Karjalan
kannas oli kolmesta puolustettavasta kannaksesta se, jolla vihollisen
suurhyökkäyksen oletettiin alkavan ja olevan ankarimmillaan.
Kannaksella oli rakenteilla kolme puolustuslinjaa: Päälinja, joka oli
samalla etulinja, VT-asema sekä VKT-asema. Suomalaiset eivät voineet
hyödyntää talvisodassa ja sitä ennen
rakennettua Mannerheimlinjaa, sillä neuvostoliittolaiset olivat
tuhonneet linjan rakenteet välirauhan aikana 1940–1941.
Monet
talvisodassa evakuoiduista siviileistä olivat palanneet kotikunnilleen
asemasodan aikana. oillekin vallatuista alueista ei voitu palauttaa
evakuoituja karjalaisia, sillä ne olivat liian lähellä etulinjaa.
Vilkkainta muutto oli ollut keväällä 1942. Kesällä 1944 nämä saatiin
hädintuskin evakuoitua venäläisten suurhyökkäyksen tieltä. Vihollisen
ilmavoimat hyökkäsivät paikoitellen länttä kohti vetäytyvien evakkojen
kimppuun, verisimmillään Elisenvaarassa missä junan pommituksessa kuoli
useita siviilejä.
Tilanne Karjalan kannaksella
Suurhyökkäyksen
alkaessa 1944 suomalaisten etulinja, pääasema kulki Suomenlahden
rannasta Valkeasaaren kautta Laatokkaan. Kannaksella oli kaksi
armeijakuntaa, joiden välisen vastuualueen raja kulki keskellä
pääasemaa Lempaalan kohdalla. Kannaksella oli kolme divisioonaa
vastuussa etulinjassa ja kaksi taaempana linnoitustöissä.
Puolustusasemat (lartassa sinisellä). Kartta: Nautelankosken museo
Suomalaisten
puolustus Karjalan kannaksella nojasi kolmeen puolustuslinjaan.
Etummaisena oli 76 kilometriä leveä Pääasema, joka kulki Valkeasaaresta
Laatokan rantaan. Tämän takana oli 84 kilometriä leveäVammelsuu–Taipale
-asema (VT-asema, tarkka linja Vammelsuu–Kuuterselkä–Kivennapa–Siiranmäki–Rautun edusta–Vuoksi–Taipale).
Taaimpana oli VKT-asema, joka kulki linjaa Viipuri–Kuparsaari–Taipale.
Näistä VT-asema oli linnoitettu parhaiten, kun taas VKT-asemassa ei
ollut linnoitteita käytännössä ollenkaan.
Suurin
osa Suomen armeijasta oli keskitetty Karjalan kannakselle:
yhteensä Karjalan kahdessa armeijakunnassa (armeijakunnat III ja IV)
oli viisi divisioonaa (kenraalimajuri
Armas-Ensio Martolan 2. Divisioona, kenraalimajuri
Aaro Pajarin 3. Divisioona, kenraalimajuri
Johannes Sihvon 10. Divisioona, kenraalimajuri
Niilo Hersalon 15. Divisioona sekä kenraalimajuri
Paavo Paalun 18. Divisioona ) ja kaksi prikaatia (Ratsuväkiprikaari sekä 19. Prikaati). Kannaksen joukkoja johti kenraaliluutnantti
Karl Oesch. Yhteensä Karjalan kannakselle oli keskitetty noin 75 000 miestä.
Suurhyökkäyksen
alkaessa pääasemalle olivat ryhmittyneinä 2. ja 10. Divisioona IV
Armeijakunnan lohkolla ja 15. Divisioona sekä 19. Prikaati III
Armeijakunnasta. Taaempana olivat linnoitustöissä hyökkäyksen
alkamisajankohtana 3. ja 18. Divisioona sekä Ratsuväkiprikaati.
Linnoitustöitä
oli tehty jatkuvasti asemasodan aikana, mutta vaihtelevin tuloksin.
Toukokuussa 1944 Kannaksella tarkastuksella käynyt Operatiivisen
osaston päällikkö eversti
Valo Nihtilä
moitti monin paikoin linnoitustöiden tuloksia. Ohdassa ja
Vaskisavotassa oli saatu aikaiseksi hyvät asemat monilinjaisin
taisteluhaudoin, pst-kaivannoin ja miinoituksin, mutta monesti asemat
puuttuivat tyystin. Joistakin esikunnista ja huoltopaikoista puuttuivat
alkeellisimmatkin suojautumisvarustukset ilmapommitusten ja
tykistökeskitysten varalta.
Loppuun asti mietitty suunnitelma
puuttui monilta alueilta. Joillakin paikoilla rykmentinkomentajan tai
muun päällystön vaihtuminen merkitsi kaiken edeltävän komentajan aikana
rakennetun varustus- ja rakennustyön hylkäämistä ja uuden aloittamista.
Valmiiksi saatuja hevostalleja, puolustuskaivantoja ja muita vastaavia
hylättiin niiden valmistuttua ja uusia alettiin rakentamaan. "Turha
työ" heijastui myös miehistön intoon tarttua töihin.
Valkeasaaren välimaastoa. Suomalaisten hiekkaan kaivamien asemien edustalla voi erottaa kolme esteriviä.
Kuva: Nautelankosken museo
Puna-armeija
oli tiedustelullaan selvittänyt suomalaisten puolustusasemat hyvin
yksityiskohtaisesti pääasemalta Viipuriin asti Hyökkäystä edelsi 610
tiedustelulentoa, ja lentokonekuvauksen perusteella laadittiin
ilmakuvakartat. Suomalaisten tiedustelu oli vastaavasti saanut
etulinjan havaintoja sekä lentotiedustelun avulla viitteitä tulevasta
hyökkäyksestä. Ilmatiedustelun tulokset eivät kuitenkaan kulkeneet
päämajaan.
Suunnitelmana oli ensin murtaa suomalaisten pääasema
2–3 päivässä, edetä siitä suomalaisten toisen puolustuslinjan
(VT-asema) tasalle ja vallata se 5–7 päivässä ja lopulta kymmenen
päivän kuluttua hyökkäyksen alkamisesta vallata Viipuri. Suomalaisten
voimat Karjalan kannaksella piti tuhota talvisodan aikaisen
Mannerheim-linjan tasalle. Viipurin valtaamisen jälkeen
neuvostojoukkojen piti jatkaa eteenpäin syvemmälle Suomeen.
Leningradin Rintama keskitti kannakselle kaksi armeijaa: 21. sekä 23. Armeijan. 21.
Armeijan oli tarkoitus edetä kannaksen halki Viipuriin ja 23. Armeijan
Pääseamalta VT-aseman läpi Vuokselle. Venäläisillä yksiköillä oli
tukenaan suuri määrä tykistöä, kranaatinheittimiä ja lentokoneita.
Jalkaväkeä tukivat raskaat ja keskiraskaat panssarivaunut. Yksiköt
olivat lisäksi Kaartin yksiköitä, puna-armeijan hyvin varustettua
eliittiä. Jalkaväkiyksiköt olivat kooltaan aikaisempaa kokoonpanoa
pienempiä, mutta huomattavasti tulivoimaisempia.
Neuvostoliittolaiset
onnistuivat salaamaan uusien voimien keskittämisen hyvin. Yhteensä
Leningradin Rintamalle keskitettiin hyökkäykseen 24 divisioonaa
eli 260 000 miestä, 7 500 tykkiä ja kranaatinheitintä sekä 630
panssarivaunua.
