Taistelut Viipurin menetyksen jälkeen VKT-asemassaLeningradin Rintama varautui lujiin suomalaisten puolustusvarustuksiin
Viipurin tasalla. 21. Armeijakunnan joukot olivat 19.6. vallanneet
Muolaanjärven pohjoisrannan, Kämärän, Summan, Huumolan ja Johanneksen.
Tämän
Armeijakunnan tuli hyökätä rintamalinlaa
Kämäränhovi–Säiniö–Sommee luoteeseen ja vallata 20.6. mennessä Viipuri
sekä saavuttaa 21.6. mennessä tasa Kavantsaari–Juustila–Tienhaara ja
koukata Viipuria kohti koillisesta.
Tali-Ihantalan taisteluiden alue Viipurin koillispuolella. Kartta: Nautelankosken museoViipurin menetyksen jälkeen suomalaisten asemat Viipurin kohdalla
kulkivat linjaa Viipurinlahti–Kivisillansalmi–Konkkala– Tali.
Ensimmäisinä päivinä tällä linjalla vihollisen hyökkäykset onnistuttiin
torjumaan tykistön tuella ja vastahyökkäyksillä.
Suomalaisten
vastarinta Viipurin ja Vuoksen välissä yllätti Neuvostoliittolaisten
johdon. Tammisuolla (Viipurista noin kilometri koilliseen) alueen
valtausta yrittänyt Liikkuva Ryhmä 2 kärsi ankarat tappiot menettäen
muun muassa 11 raskasta Josif Stalin -panssarivaunua. Hyökkäystä oli
yritetty ilman tiedustelua ja tulivalmistelua. Myös 109.
Jalkaväkiarmeijakunnan hyökkäys pysähtyi Viipurin koillispuolella
Mannikkalassa. Venäläiset olivat lähestyneet romahtaneiksi arvioimiaan
suomalaisjoukkoja takaa-ajoryhmityksessä.
Neuvostoliittolaisten
suunnitelma VKT-aseman murtamiseksi. Viipurin kohdalla välillä
Viipuri–Tali etenisi 21. Armeija, Tali–Kuparsaari välillä 23. Armeija
ja Vuosalmea etenisi 23. Armeijan 98. Armeijakunta. Kartta:
Nautelankosken museo
Hyökkäystä piti jatkaa
Virolahden, Lappeenrannan sekä Imatran suuntiin. Tälle hyökkäykselle ei
vielä annettu tarkkoja päivämääriä tavoitteiden saavuttamiseksi.
21. ja 23. Armeijan tekemän suurhyökkäyksen jatkosuunnitelma läpimurron jälkeen. Kartta: Nautelankosken museo
Taistelut Tali-Ihantalassa alkavat
Noin
8 kilometriä Viipurista koilliseen Mannikkalassa suomalainen
Jalkaväkirykmentti 48 joutui perääntymään asemistaan 22.6.
iltapäivällä. Tuolloin Talin asema ja kartano jäivät venäläisten
haltuun. Vihollinen keskitti hyökkäyksensä nyt kohti Portinhoikkaa,
Ihantalaa ja Kavantsaarta. VKT-aseman pitämisen johdosta oli kuitenkin
saatu tuotua kolme divisioonaa muilta kannaksilta avuksi kenraalimajuri
Einar Vihman 6. Divisioona, kenraalimajuri
Kaarlo Heiskasen 11. Divisioona ja kenraalimajuri
Viktor Sudmanin 17. Divisioona.
30. Kaartinarmeijakunnan läpimurto Leitimojärvellä. Kartta: Nautelankosken museo
Talissa
suomalaisia vastaan hyökkäsi 30. Kaartinarmeijakunta. Se pääsi
läpimurtoon Leitimojärven itä- ja länsipuolilla. Kesäkuun 25.:stä
muodostui suomalaisille kriittinen päivä. Jalkaväkirykmentti 48:lle
alistettu III/JR 13 murtui, ja viholliset pääsivät Konkkalanvuoren
tasalle Jalkaväkirykmentti 48:n pääasemien eteen. Tilanne onnistuttiin
vakauttamaan aamupäivällä. 18. Divisioonan lohkolla vihollisen 20
panssarivaunun tukeman jalkaväki onnistui yllättämään puolustajat ja
etenemään Portinhoikkaan asti. Avuksi saadut Panssaridivisioonan
rynnäkkötykit ja pikaisesti muodostetut panssarintorjuntapartiot
tuhosivat läpimurtautuneet viholliset kello 18 mennessä.
