|
|
On vuosi 3546 eKr. On se aika vuodesta, jolloin illat alkavat hämärtyä ja kala alkaa taas käydä pyydykseen. Runsaina taipuvat pihlajan oksat.
Makaa mies taljallaan; mies jonka kasvoja kuolema on koskettanut. Vieressä nainen pitelee vatsaansa, tuntee syntymättömän lapsensa potkaisut. Täyttää huoli murheisen mielen. Ikävä vasta tuloillaan.
Veden emo oli miehen luokseen ottanut. Oli
vasta eilen naureskellen kalaan lähtenyt. Ahneusko oli miehen mielen vallannut. Ei
päästänyt irti vaikka hauki miehen oli veneestä kiskonut. Hyvin osasi saukon
liikkeitä jäljitellä, mutta liekö omiin verkkoihinsa sotkeutunut vaiko vetehisen
voimantunnossaan suututtanut. Sinne oli veden pyörteisiin jäänyt, mennyt pohjaan asti.
Veden väki omakseen ottanut.
Oli mies lempeä- ja nauravaluontoinen ollut. Ei turhia kerskaillut, vaikka kotaansa koreimmat nahat ja pehmeimmät turkit kantoi. Ei metsän hengiltä, ei veden väeltä enempää ottanut kuin tarpeen oli. Joskus metsältä tullessaan oli vaimoaan kädestä kiinni ottanut, ollut hiljaa, katsonut vain, ei mitään virkannut. Outo mies sanoivat.
On miehen aika vainajalaan lähteä. Jottei mies matkallaan harhaan eksyisi, kutsutaan apuun mahtava tietäjä. Kertovat tämän sudenhahmossa milloin vainajien, milloin elävien maassa vaeltavan. Ripottelee kalvenneille kasvoille, nyt jo kylmenneelle iholle punaista elämänmultaa ja laulaa ikivanhoja sanoja; sanoja väkeviä, joita muut eivät enää muista, eivätkä taida. Ylhäällä, puun oksalla haukka lehahtaa lentoon; siinäkö miehen sielu lintuna lentämässä matkalla omiensa luo.
Illan hämärtyessä kylän väki kokoontuu haudan ympärille, paikkaan jolla ei nimeä
ole. Tulen loisteessa alkavat ikiaikaiset rytmit, laulut tanssit. Kunnes yön pimeydessä
väki hiljenee. Silloin alkavat vanhat kertoa tarinoita ihmisen alkuajoista, ajoista
jolloin peuralaumat täyttivät maan; ajoista jolloin maata oli vähemmän ja vettä
enemmän.
Siinä omiensa joukossa nuotion ääressä suru väistyy naisen mielestä. Niin sen täytyy olla. Niin se on aina ollut. Niin kuin ei joenjuoksuakaan voi paikoilleen pysäyttää, niin ei elämänvirtakaan voi kuolemaan katketa. Asuu lapsessa miehen voima ja rohkeus. Elämä jatkuu.
Teksti: Kaisa Lehtonen