Venäläisten hyökkäyssuunnitelma. Viipuriin oli tarkoitus päästä kymmenessä päivässä. Kartta: Nautelankosken museo
Valkeasaari murtuu
Hyökkäystä oli edeltänyt pelottava hiljaisuus, ja Valkeasaaren lohkolla
osattiin varautua tulevaan. Miehet saivat käskyn pysyä korsuissa
tykistökeskitysten ja pommitusten aikana ja siirtyä asemiin vasta, kun
tuli siirtyisi taaemmas. Vihollisen rynnäkköasemat olivat kuitenkin
hyvin lähellä suomalaisten asemian, joten paljon aikaa ei olisi ennen
vihollisen pääsemistä käsikranaattien heittoetäisyydelle.
Suurhyökkäystä
edelsivät alustavat tiedusteluhyökkäykset pääasemaa vastaan 9.6.
Pommitukset ja tykistökeskitykset suomalaisten asemiin aloitettiin tuon
päivän aamuna kello 08.00. Tiedusteluhyökkäyksissä käytettiin aiemmin
Karjalan kannakselle keskitettyjen neuvostodivisioonien joukkoja, jotta
suomalaiset eivät saisi mahdollisesti saamiltaan sovangeilta tietoja
uusista kannakselle siirretyistä puna-armeijan joukoista.
Tiedusteluhyökkäykset torjuttiin, mutta ne sitoivat suomalaisten
reservit Valkeasaaren lohkolla. Samoin ampumatarvikkeet alkoivat loppua
suomalaisten puolella.
Suomalaiset olivat suunnitelleet
pystyvänsä taistelemaan pääasemassa useita viikkoja ennen vetäytymistä
VT-asemaan. Kun venäläisten suurhyökkäys aamulla 10.6. alkoi, murtuivat
asemat kolmessa tunnissa. Hyökkäjä sai aikaiseksi 10–15 kilometriä syvän murron.
Valkeasaaressa ollut suomalainen
Jalkaväkirykmentti 1 kärsi pahoja tappioita, ja vastuussa olevat 10.
Divisioonan joukot jättivät asemansa. Pohjoisempana oleva 2. Divisioona
selviytyi vähemmällä ja onnistui joukkojaan siirtelemällä torjumaan
omaan sivustaansa kohdistuvan uhan. Valkeasaaren ohella Rajajoen aseman
alue sekä Raivola ja Kivennapa joutuivat 10.6. pommitusten kohteeksi.
IV
Armeijakunnan esikunnassa annettiin heti Valkeasaaren menettämisen
jälkeen suunnittelutyö pääaseman valtaamiseksi takaisin. Vastahyökkäys
arvioitiin vaikeaksi toteuttaa, ja armeijakunnan komentaja
kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen esittikin hyökkäyksestä
luopumista.
Mannerheim antoi iltapäivällä 10.6. luvan vetää IV
Armeijakunnan joukot VT-linjalle. Samalla Aunuksen ja Maaselän
kannaksen joukot saivat käskyn siirtää divisiooniaan avuksi Karjalan
kannakselle. Taaempana Karjalan kannaksella ollut 3. Divisioona sai
käskyn ottaa vastiin 10. Divisioonalta, joka vetäytyi kohti VT-asemaa.
Vetäytyminen Vammelsuu–Taipale -asemaan
Vammelsuu–Taipale-linja saatiin miehitettyä 12.6. mennessä. Tuolloin suomalaisista joukoista asemissa olivat
1)
Vammelsuussa (VT-aseman eteläisin pää aivan Suomenlahden rannalla)
Ratsuväkiprikaati, eli Uudenmaan sekä Hämeen Ratsuväkirykmentit sekä
Erillispataljoona 20 (Er. P 20).
2) 3. Divisioona välillä Sahakylä–Riihisyrjä. Divisioona käsitti Jalkaväkirykmentit 53:n sekä 11:n ja Er. P 13:n.
3) Riihisyrjästä pohjoiseen 2. Divisioona ja 18. Divisioona.
Taaempana reservissä oli Panssaridivisioona, komentajanaan Mannerheimristin ritari kenraalimajuri
Ruben Lagus.
Ensimmäisissä
taisteluissa VT-asemalla venäläisen 109. Jalkaväkidivisioonan hyökkäys
pysähtyi VT-linjaan ja suomalaisten vastahyökkäykset aiheuttivat
divisioonalle pahoja tappioita.
Kivennavalla siujaitsevat
suomalaisasemat arvioitiin Leningradin Rintaman esikunnassa liian
vahvoiksi nopeasti murrettaviksi. Neuvostoliittolaiset siirsivät
hyökkäyksensä painopisteen Vammelsuun ja Kuuterselän väliselle alueelle
ja saivat 13.6. tehtyjen valmistelujen jälkeen aikaiseksi läpimurron
Kuuterselässä 14.6. Läpimurtoa auttoi, että venäläiset saivat tuoduksi
runsaasti tykistöä pioneerien korjaamia teitä ja siltoja pitkin.
Sotaveteraani
Markku Junnila
muisteli haastattelussa, että hänet oli käsketty suurhyökkäyksen
sattuessa taamemmaksi rakennettuun bunkkeriin, jossa oli kiinteä tykki.
Hänen ja muiden bunkkerissa olijoiden tuli ampua tykillä niin kauan
kuin ammuksia vain riitti. "Siitä olisi tullut meille hautakammio"
Junnila totesi. Hyökkäys kuitenkin ehti ylittää aseman ennenkuin hän
sai komennuksen.
VT-asema
romahti venäläisten suurhyökkäyksessä Vammelsuusta Kuuterselkään asti.
Asemiin syntynyt aukko oli liian suuri, että sitä olisi pystytty
paikkaamaan vastahyökkäyksin. Viholliset etenivät niin nopeasti, että
hyökkäyksen kärki ilmestyi yllättäen Ratsuväkiprikaatin Esikunnalle
asti. Esikunta hävitti kiireesti asiakirjansa sytyttämällä
rakennuksensa palamaan. Esikunnan henkilöstä pakeni ikkunoista ja
takaovista.
Neuvostoliittolaiset joukot saivat kesäkuun
puolivälissä suomalaisilta valtavan sotasaaliin. Monet tykkipatteristot
hylkäsivät kalustonsa, ja venäläiset saivat runsaasti tykkejä ja muuta
raskasta aseistusta. 1. Panssariprikaati sai suurimman saaliin, johon
kuului 15 henkilöautoa, 60 kuorma-autoa, 25 tykkiä, kokonainen
kranaatinheitinkomppanian kalusto ja sotalippu.
Vaikka prikaatin
esikunta joutuikin yllättävän hyökkäyksen kohteeksi, pystyi
Ratsuväkiprikaati torjumaan hyökkäyksen omalla rintamaosuudellaan.
Yhteyksien katkeaminen taakse sai prikaatin kuitenkin vetäytymään
VT-asemasta taka-asemaan.
Suomalainen pommikone matkalla kohti Kuuterselkää 14.6. Kuva: SA-kuva
Kuuterselän läpimurron jälkeen IV
Armeijakunnan esikunta ryhtyi suunnittelemaan Panssaridivisioonan
käyttöä vastahyökkäykseen asemien palauttamiseksi. Divisioona sai
käskyn hyökätä ensin Kuuterselkään ja tämän jälkeen vallata takaisin
menetetyt osat VT-asemaa. Koko divisioonan sijaan käytettiin vain
siihen kuuluvaa Jääkäriprikaatia. Jääkäriprikaatilla oli hyökkäyksessä
tukenaan saksalaisilta saatuja rynnäkkötykkejä.
Panssaridivisioonan jääkäreitä siirtymässä polkupyörillä Suulajärven eteläpäässä vastaiskuun Kuuterselkään 14.6.