Kenraalimajuri
Paalu antoi Jalkaväkirykmentti 48:lle käskyn pitää asemansa samaan
aikaan, kun selustaan päässeitä panssareita alettiin tuhota. Rykmentin
I ja II pataljoona jättivät kuitenkin puolustuslinjansa. Samana päivänä
Ventelässä vihollisen hyökkäys karkotti 3. Prikaatin asemistaan.
Prikaatissa lääkintämiehenä palvellut sotamies muisteli kantaneensa
repussaan mukanaan Karhumäen hiihtokisoissa asemasodan aikana
voittamaansa palkintomaljaa aina Ihantalaan asti. Täällä tilanne oli
kuitenkin niin tiukka, että lääkintämies katsoi parhaaksi kaivaa
palkintonsa suuren kiven alle kätköön. Lääkintämies haavoittui
sääreen kantaessaan paareja etulinjaan, ja tovereineen hän päätyi
joukkosidontapaikalle.
Rynnäkkötykki odottamassa lähtöä hyökkäykseen. Kuva: SA-kuvaMonet
suomalaispataljoonat murtuivat venäläisten läpimurtohyökkäyksessä
25.–26.6. ja jättivät asemansa. Suomalaisten Panssaridivisioona oli
aloittanut vastahyökkäyksen 25.6., mutta se pysähtyi seuraavan päivän
aamuna. Suomalaisten vastahyökkäykset epäonnistuivat muillakin
rintamanosilla. Illalla 26.6. vihollisen 64. Kaartindivisioona pääsi
puolustuksen läpi Portinhoikan–Ihantalan väliselle tielle.
Rintamasta
vastuussa olleesta 18. Divisioonasta oli enää 40% alkuperäisestä
vahvuudesta jäljellä. Jotkin komppaniat oli kokonaisuudessaan pyyhitty
vahvuudesta kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina. Vastuun
rintamasta otti nyt 11. Divisioona.
VKT vedetään Ihantalaan ja painopiste vaihtuuAsemien
murtuminen 25.6. aloitti Tali-Ihantalan suurtaistelut. Jatkuvat
suomalaisten vastahyökkäykset kuluttivat vihollista, vaikka näiden
valtaamia alueita ei saatukaan takaisin. Vain yksi venäläisten
hyökkäyskiila oli edennyt suunnitelmien mukaisesti, ja sekin jouduttiin
vetämään takaisin sivustauhan takia. Neuvostoliittolaiset upseerit
muuttivat taktiikkaa: hyökkäävät osastot eivät enää edenneet
yhtenäisinä ketjuina, vaan niiden sijaan pyrittiin käyttämään pienempiä
rynnäkköosastoja.
Panssaridivisioona
käynnisti uuden
vastahyökkäyksen 27.6. Samalla taistelujen painopiste siirtyi
VKT-linjalta Leitimojärven pohjoispuolelle. Hyökkäyksellä saatiin
supistettua murtumaa asemissa, mutta sulkeminen oli mahdotonta.
Suomalaisten kolmas vastahyökkäys jatkoi edellisen päivän etenemistä,
mutta voimat alkoivat ehtyä. Panssaridivisioonaa oli käytetty
jatkuvasti vastahyökkäyksien tekemiseen, ja se alkoi olla lopussa.
Samanaikaisesti Neuvostoliiton
21. Armeija
käynnisti oman hyökkäyksensä uudelleen. Kuluneet joukot haluttiin
käyttää loppuun ennen uusien divisioonien vaihtamista
rintamavastuuseen. Tämä hyökkäys ei kuitenkaan juurikaan edennyt, mutta
kaartindivisioonat pystyivät pitämään edellisenä päivänä valtaamansa
alueet. Näiden takana Talissa kaatui 27.6. venäläisen 268. Divisioonan
komentaja eversti Sokolov
aamuyöllä suomalaisten tykistökeskityksessä. Venäläiset kärsivät
suomalaisten tykistö- ja kranaatinheitintulessa muuallakin suuria
tappioita.
Venäläisten
etenemisen vuoksi kenraaliluutnantti Oesch päätti oikaista rintamaa.
