan jotain.
Vasarat ovat nimetty käyttäjiensä tai käyttötarkoituksensa mukaan, esimerkiksi puusepän vasara,
kirvesmiehen vasara, muurarin vasara, suutarin vasara, verhoilijan vasara,
sorkkavasara, takomavasara, pajamoukari, lekavasara.
Ylemmässä kuvassa on piikkipäinen myllärinvasara, jota mylläri käytti teroittaessaan myllynkivien rihloja eli uurteita.
Alemmassa kuvassa on sorkkavasara.
Piirrin, jolla alemman/ylemmän hirren muoto siirretään veistettävään hirteen.
Hirsirakennusta rakennettaessa alemman hirren yläpintaa seuraten,
varalla piirtäen, siirretään sen muoto ylempään hirteen.
Kun vaihdetaan vaikka alin hirsi, siirretään varalla ylemmän hirren alapinnan muoto
alemman hirren yläpintaan.
Piirrettäessä varan piikit on asetettu siten, että toinen piikki koskee alimmaista ja toinen ylimmäistä hirttä.
Varalla piirretään koko hirsi päästä päähän, jolloin molempiin hirsiin piirtyy viiva.
Harppia käytetään kuten edellistä.
Taittomitta, jonka päällä on lyijykynä, toimii myös hyvin varausten tekoon.
Vanhin kirjallinen maininta rautaisesta varasta on vuodelta 1549.
Ruotsin rahahistorian mielenkiintoinen erikoisuus olivat suurikokoiset, suorakulmion muotoiset plooturahat, joita tehtiin vuosina 1644-1776. Ruotsi oli siihen aikaan maailman huomattavin kuparintuottaja ja kuparista toivottiin saatavan paras hinta kun se lyötiin rahaksi.
Suurin plooturaha oli nimellisarvoltaan 10 taalaria ja painoa sillä oli lähes 20 kiloa. Plootujen nimellisarvot ilmoitettiin hopearahana. Tämä tarkoitti, että plootussa oli kuparia tuon hopearahasumman arvosta.
Gramofoni on mekaanisesti, ilman sähköistä vahvistusta toimiva levysoitin. Sen toiminta pohjautuu Thomas Edisonin vuonna 1877 keksimään fonografiin. Fonografia seurasi Alexander Graham Bellin vahasylintereitä käyttävä soitin. Emile Berliner patentoi gramofonin vuonna 1887. Mullistavaa sen toiminnassa oli se, että vahasylintereiden sijaan Berliner keksi levyttää litteille levyille.
Gramofonin levylautasta pyörittää kammella veivattava jousikoneisto, ja äänen vahvistaa äänirasia, jonka neula on terästä. Yleensä ääni vahvistetaan torvella, mutta tässä mallissa torvea ei ole. Tämä kyseinen soitin on nahkalaukkuun istutettu siirrettävä malli. Raskaiden ja kalliden torvi- ja kaappigramofonien rinnalle tuli 1920-luvulla kevyempiä ja halvempia kannettavia malleja, niin kutsuttuja matkalaukku- eli matkagramofoneja. Ne olivat taloudellisesti yhä useamman ulottuvilla ja uudistivat gramofonin käyttöä, koska ne oli helppo ottaa mukaan ulos, retkille ja matkoille.
Soitin on His Master's Voice -merkkinen ja se on englantilaista alkuperää. His Master's Voice -merkin tunnistaa helposti yhtiön logosta. Francis Barraudin maalaukseen perustuvassa logossa koira istuu kuuntelemassa gramofonin torvesta isäntänsä ääntä. Emile Berliner ihastui maalaukseen ja teki kuvasta yhtiönsä tavaramerkin vuonna 1900. Melko pian sen jälkeen logo siirtyi Eldridge Johnsonille, joka teki His Master's Voicesta yhden maailman tunnetuimmista tavaramerkeistä.
Medaljonkien sisällä olevien tytön ja pojan kuvilla koristeltu posliinilautanen kuuluu sarjaan, joita LINDNER & CO. valmisti Birminghamissa vuosina 1875 - 83 ilmeisesti matkamuistoiksi merimiehille. Lautasen koristelun henkilöhahmot perustuvat Suomen ensimmäiseen 100 markan seteliin, joka laskettiin liikkeeseen vuonna 1863.
Koristemallia on painettu vihreän lisäksi ainakin mustana ja punaisena, myös henkilöhahmojen ulkomuoto vaihtelee
hieman. Osassa valmistetuista lautasista koristelu on sekä pohjassa että reunassa, osassa vain pohjassa.
Koristemalli tunnetaan nimillä Suomi ja Fennia.
Ennen käytettiin suutupakkaa, pikanellia. Kun sitä pureskelee, tulee tarve syljeskellä paljon, sillä se lisää syljen eritystä.
Vielä 1900-luvun alussa vanhat miehet käyttivät mahorkkaa, venäläistä purutupakkaa. Tapa hävisi tämän sukupolven kuoltua. Tämä sylkykuppi on ollut käytössä salissa ja siinä on pidetty kuusenkäpyjä ilmeisesti imutarkoituksessa.
Lietolainen koulutyttö sai tämän elämänsä ainoaksi jääneen polkupyöränsä 1910-luvun alussa. Samalla pyörällä hän kulki vielä 70-vuotiaanakin. Edessä on alkuperäinen puuvanne, takavanne on vaihdettu metalliseen. Lokasuojat ovat myös puusta. Pyörällä käytiin kaupassa ja sukulaisissa lähikylissä.
Yleistyessään 1900-luvun alussa polkupyörä korvasi osittain kävelyn. Koska pyöräilijä kulkee kävelijään verrattuna neljä- viisi kertaa nopeammin, ihmisten elinpiiri laajeni.
Pyöräily muutti yhteiskuntaa: polkupyörän ansiosta esimerkiksi järjestö- ja harrastustoiminta lisääntyivät 1920-luvulla. Polkupyörää käytettiin 1930-luvulla yhä useammin myös työmatkoilla.
Jo antiikin ajoilta asti ihmiset ovat koettaneet kähertää hiuksiaan. Nykyaikaisen laineittamisen keksi ranskalainen
Raoul Marcel 1800-luvun loppupuolella, vaikka hänenkin käyttämänsä käherrysrauta oli vielä sangen alkeellinen.
Käherrysraudan piti olla sopivan kuuma aina hiusten laadun mukaan, jotta laineituksesta tuli kestävä. Hiusten piti olla sopivan kosteat, ja erityisesti kuivien hiusten latvoihin laitettiin hieman rasvaa. Kampaajalla oli käytössään aina kaksi rautaa, toinen kuumeni liekissä kun toista käytettiin hiuksissa. Kokenut kampaaja otti raudan liekistä ja kokeili sen kuumuutta viemällä sen lähelle huuliaan. Liian kuuma rauta saattoi maksaa asiakkaalle kokonaisen kimpun hiuksia. Laineitus aloitettiin aina hiusten latvoista, kiharrus taas juuresta. Laineita tehtäessä raudan ontto puoli oli alaspäin, kiharrettaessa ontto puoli tuli ylöspäin. Rautaa ei saanut kummassakaan tapauksessa painaa tiukasti kiinni, vaan sen piti aina olla hieman auki. Vasta lopuksi, jos tehtiin kiharoita, rauta painettiin tiukasti yhteen, jotta hiukset lämpenivät kunnolla.