Kuva: SA-kuva
Hyökkäys
menestyi aluksi, mutta tyrehtyi myöhemmin. Vastahyökkäys katkaisi
hetkeksi vihollisen 286. Jalkaväkidivisioonan yhteydet selustaan, joten
divisioonan oli pysäytettävä etenemisensä Vammeljoelle.
Jääkäriprikaatin vastahyökkäys keskeytettiin 15.6. aamulla.
Hyökkäyksessä
vahvennettu Jääkäriprikaati menetti 3000 miehestään 624. Lisäksi viisi
sen rynnäkkötykeistä tuhottiin. Venäläiset olivat saaneet jo
sotavankikuulusteluissa tietoja Jääkäriprikaatin hyökkäyksestä.
Taistelut Siiranmäessä
Kuuterselän
taistelujen jälkeen suomalaisille joukoille annettiin käsky vetäytyä
viivytellen VKT-asemaan. Kuuterselästä pohjoiseen suomalaisten asemat
olivat pitäneet Siiranmäellä.
Pataljoona, jossa
Markku Junnila
palveli alistettiin Adolf Ehrnroothin Jalkaväkirykmentti 7:lle.
Pataljoonan asemat olivat Siiranmäellä Kekrolan kylässä. Junnilan
ryhmän 45 mm:n panssarintorjuntatykki oli laitettu täällä asemaan tien
viereen. Tielle oli myös laitettu panssarintorjuntamiinoja, mutta
niiden varmistussokat oli unohdettu vetää irti. Junnila eteni
vihollisen konekivääritulen alla poistamaan ne ryömien miinojen välissä.
Siiranmäen kovia kokeneet puolustajat puhdistamassa konekiväärejään levossa Viipurin pohjoispuolella.
Kuva: SA-kuva
Junnila
muistelee "Ammuimme vihollisen panssarivaunua, joka laukaisi tykkinsä
samanaikaisesti. Tähtäsin vaunun tornin alaosaan. Tankin kranaatti osui
tykkimme kilven etupuolelle ja lennätti maata niskaamme. Tykin putki
juuttui taka-asentoon. Panssarivaunu lääntyi oikealle ja jatkoi
ajamista asemamme edessä. Sitten vasemmalla ollut divisioonan 75 mm:n
pst-tykki huokaisi. Vaunu pysähtyi."
Junnilan pst-tykkiryhmän
kokemukset olivat surullisen tuttuja eri puolilta kannasta. 37 tai 45
mm:n panssarintorjuntatykeillä tai pst-kivääreillä ei pysäytetty kuin
kevyimpiä vaunuja. Niitä pystyi myös käyttämään jalkaväkeä tai
vihollisen asepesäkkeitä vastaan. Vihollisen keskiraskaat
panssarivaunut T-34:t, "sotkat" ja raskaat vaunut kuten JS-2 vaunut eli
"Josif Stalinit" tai KV-1 eli Klim Vorosilovit ,"Klimit" olivat
näille tykeille ylivoimaisia.
Panssarintorjuntamiehiä siirtymässä asemiin. Olalla miehillä panssarinyrkit.
Kuva: SA-kuva
Rintamalle
alkoi suomalaisten onneksi ilmestyä saksalaisia 75 mm:n M/40
panssarintorjuntatykkejä, jotka rynnäkkötykkien ohella olivat
suomalaisten parhainta panssarintorjuntakalustoa. Tällainen 75 mm:n
tykki pelasti Junnilankin ryhmän Siiranmäellä. Merkittävä vaikutus oli
myös tehokkailla lähitorjunta-aseilla, Panzerfaust "panssarinyrkeillä"
sekä 8,8 cm Raketenpanzerbuchseilla eli "panssarinkauhuilla".
Kertakäyttöisiä panssarinyrkkejä tilattiin Suomeen keväällä 1944
yhteensä 25 812 kappaletta. Aseella pystyi ampumaan vain muutaman
kymmenen metrin päähän, joten se edellytti panssarintorjujan pääsyä
vaunun lähelle. Panssarinkauhuja saatiin Suomeen keväällä ja kesällä
1944 yhteensä 1 854 kappaletta, ja niihin yhteensä 18 000 rakettia.
Määrän laskettiin riittävän yhden venäläisten suurhyökkäyksen
pysäyttämiseen.
Kuuterselästä pohjoiseen suomalaisten asemiin
hyökkäsi neuvostoliiton 98. Jalkaväkiarmeijakunta 13.6. Suomalaiset
onnistuivat valtaamaan vihollisen VT-asemien kohdalta valtaamat alueet
takaisin vastaiskuilla, ja suomalaisten tykistö pystyi usein
hajottamaan vihollisen hyökkäysryhmitykset. 2. Divisioonan asemat
VT-linjalla pitivät. Taistelut olivat kiivaimmillaan Siiranmäellä,
missä torjuntavoitolla onnistuttiin suojaamaan pohjoisen III
Armeijakunnan (komentajana kenraaliluutnantti
Hjalmar Siilasvuo)
sivusta. Illalla 13.6. vihollinen yritti yllätyshyökkäystä
suomalaisasemiin ilman tykistön tukea, mutta hyökkäjät tuhottiin
esteille. Suomalaisten raporttien mukaan vihollinen oli hyökätessään
liian juovuksissa edes suojautuakseen.
Aamulla 14.6. suomalaiset
saivat niskaansa maataistelukoneiden tukeman tykistökeskityksen.
Vihollinen sai aikaiseksi sisäänmurrot kahdessa kohdassa Siiranmäkeä,
mutta vastahyökkäykset tuhosivat nämä. Myöhemmin samana päivänä
venäläiset saivat aikaiseksi huomattavasti vakavamman läpimurron. Monet
suomalaiset katosivat ankarassa tykistötulessa, muun muassa
puolustusministerin poika luutnantti
Walden, jota oltiin kuljettamassa joukkosidontapaikalle.
Murtumakohtia
pystyttiin paikkaamaan illalla 14.6. ja selustassa
panssarinkauhupartiot JR 49:stä tykkikomppaniasta (14./JR 49)
metsästivät läpimurtautuneita Klim-panssarivaunuja Siiranmäen laella.
Näissä panssarintuhoamisoperaatioissa Mannerheimristin sai
19-vuotias Eero Seppänen, joka tuhosi useita vaunuja. Panssareiden
rooli oli muuttunut, ja venäläiset panssarimiehet tiesivät sen. Ilman
jalkaväen tukea etenevät panssarit tulivat usein suomalaisten
lähitorjunta-aseiden tuhoamiksi, joten panssarit yhä useammin jäivät
suomalaisten asemien eteen ja jalkaväki joutui etenemään ilman niitä.
Hyvästä
torjuntamenestyksestä huolimatta suomalaiset joukot kärsivät ankaria
tappioita Siiranmäellä. Komppaniat, joukkueet ja yksittäiset ryhmätkin
saivat jatkuvasti alistuksia eri puolelle rintamaa murtumakohtien
paikkaamiseksi. Puolustustaisteluiden johtajalle everstluutnanttii
Adolf Ehrnroothille ehdotettiin lepoa, mutta hän halusi johtaa
taistelun loppuun saakka.
Väsyneitä olivat venäläisetkin.
Hyökkäykseen aamulla ryhtyneet rykmentit olivat joutuneet joutuneet
palaamaan pahoja tappioita kärsittyään lähtoasemiinsa, ja illalla monet
läpimurtautuneet panssarit oli tuhottu. Venäläisten yritys laajentaa
murtumakohtaa aamulla 15.6. torjuttiin, ja suomalaiset käynnistivät
oman vastahyökkäyksensä. Vihollinen yritti vielä heikkoja hyökkäyksiä
16.6., mutta ne torjuttiin helposti. Lähes 19 000 miehen
vahvuinen 98. Jalkaväkiarmeijakunta oli menettänyt kolmessa päivässä
yli 3 500 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Suomalainen
2. Divisioona menetti vastaavasti 873 miestä.
Siiranmäestä luovuttiin vasta, kun ylipäällikkö antoi käskyn vetäytyä VKT-asemaan.