VKT-asema vedettiin Talista taaksepäin Ihantalaan ja suomalaiset
ryhmitettiin uudelleen. Neuvostoliiton johto arvioi etenemisen Viipurin
koillispuolella tässä vaiheessa epätodennäköiseksi. Kannaksen
hyökkäyksen painopisteeksi muuttuivat Viipurinlahti ja Vuosalmi. Tämä
ei kuitenkaan tiennyt hyökkäyksen paineen hellittämistä Ihantalassa.
Suomalaiset vedettiin uusiin asemiin 29.6. ankaran tykistötulen ja
saarrostusuhan alla. Vihollinen pääsi etenemään Portinhoikkaan asti,
mutta sen tappiot olivat liian suuria saavutettuun menestykseen nähden.
Eteneviä neuvostojoukkoja verottivat jalkaväen vastahyökkäysten lisäksi
saksalaiset Stukat sekä suomalaisten kasvanut tykistö.
Taistelut Talin alueella päättyivät 30.6. VKT-linjan
uusi puolustustasa kulki Ihantalan kirkonmäeltä Vakkilan ja Tähtelän
kautta Marjamäelle. Uudelle tasalle ryhmittyi Ryhmä Vihma, joka koostui
6. Divisioonasta ja saksalaisesta 303. Rynnäkkötykkiprikaatista. Asemat
Ihantalassa alkoivat vakiintua heinäkuun alkua kohden, ja suomalaiset
saattoivat aloittaa puolustusasemien rakentamisen. Asemat ja
panssarintorjunta rakennettiin myös syvyyteen kolme kilometriä etulinjasta taaksepäin.
Taistelut Ihantalan uudessa pääasemassa
Ryhmä
Vihmalle alistettiin uudessa pääasemassa lähes loppuunkulunut JR 48
(ilman III Pataljoonaa). Samoin alueella oleva armeijakunnan ja 18.
Divisioonan tykistö alistettiin Vihmalle. Vaarana oli, että vihollinen
pääsisi etenemään Ihantalanjärven itäpuolelta Antrean tielle ja sieltä
suomalaisten selustaan. Ihantalan- ja Salojärven välinen kannas saatiin
miehitettyä ja vihollinen torjuttua täällä. Ryhmä Vihman vastuualuetta
kavennettiin 30.6. aamulla. IV ja V armeijakuntien välille määrättiin
uusi väliraja.
Vihollinen aloitti
etenemisen Rauhamäen ja Ihantalan tien suunnalla. Kun
Jalkaväkirykmentti 12 alkoivat loppua Ihantalan tien suunnassa
panssarinyrkit, vei kenraalimajuri Vihma itse niitä henkilöautollaan
etulinjaan. Sytyttimet tosin unohtuivat. mutta luutnantti
Lauri Ehanto toi niitä pian toisella autolla perässä.
Komentajat
neuvottelemassa 10.7. Ihantalassa. Oikealla kenraaliluutnantti
Laatikainen, keskellä kenraalimajuri Vihma, vasemmalla eversti Hanste. Kuva otettu JR 12, "jänkäjääkärien" alueella. Kuva: SA-kuva
Tähtelän
suunnalla vihollinen seurasi aivan 6. Divisioonaan kuuluvan vetäytyvän
Jalkaväkirykmentti 6:n perässä ja onnistui murtautumaan JR 48:n
asemiin. Kenraalimajuri Vihma antoi murtautumisalueen joukot ja sen
sivustojen vahvennukset Jalkaväkirykmentti 35:n komentajan
everstiluutnantti Sulo Laaksosen
johdettaviksi. Näistä joukoista muodostettiin Osasto Laaksonen.
Ihantalan puolustusasemat alkoivat vakiintua, vaikka monista paikoista
pitikin lyödä vastaiskuin sinne murtautunut vihollinen.
Jalkaväkirykmentti 35 saapuu Ihantalaan
Maaselän kannakselta saapui ensimmäisinä vahvistuksina Ryhmä Vihmaan II/JR 35. Kyseinen majuri Onni Lampisen
komentama pataljoona otti rintamavastuun Tähtelässä. Rykmentti oli
16.6. saanut Maaselän kannaksella salaisen käskyn rykmentin
siirtämisestä Karjalan kannakselle. Alunperin siirrettäväksi
suunniteltu JR 33 oli liian vaikeasti irroitettavisa etulinjasta.
Salaamissyistä marssikäskyn tavoitteeksi annettiin Suojärven jälkeen
Sodankylä. Vasta aamulla 18.6. pidetyssä puhuttelussa rykmentin
upseereille selvisi, mistä on kyse.