Vetäytyminen Viipuri–Kuparsaari–Taipale -asemaan
Leningradin
rintama oli saavuttanut sille annetut maastokohdat annetussa
aikataulussa. Ne olivat kuitenkin epäonnistuneet tärkeimmässä
tavoitteessaan, suomalaisten joukkojen tuhoamisessa. VT-linjan
taisteluissa suomalaiset saivat voitettua aikaa Aunuksen ja Maaselän
kannaksilta siirtyville divisioonille.
Karjalan kannaksen
hyökkäyssuunnitelma oli VT-aseman valtaamisen jälkeen vallata Viipuri
sekä hyökätä sen koillispuolelta ja Vuoksen rannalla Vuosalmen kohdalla
suomalaisten asemien läpi.
21.
Armeijakunnan tehtävänä oli vallata Viipuri ja edetä siitä kohti
Lappeenrantaa ja länteen kohti sisä-Suomea. 23. Armeijakunnan tehtävä
taas oli edetä Talin läpi luoteeseen ja kohti Laatokan rantaa. 23.
Armeijakunnan eteneminen olisi onnistuessaan saartanut suomalaisen III
Armeijakunnan Vuoksen pohjoispuolelle.
Viipurin linnassa liehui vielä 18.6. Suomen lippu. Kuva: SA-kuva
Tyhjä, evakuoitu Viipuri. Kuva: SA-kuva
Tyhjentynyttä Viipuria. Kuva: SA-kuva
Taistelu
VTK-linjasta alkoi suomalaisten kannalta lamauttavalla uutisella:
Viipurin puolustuksesta vastaava 20. Prikaati jätti kaupungin miltei
taistelutta venäläisille. Prikaatilta puuttuivat lähes täysin
ajanmukaiset panssarintorjunta-aseet eikä ammuksiakaan ollut
riittävästi. Muualla suomalaisten puolustuslinja piti pintansa.
Hyökkäykset 20.–21.6. torjuttiin. Viipurin menetys sai
neuvostoliittolaiset uskomaan, että suomalaisten vastarinta oli
luhistunut, ja etumaiset yksiköt lähestyivät VKT-aseman puolustajia
takaa-ajoryhmityksessä.
Reservejä Viipurin takaisinvaltaamiseksi
ei ollut. Kaupunki oli menetetty ja puolustus oli siirrettävä kaupungin
taakse. Suomalaiset ryhmitettiin linjalle
Viipurinlahti–Kivisillansalmi–Konkkala–Tali.
Viipurin
koillispuolella käynnistyivät laajat Tali-Ihantalan taistelut. Näihin
taisteluihin osallistui myös varsinaissuomalainen Jalkaväkirykmentti
35. Taisteluille on oma sivustonsa, johon pääsee alla olevasta linkistä
klikkaamalla:
>>Tali-Ihantalan taistelutIhantalasta itään Noskualla venäläisten 6. Jalkaväkiarmeijakunnan hyökkäys ei edennyt Näätälänjärven ja Vuoksen alueella.
Suomi sitoutuu lujemmin Saksaan
Viipurin
menettämisen jälkeen vastaus suomalaisten rauhantiedusteluihin oli
Neuvostoliitolta ehdottoman antautumisen vaatimus. Neuvotteluissa
Saksan kanssa saatiin lupaus avusta: Suomeen alettiin tuoda viljaa,
saksalaisia joukkoja, lentokoneita sekä panssarintorjunta-aseita.
Vastineeksi presidentti
Risto Ryti sitoutui siihen, ettei hänen johdollaan tehtäisi rauhaa Neuvostoliiton kanssa.
Apu
käsitti saksalaisten 303. Rynnäkkötykkiprikaatin sekä 122.
Jalkaväkidivisioonan siirron Suomeen sekä lento-osasto Kuhlmeyn
stuka-syöksypommittajien saamisen avuksi. Lento-osasto tosin oli jo
ennen sopimusta pääosiltaan Suomessa.
Viipurinlahti
Kun
Leningradin rintama alkoi pitää etenmistä Viipurin koillispuolella
epätodennäköisenä, päätetiin hyökkäyksen painopisteiksi ottaa
Viipurinlahti ja Vuosalmi. Viipurinlahdella 224. Divisioonan tuli
vallata suomalaisilta Viipurinlahden saaret ja hyökätä lahden
länsirannalle suomalaisten selustaan.
Taistelut saarista olivat
ankarat, ja puolustajat olivat käytännössä loppuunkulutettuja. Osa
suomalaisista joutui pakenemaan saarilta uimalla omalle puolelle.
Etenkin Teikarinsaaresta käytiin ankara taistelu, ja moni saaren
suomalaispäällikkö kaatui taisteluissa. Sitä ankarammin kärsi kuitenkin
224. Divisioona, josta ei saaristsa käydyn kamppailun jälkeen ollut
enää täyttämään sille annettua tehtävää. Saari menetettiin venäläisille
5.7. Viimeinen maihinnousuyritys suomalaisten puolelle 9.7.
epäonnistui, ja Viipurinlahdella siirryttiin asemasotaan.
Vuosalmi
Vuosalmen
taisteluja edelsivät kymmenen päivän alkutaistelut. Varsinaiset
taistelut alkoivat 4.7., kun venäläinen 98. Armeijakunta sai
tehtäväkseen vallata Kylä-Paakkolan ja Äyräpään harjanteet Vuoksen
etelärannalla suomalaisilta. Harjanteiden valtauksen jälkeen
armeijakunnan tuli ylittää Vuoksi ja vallata sillanpääasema Vuosalmelta.
Puolustuksessa
oli 2. Divisioona, jonka vasttualue oli jaettu kahteen lohkoon.
Lohkojen raja kulki Lehtolassa. Suomalaisista katsoen oikealla lohkolla
oli vastuussa Osasto W eli everstiluutantti Wahlbeckin komentama
Jalkaväkirykmentti 49 ja vasemmalla lohkolla everstiluutnantti
Ehrnroothin Jalkaväkirykmentti 7 eli Osasto E. Suomalaisten päävoimat
olivat Vuoksen pohjoisrannalla, mutta molemmilla lohkoilla pidettiin
kahta pataljoonaa sillanpääasemassa joen etelärannalla sijaitsevilla
Kylä-Paakkolan sekä Äyräpään harjanteilla. Mikäli vihollinen saisi
harjanteet haltuunsa, pystyisi se tähystämään tehokkaasti suomalaisten
asemia ja tulittamaan niitä tykistöllään.
Neuvostoliittolaisen 98. Armeijakunnan hyökkäyssuunta Vuoksella. Kartta: Nautelankosken museo
Ankarissa
taisteluissa neuvostojoukot lyötiin. Vuoksen etelärannan harjanteista
taisteltiin viiden päivän ajan. 2. Divisioonan komentaja kenraalumajuri
Martola halusi vetää joukot sillanpääasemasta Vuoksen toiselle
puolelle, mutta III Armeijakunnan komentaja Siilasvuo kielsi tämän.
Taistelut
sillanpääasemassa päättyivät 9.7. Taisteluun oli osallistunut 11 eri
pataljoonaa 2. Divisioonasta, jotka aina vuoroittain kuljetettiin joen
yli vaihtamaan taistelussa rasittunut pataljoona taakse lepoon. Näiden
pataljoonien melkein 7000 miehestä puolet menetettiin kaatuneina,
haavoittuneina tai kadonneina.
Suomalaisten asemat Vuosalmen edustan pelloilla. Kartta: Nautelankosken museo
Maaliskuussa 1943 Santahaminassa varusmiespalveluksensa viestimiehenä suorittanut sotamies
Keijo Isosaari
osallistui Vuosalmen taisteluihin Vasikkasaaressa. Tätä ennen hänen
yksikkönsä, JR 57 oli siirtynyt Lempaalalta Kiviniemen sillan yli toiselle puolelle Vuoksen jokea.
Vetäytyvät miehet pysäyttivät ja tuhosivat tällä tiellään ilmeisesti eksyneen
venäläisen autokolonnan Kuolemalaakson lähettyvillä Raudussa.
Vetäytyessään
pimeänä sateisena yönä hänen joukkueensa majoittui riiheen. Joku
kehotti muita vaikenemaan sanomalla oven suussa "Olkaa hiljaa, tääl o
muitaki", sillä riihessä oli muita makaavia miehiä joita ei haluttu
herättää. Aamulla havaittiin riihen ovessa lappu "Kaat. Kok. Paik."
eli Kaatuneiden kokoamispaikka. JR 57:n miehet olivat nukkuneet yönsä
ruumiiden seurassa.
Satakuntalainen luutnantti
Aalto,
Isosaaren pelikorttikaveri kokosi vapaaehtoisista joukkueen
Rajajääkäripataljoona 2:een. Joukkue siirrettiin Vuosalmelle
Vasikkasaareen puolustukseen, missä he olivat muutaman päivän. Yksikön
saapuessa saaressa oli venäläisiä, mutta nämä lähtivät mustilla
kumiveneillä omalle puolelleen. Eräänä aamuna venäläiset olivat
päässeet saareen, ja Isosaari oli mukana taistelussa
pikakivääriampujana. Kun tykistö aloitti ammuntansa, osui kranaatti
Isosaaren yllä olevaan konekivääriasemaan jolloin viisi suomalaista
kaatui. Vasikkasaaresta oli lähdettävä. Saaresta oli uitava pakoon
venäläisten hyökkäystä, ja Isosaaren kypärä ja kivääri jäivät samalla
Vuoksen pohjaan.
Luovuttuaan
sillanpääasemasta 2. Divisioona ryhmitti joukkonsa Vuoksen
pohjoispuolelle pelloille. Vihollisen ylimenohyökkäys 9.7. sai
aikaiseksi viisi kilometriä leveän ja kaksi kilometriä syvän
sillanpään. Ihantalassa tilanne alkoi kuitenkin rauhoittui, joten
Suomen Ilmavoimat ja Lento-osasto Kuhlmey saatiin suunnattua apuun.
Venäläisten
sillanpääasemaa vastaan määrättiin vastaiskuun Panssaridivisioona.
Samanaikaisesti vastahyökkäyksen kanssa venäläiset suunnittelivat
laajentavansa sillanpäätään hyökkäyksellä. Venäläiset onnistuivatkin
laajentamaan ja syventämään sillanpäätään 12.7., mutta eivät
ratkaisevasti. Neuvostoliittolaiset joukot jäivät Vuosalmen pelloille
kykenemättä jatkamaan. Näissä taisteluissa hyökkääjän 115. Armeijakunta
menetti ankarien tappioiden vuoksi kokonaan taistelukykynsä.
Vuosalmellakin siirryttiin asemasotaan.
Äyräpäähän
päättyi monen lietolaisen sotatie. Lietoon haudattavaksi saatiin tuoduksi Tyrjän
rykmentin (JR 7) 6. Komppaniassa palvellut korpraali
Rudolf Mattila. Lisäksi Tyrjän rykmentin 2. Komppaniasta kaatui korpraali
Aarre Ojala sekä Erillispataljoona 25:n 2. Komppaniasta sotamies
Torsti Mäkinen. Heidän ruumiitaan ei löydetty.
Vuosalmen
ja Viipurinlahden myötä venäläisten suurhyökkäys Karjalan kannaksella
hiipui. Suomalaisten kaukopartio Motti / ilmoitti 13.7. Uudeltakirkolta
junaradan varrelta, että aikaisemmin täysinä kohti suomalaisten
rintamaa matkanneet junat vaihtuivat nyt tyhjiin. Pian tavara ja joukot
alkoivat virrata pois Viipurin suunnalta kohti etelää. Partio havaitsi
muun muassa venäläisen IS-2 -panssarivaunun miehistöineen yhdessä
vaunussa. Suomalaiset päättelivät Neuvostoliiton suurhyökkäyksen
Karjalan kannaksella päättyneen. Painopiste siirtyi Laatokasta
pohjoiseen.
Aunuksen
kannaksella olevien suomalaisjoukkojen pitri vetäytyä 16.6. saadun
käskyn mukaan kohti Suomen rajaa viivyttäen samalla vihollista.
Aunuksen joukkojen komentaja kenraaliluutnantti Paavo Talvela
suunnitteli ensin joukkojen vetämistä Syviltä taakse PSS-asemaan
(Pisi–Saarimäki–Sammatus–Mäkrijärvi). Täältä irtauduttaisiin kuun
vaihteessa, kun Äänislinnasta vetäydyttäisiin. Vihollinen lyötäisiin ja
pysäytettäisiin U-asemassa, joka sijaitsi Sortavalasta itään välillä
Pitkäranta–Loimola.
Venäläiset olivat keskittäneet tänne
Karjalan Armeijan, jonka alaiseen 7. Armeijaan kuului neljä
armeijakuntaa, 368. Divisioona sekä 3. Merijalkaväkiprikaati.
Venäläisten
hyökkäyksen alkaessa suomalaiset onnistuivat irtautumaan Syväriltä
suunnitelmien mukaisesti. Vihollinen ylitti Syvärin Lotinapellon
alueella 21.6. Suomalaisten vetäytymissuunnitelman sotki pahasti
venäläisten merijalkaväen maihinnousu Laatokan rantaan suomalaisten
selustassa Tuuloksessa. Maihinnousu katkaisi päätien, eikä tätä
sillanpäätä pystytty vastahyökkäyksistä huolimatta kukistamaan. Uhkana
oli, että PSS-asemassa taistelevat suomalaisjoukot jäisivät ilman
huoltoa saarroksiin ja tulisivat tuhotuiksi.
Tilanne
PSS-asemalla kävi kriittiseksi samaan aikaan kun merijalkaväki piti
puolensa Tuuloksessa suomalaisia vastaan. VI Armeijakunnan komentaja
kenraalimajuri Blick antoi 24.6. joukoille käskyn vetäytyä asemista,
seuraavana tasana Aunuksenjoki. Vetäytyminen onnistui juuri
valmistunutta Säntämän ja Viteleen välistä tietä pitkin, joka
vetäytyvien joukkojen kulutuksessa joutui huonoon kuntoon. Suomalaiset
joutuivat hylkäämään kalustoaan tien varrelle.
Joukot
ryhmitettiin U-linjaan 10.7. viivytystaistelujen päätökseksi.
Venäläisten hyökkäys pysäytettiin Nietjärven taisteluissa. Venäläiset
yrittivät kiertää U-aseman koukkaamalla pohjoisen erämaiden kautta,
mutta nämäkin lyötiin.
Samanaikaisesti
Syväriltä vetäytyvien suomalaisten kanssa Maaselän
kannaksen joukot aloittivat omalla suunnallaan irtautumisen kannakselta
ja viivytystaisteluiden käymisen vetäytyen kohti Suomen rajaa. U-aseman
pohjoiskärjestä Loimolasta eteenpäin alkoi II Armeijakunnan vastuualue,
ja tänne alueelle päätyi moni 1. Divisioonan riveissä taisteleva
lietolainenkin. Maaselän kannakselta vetäytymistä käsittelevässä osassa
käsitellään etenkin 1./VP 33:n vaiheita.
Viimeiset päivät Maaselällä
Tieto
suurhyökkäyksen alkamisesta kulki nopeasti Maaselällekin. Kesäkuun 10.
alkaen lietolaiset liimautuivat monien muiden tavoin radion ääreen
kuuntelemaan jännittyneinä uutisia ja "melkein joka päivä onkin
joukkojemme vetäydyttävä ylivoimaisen teräsmyrskyn tieltä. Vihollisen
ilma- tykistö- ja panssarivoimien käyttö on hirmuista". Samana päivänä
julistettiin koko armeijaa koskeva lomakielto.
Luutnantti
Jaakko Säteri
Viestipataljoona 33:n keskuskomppaniasta oli suurhyökkäyksen aikana
lomilla, ja hänet käskettiin takaisin yksikköönsä. Junan matkatessa
kohti Maaselän kannasta Säteri huomasi, että vastaantulevat junat
olivat aivan täynnä sotilaita. Hän todisti divisioonien siirtämistä
Syväriltä ja Maaselältä kohti Karjalan kannasta.
Viestipataljoona
33 vietti suunnitelmien mukaisesti yksikön 3-vuotissyntymäpäiviä
Metsäpirtissä "aseveljeyden merkeissä" 17.6.Samana päivänä alkoi
liikkua varmoja tietoja siitä, että divisioonalla olisi lähtö edessä.
Edellisenä päivänä pataljoonan komentajan oli määrännyt
muodostettavaksi pataljoonan esikunnasta ja keskuskomppaniasta
jalkaväkikomppanian lähitorjuntaa varten.
Ensimmäisenä
vetäytymiseen liittyvänä käskynä annettiin 19.6. määräys perustaa
Kumsajoen taakse vanhaan Kumsaan keskus ja miehittää se. Tehtävä
annettiin luutnantti Säterille. Määrätyt joukot lähtivät yöllä 19.6.
liikkeelle. Siika-keskus pystytettiin keskusautoon aamulla 20.6.
Seuraavana päivänä suomalaiset vetäytyivät Poventsa–Krivi–Suurlahti
linjalta Karhumäki–Vuosmajärvi–Liistepohja-linjalle.
Vetäytyminen Maaselän kannakselta kohti Suomen rajaa
Toisin
kuin Karjalan kannaksella ja Syvärillä, Maaselän kannaksella
suomalaisten onnistui vetäytyä suunnitelmien mukaisesti. Mukana saatiin
kuljetettua kaikki raskas kalusto. Vetäytymistä edeltävinä päivinä
Liedossa syntynyt
Tauno Hilden kaatui 2./JR 56:n riveistä Krivillä 18.6.1944.
Uuno Keto
II/JR 35:stä taas kuoli 15.6. sotasairaalassa. Vetäytyminen aiheutti
Viestipataljoonalle paljon päivänvaivaa, sillä puhelinkeskuksiin
liittyvät eivät osanneet pitää johtopareja selvillä.
22.6.
annettiin käsky miehittää puhelinasemat Kumsassa, Mäntyselässä,
Porasjärvellä, Juustjärvellä, Soutojärvellä ja Kontiovaarassa niin,
että niiden johtajaksi tulisi upseeri, joka vastaa vikapartioinnista,
puhelinaseman toiminnasta sekä keskuksen linjoista. Käytettävissä
olivat 1. Komppaniasta luutnantit
Helle ja
Pajanto sekä vänrikki
Tuominen.
Puhelinasemien johtajien tuli opastaa ohikulkijoita ja vastaanottaa
niille puhelinsanomia. Radioliikennettä varten yksikkö jaettiin
yhdeksään radioryhmään. Lisäksi käskettiin seuraamaan lennättimellä
Viestitystoimistoa ja perustettiin kaksi kuunteluasemaa.
Keskuskomppanian päällikkö
Ilmari Sipilä
jakoi käskyn mukaisesti puhelinryhmät kymmeneen 10–13 miehiseen keskus-
ja vikapartioryhmiin, joille annettiin kalustoksi kolme
kenttäpartiopuhelinta, neljä polkupyörää sekä vikapartiokalusto. Käsky
tiesi komppanian hajaantumista pieniin, toisistaan kaukana oleviin ja
toimiviin ryhmiin. Moni lietolainen tapasi toisensa vasta pitkän ajan
kuluttua vetäytymisvaiheen päätyttyä. Tällä järjestelyllä
viestiyhteydet ehdittiin porrastaa ja perustaa tarvittavat alakorjaamot
syvälle selustaan.
Vetäytymisen
yhteydessä ei kaikkia puhelinlinjoja ehditty purkaa, vaan osa piti
hävittää. Hävitystyössä parhaimmaksi havaittiin partio, jonka vahvuus
oli upseeri, kaksi aliupseeria ja kahdeksan miestä. Lisäksi partiolla
oli työssä tarvittavan kaluston lisäksi viisi polkupyörää.
Hävityspartio toimi kahtena ryhmänä, joista toinen ohitti aina
pyöräillen toisen, paraikaa linjoja hävittävän ryhmän ohi. Ohittanut
pyöräilevä ryhmä jätti pyöränsä tien viereen odottamaan takana tulevaa
ryhmää ja aloitti oman osuutensa hävittämisen.
Paikkakunnat,
joihin Viestipataljoona 33:n piti perustaa puhelinkeskuksia. Maaselän
kannakselta vetäydyttiin kohti Suomen rajaa punaisia teitä pitkin.
Kartta: Nautelankosken museo
Juhannuksen
vastaisena yönä 20.6. venäläiset valtasivat Karhumäen. Vetäytyminen
asemista piti aloittaa muutamaa päivää suunniteltua aikaisemmin
juhannuspäivänä. Lietolaiset pääsivät hyvätelemään Jalkaväkirykmentti
35:n lietolaiset Vanhan Kumsan kohdalla yöllä 21.6. näiden aloitettua
marssinsa kohti Karjalan kannasta. Päivällä keskuskomppanian miehet
purkivat keskuksen Vanhassa Kumsassa ja lähtivät liikkeelle
keskusautolla kello 11.00. Tämä ryhmä lähti ensin Porasjärvelle, mistä
se jatkoi matkaansa edelleen Soutjärvelle jonne se saapui kello 17.00.
Viestimiehet kulkivat vetäytymisvaiheessa yhtämittaa pitkiä matkoja ja
usein vasta perille päästyään miehille selvisi, minne sotatie oli tällä
kertaa heidät tuonut. Soutjärvellä lietolaiset näkivät kuorma-autojen
lavoilla läpimärkiä miehiä. He olivat viimeiset Karhumäeltä tulleet
suomalaiset, jotka olivat joutuneet ylittämään Kumsajoen uimalla
välttyäkseen joutumasta saarroksiin.
Soutojärvelle siirtyi
kersantti Oiva Ryökkään ryhmä sekä komppanian toimisto. Komppanian
hevoset siirrettiin paikalle 25.6. Tämä väliasema purettiin 26.6. ja
ryhmä siirtyi Soutojärvellä kuusi kilometriä idemmäksi. Mäntyselässä
sijaitseva puhelinkeskus purettiin 27.6. Sitä mukaa kun itäisimmät
keskukset purettiin siirtyivät niiden henkilöstöt Soutojärvelle.
Vihollinen oli 28.6. mennessä edennyt Juustjärvelle asti. Samana
päivänä suomalaiset luopuivat Äänislinnasta.
Illalla 30.6.
Soutojärven ryhmä siirtyi kuorma-autoilla Kostamukseen
Aromi-keskukseen. Keskus sijaitsi Porajärven eteläpuoleisessa
maastossa. Heinäkuun alussa siirryttiin edelleen Hyrsylän mutkassa
sijaitsevan Suojärven ohi lähelle Hautavaaran kylää. Alettiin lähestyä
tuttuja maisemia, samoja, joissa yksikkö aloitti sotatiensä kesällä
1941 melkein tasan kolme vuotta aiemmin. Matkaa kertyi 90–100
kilometriä.
Vihollinen oli edennyt Karhumäeltä Juustjärvelle 30.6. mennessä. Kartta: Nautelankosken museo
Heinäkuun
viidentenä kersantti Ryökkään ryhmä siirtyi Hautavaarasta 20 kilometrin
päähän Ignoilan kylään ottamaan vastaan Hamsteri-keskuksen.
Iltapäivällä ankara ukonilma tuhosi Aromi-keskuksen kuulokkeen ja
poltti muutamia keskuksen läppiä käyttökelvottomiksi. Illalla
keskuskomppania sai käskyn siirtyä Suojärven länsipuoliseen maastoon
Korpiselän Varpakylän tiehaaran paikkeille. Komppania ei päässyt
telttoja kummempiin majoitustiloihin tällä matkalla.
Ignoilan kylässä Hamsteri-keskuksen miehet pääsivät ihailemaan Suojoen voimalaitosta sekä kylän kauniita rakennuksia.
Ignoilan voimalaitos heinäkuussa 1943. Kuva: SA-kuva
Ryökkään ryhmän piti lähteä Ignoilasta 7.7. Kylän oli oltava tyhjä
kello 03.00. yöllä, jolloin vihollista viivyttävä komppania poistuisi
paikalta.Iltayöstä tie oli täynnä liikennettä, mutta kello 02.00
lähtenyt ryhmä pääsi ajamaan aavemaisen hiljaista ja tyhjää tietä. Ryhmä liittyi muuhun komppaniaan aamulla Ryökäs,
Antti Lehtonen ja ""
Topi"
Veijola paistoivat seuraavana päivänä talossa pannukakkua vatsantäydeltä.
Luutnantti Helteen ryhmä palasi komppanian yhteyteen purettuaan Herttua-keskuksen Hautavaaran itäisestä maastosta. Kersantti
Haavannon
ryhmä purki Aromi-keskuksen, mutta ryhmälle ei saatu kuljetusta. Niinpä
sen piti sijoittaa kalustonsa ohikulkevan kolonnan rattaille.
Keittokalusto ja muonat piti jättää Hautavaaraan. Viestikalusto ja
aseet saatiin sentään kuljetettua. Kersantti
Paavo Lehto ryhmineen sai 8.8. tehtäväksi perustaa Vuontele-keskuksen samannimiseen kylään.
Vuonteleen kylää 21.8.1941. Kuva: SA-kuva
Tietoja
Karjalan kannaksen pitämisestä alkoi kuulua päivästä toiseen
liikkuneelle komppanialle. Yksikkö muutti 25 kilometrin päähän
Ägläjärvelle 10.7. Illalla osa yksiköstä saapui Tolvajärvelle, missä
alkoi kiivas yhteyksien rakentaminen kolmelle eri yksikölle. Paine
Karjalan kannakselta oli siirtynyt Laatokasta pohjoiseen, ja
lietolaiset joutuivat myrskyn silmään.
Viivytystaistelut olivat jo vaatineet uhrinsa täälläkin.
Lauri Lepistö JR 56:n 7. Komppaniasta oli kadonnut lähettitehtävissä 3.7. Laatokan pohjoispuolella.
Taistelu U-aseman pohjoispuolella
Venäläisten 32. Armeijan eteneminen II Armeijakuntaa vastaan Loimolasta pohjoiseen 15.7.
Kartta: Nautelankosken museo
Keskuskomppania
sai herätyksen keskiyöllä 18.–19.7. ja määräyksen siirtyä
Tolvajärvelle. Kun venäläiset olivat epäonnistuneet murtautumaan
suomalaisten asemiin Nietjärvellä, ryhtyi se hyökkäämään pohjoisempana.
40 kilometrin pyörämatkan jälkeen aloitettiin uusien keskuksien
pystyttäminen Kokkariin. Täällä lietolaiset pääsivät ihailemaan vuonna
1929 pystytettyä patsasta "runo- ja metsämiessukujen muistolle".
Patsaassa luki sanat: "
Matkamies pysähdy. Sukukuntasi parhaat henget puhuvat sinulle muinaisuudesta."
Kokkarin kylää Korpiselässä. Kuva: SA-kuva
Seuraavat
päivät pitivät komppanian kiireisenä. Venäläisten pommikoneet tuhosivat
monesti yhteydet ja vikapartioita piti lähettää jatkuvasti korjaamaan
johtimia. Yhdellä tällaisessa vikapartioretkellä kersantti Paavo Lehto
sai 20.7. sirpaleen takapuoleensa ja hänet vietiin taaksepäin
haavoittuneena. Uusia keskuksia piti perustaa kiivaiden taisteluiden
edellyttämiin paikkoihin. Tolppa-keskuksessa kymmenen kilometriä
Tolvajärveltä pohjoiseen kulki vain muutama linja, mutta sitäkin
tärkeämpiä: kolmen linjan kautta kulki jatkuvasti komentajapuheluita.
Ryökäs siirtyi Tolpasta takaisin Tolvajärvelle ja entiseen Paavo Lehdon
ryhmään. Ryhmän keskus siirrettiin turvallisempaan paikkaan metsään.
Heinäkuun lopun ja elokuun alun alue, jolla VP 33:n lietolaiset liikkuivat. Kartta: Nautelankosken museo
Keskuskomppania koki järkyttävän tappion vihollisen ilmatoiminnassa. Alikersantti
Armas Lindgren
Uudestakaupungista joutui vikapartioreissullaan ilmapommituksessa
pommin täysosuman uhriksi häviten miltei olemattomiin. Toverit löysivät
etsinnöissä ainoastaan hänen muistikirjansa ja joitakin varpaita. 150
metrin päästä suolta löydettiin suurempia ruumiinkappaleita, jotka
lähetettiin kaatuneiden kokoamispaikalle. Kersantti Ryökäs muisteli
toveriaan: "
Täytyy taas toistaa vanha sana: 'siinä meni hyvä mies'. Aina iloinen, reipas, ahkera, mitään pelkäämätön."
Vihollisen
painostus Tolvajärvellä jatkui. Venäläistykistön kranaatteja ylsi
Kokkariin asti ja siitä ylikin. Keskuskomppanian miehet kaivoivat
korsuja ja yksi toisensa jälkeen puhelinkeskukset siirtyivät maan alle.
Ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon lietolaiset pääsivät saunomaan
30.7. Haavoittunut
Paavo Lehto muisti aseveljiään kirjeellä Outokummun sairaalasta. Tolvajärvellä alkoi rauhallinen vaihe, jota kesti sodan loppuun asti.
Vihollisen
313. ja 368. Divisioona hyökkäsivät Jalkaväkirykmentti 33:n asemia
vastaan Ylä-Tolvajärven ja Paastojärven välisellä alueella 25.–30.7.
Rykmentti torjui vihollisen hyökkäykset, ja pohjoisempana alkaneet
Ryhmä R:n hyökkäykset pysäyttivät etenevän vihollisen.
Ilomantsin taistelut
Jatkosodan viimeiset taistelut käytiin Ilomantsin korvissa. Tänne suomalaisten joukkojen komentajaksi määrättiin kenraalimajuri
Erkki Raappana. Heinäkuun lopulla paine suomalaisten linjoilla oli eversti
Torvald Ekmanin
komentaman 21. Prikaatin kohdalla. Vihollinen eteni koukaten tiheitä
korpia pitkin, eivätkä prikaatin voimat riittäneet kahden
hyökkäävän divisioonan pysäyttämiseen. "Venttiprikaati" oli
joutunut 21.7. saarroksiin Liusvaaran länsipuolella ja menetti Raskas
Patteristo 41:n kaluston.
Raappana oli erinomainen valinta
komentajaksi, sillä hän tunsi taistelualueen erinomaisesti
rajavartioston ajoiltaan. Hänen johtamaansa Ryhmä Raappanaan kuului
kaksi vahvennettua prikaatia, joista toinen oli alueella ennestään
oleva 21. Prikaati eli, toinen Karjalan kannakselta siirretty
Ratsuväkiprikaati. Raappanaan kuului myös Rajajääkäripataljoona 3
(RajaJP 3), Kenttätykistörykmentti 5:N 3. Patteristo sekä kaksi
pataljoonaa everstiluutnantti
Väinö Partisen johtamina (Osasto P). Ryhmän tehtävä oli etenevien vihollisten lyöminen ja Kuolismaan tienhaaran valtaaminen takaisin.
Tilanne heinäkuun lopussa Pohjois-Karjalassa ja U-linjasta pohjoiseen. Kartta: Nautelankosken museo
Moskovan
1940 rauhan rajaa läheni kaksi vihollisdivisioonaa, 176. sekä 289.
Divisioona. Edellinen oli edennyt aivan rajan tuntumaan Vellivaaraan ja
jälkimmäinen oli etelämpänä Lutikkavaaran tienovilla. Prikaatin III
pataljoona oli siirtynyt 23.7. autokuljetuksin Ilomanstin kirkonkylän
ja Korentovaaran kautta Ilajanjärven pohjoispuolelle.
Viholliskosketuksen pataljoonan lähettämä osasto sai jo Moskovan rauhan
länsipuolella Hietalammen maastossa. Pataljoona puolusti Ilajanjoen
tasaa ja esti vihollisen etenemisen.
Kenraalimajuri Raappana
saapui II armeijakunnan esikuntaan ja täällä sekä eversti Ekmanin
esikunnassa käytyjen keskustelujen perusteella päätti hän vetää 21.
Prikaatin kauemmas lounaaseen. Raappanan suunnitelmana oli antaa
vihollisen edetä raskaan kaluston kanssa kohti Möhköä.
Ratsuväkiprikaati
saapui Ilomantsiin 28.7. Prikaati ryhmitettiin Ilomantsi–Hattuvaara
-tien suuntaan Lehtovaaraan. Tällä välin etenevät venäläisosastot
onnistuivat valtaamaan alueita. Ratsuväkiprikaatiin kuuluva Hämeen
Ratsurykmentti (HRR) jouduttiin sijoittamaan Hattuvaaran kylään
vihollisosaston uhatessa sitä.
Venäläisten käskyt täsmentyivät
29.7. tavoitteiden suhteen. 32. Armeijakunnan esikunnan saaman käskyn
mukaan 289. Divisioona ei saisi sitoutua taisteluihin Ilomantsissa ja
sen tuli jatkaa hyökkäystä Ilomantsista Värtsilän suuntaan. 176.
Jalkaväkidivisioonan tuli vallata Ilomantsi ja jäädä paikalle
suojaamaan armeijakunnan sivustaa.
Ilomantsin taistelut ja neuvostoliittolaisten divisioonien eteneminen 28.–30.7.1944.
Kartta: Nautelankosken museo
Neljä
päivää Raappanan saavuttua suomalaiset siirtyivät hyökkäykseen. Tavoite
oli lyödä vihollinen kaksipuolisella maastossa samanaikaisesti
suoritetulla saarrostusliikkeellä. Ensin tavoitteena oli eristää
Vellivaarassa hyökkäävä vihollisdivisioona (176. Divisioona) ja samaan
aikaan katkaista eteläisemmän divisioonan yhteydet taakse Luovejoen
maastossa. Hyökkäystä heinäkuun viimeisenä ei kuitenkaan voitu aloittaa
suunnitelmien mukaisesti. Venäläisten eteneminen sitoi
Ratsuväkiprikaatin osia Hattuvaaraan.
Hyökkäyksen
pohjoispuolisesta saarrostuksesta vastasi Hattuvaarasta itään etenevä
Hämeen Ratsurykmentti, joka yhdisti voimansa Osasto Parttiseen ja
katkaisi täällä etenevän vihollisen yhteydet itään. Eteläisen
saarrostuksen suoritti Uudenmaan Rakuunarykmentti ja Jääkäripataljoona
1. Näiden tehtävänä oli edetä Ilalanjärven ja Luovejärven eteläpuolelta
Luovejoen sillalle. Eteläisen saarrostavan osaston hyökkäyssuuntia
muutettiin hyökkäyksen alkaessa.
Ilalanjärven pohjoispuolelle
onnistuttiin saartamaan 176. Divisioona ja Möhkön ja Luovejärven
alueelle 289. Divisioona. Niiden yhteydet taakse katkaistiin, joten
neuvostolittolaisten oli huollettava motteja ilmasta käsin.
Eteläisemmässä motissa ollut 289. Divisioona sai 6.–7.8. murtauduttua
ulos Lutikkavaaralle muodostuneesta motista tuhottuaan raskaan
kalustonsa. Suurin osa divisioonan elävästä voimasta pääsi omalle
puolelle.
Pohjoisessa 176. Divisioonan vaikeassa tilanteessa
oleva 63. Jalkaväkirykmentti sai 4.8. radiolla käskyn murtautua
divisioonan pääosien yhteyteen. Merijalkaväenprikaatien (69. ja 70.)
hyökkäykset saartorenkaan murtamiseksi ulkoa käsin epäonnistuivat.
Näidenkin prikaatien kohtalo oli vaakalaudalla, ja esimerkiksi 70.
Merijalkaväkiprikaatissa oli komppanioissa enää reilu tusina miehiä.
Olemattomiin käyneille venäläisille 55. ja 63. Jalkaväkirykmentille
annettiin lupa murtautua iskuosastojen avulla Lehmivaaraan 52.
Jalkaväkirykmentin luokse.
Ryhmä Raappanan saarrostushyökkäykset
onnistuivat. Metsien halki pääsi pakoon paljon vihollisia, mutta ilman
raskasta kalustoa. Suomalaisten sotasaalis jäikin runsaaksi, vaikka osa
kalustosta saatiinkin hävitettynä. Ilomantsin operaation osallistuneet
divisioonat eivät olleet pitkään aikaan taistelukykyisiä.
Ilomantsin taistelu oli verinen lietolaisillekin. Tuolloin kaatui Jääkäripataljoona 6:n 2. Komppaniasta jääkäri
Ilmari Järvinen 28.7.1944,
Tuure (Rolf) Kulmala Hämeen Ratsuväkirykmentin 3. Komppaniasta 30.7. ja
Urpo Nurmi 21. Prikaatin 12. Komppaniasta 2.8.1944.
Elokuun
10. päivään mennessä tällä viimeisellä taistelutantereella siirryttiin
asemasotaan. Raappana palasi omien joukkojensa luokse Rukajärveen ja
ryhmän komentajuus siirtyi eversti Ekmanille. Ilomantsin tärkeä voitto
antoi suomalaisille mahdollisuuden neuvotella rauha ilman ehdotonta
antautumista. Suomalaisten jatko-operaatiot Ilomantsissa päättyivätkin
osaksi ulkopoliittisen tilanteen vuoksi.
>>Paluu sivun alkuun>>Rauha 1944