II/JR 35 aloitti 18.6. illalla marssin kohti Suojoen asemaa. Matkalla pataljoonan komentaja majuri Niilo Honkala ajoi kolarin ja joutui sairaalaan. Pataljoonan komentajaksi määrättiin 19.6. majuri Lampinen.
Pataljoona kuormattiin 27.6. Suojoen aseman sivuraiteella 39:ään
avovaunuun ja "härkävaunuun". Juna saapui 28.6. Jääsken asemalle, missä
ruokailtiin ennen siirtymistä Kilpeenjoen maastoon. Kello 13.30
ensimmäinen yksikkö, 6./JR 35 lähti marssille kohti majoitusaluetta.
Pataljoona jääkärijoukkue oli etukäteen tiedustellut majoitusalueet ja
viitoitti jokaiselle yksikölle paikkansa. Täältä pataljoona marssi
Vakkilan–Tähtelän maastoon ottamaan rintamavastuun. Myöhemmin saapunut
III/JR 35 määrättiin Ihantalaan ja I/JR 35 Pyöräkankaalle.
Saapuvat yksiköt tutustuivat ensimmäistä kertaa uusiin
panssarintorjunta-aseisiin, panssarinyrkkeihin ja panssarinkauhuihin.
II/JR 35:n komentopaikalta välitetään puhelimella käskyjä 6.7.1944. Kuvassa luutnantti Nortola. Kuva: SA-kuva
Sotamies Urho Jalonen
kuului Jalkaväkirykmentti 35:n 6. Komppaniaan eli
"alastarolaiskomppaniaan". Ihantalan taisteluiden aikana hän oli
etulinjassa taistelulähettinä ja konepistoolimiehenä. Komppania otti
asemat Tähtelässä 1.7. Heitä vastassa oli kaksi poteroissa nukkuvaa JR
48:n miestä. Paikalle oli tehty vain pieniä poteroita, joita miehet
alkoivat kaivaa syvemmiksi. Asemien taakse 15 metrin päähän kaivettiin kaksi puolijoukkueen poteroa
levähdyspaikoiksi, joissa miehet kävivät usein ruokailemassa.
Asemien
eteen kaatuneilta venäläisiltä saatiin kerätyksi tuliteriä
konetuliaseita, Emma-pikakiväärejä. Jalonen itse otti muistoksi myös
muutamia valokuvia kaatuneilta.
Urho Jalosen Pyöräkankaalla kaatuneilta vihollisilta keräämiä valokuvia.
Kuvat: Nautelankosken museo
Ensimmäiset
viholliset kohdattiin Ihantalassa jo kello 09.00, kun etulinjaan tuli
tusina panssarivaunuja ampumaan suomalaisten asemia tykeillään. Kello
12.00 ammuttiin ensimmäinen suuri tykistö- ja kranaatinheitinkeskitys,
jonka tuli oli hyvin tarkkaa.
Panssarivaunut
ja jalkaväki hyökkäsivät II Pataljoonan asemia kohti 2.7.1944 kello 14.
Panssarivaunujen päältä ammuttiin suuri määrä niiden mukana matkustavaa
jalkaväkeä, mutta osa vaunuista pääsi läpi. Kolme vaunua eteni aina
kahden kilometrin päähän Harjulaan, missä yksi vaunu upposi
heinäpeltoon ja kaksi tuhosi suomalainen tykistö. Jalkaväki yritti
hyökkäystä tavallisesti 10–12 miehen ryhmissä, joita komensi upseeri.
Käden liikkeet, ääni ja eleet osoittivat usein tämän osaston johtajan,
johon suunnattiin tulitus. Upseerin kaaduttua ryhmä tämän ympäriltä
hajaantui. Venäläisten hyökkäykset saatiin torjuttua.
Panssarinyrkit
olivat muuttaneet taistelun luonnetta Tähtelässäkin, sillä vihollisen
panssarit eivät enää uskalteneet edetä jalkaväen mukana vaan jäivät
omaan etulinjaansa tulittamaan suomalaisia. Neuvostoliittolaiset
käyttivät sitäkin enemmän voimakkaita tykistökeskityksiä tukemaan
hyökkäyksiään, "Heinäkuun viisi ensimmäistä päivää olivat
hirvittävimpiä, mitä ihminen voi kokea" Urho Jalonen luonnehti Tähtelän
kokemuksia.
Taistelulähetti ylittämässä aukeaa Ihantalassa 11.7. Kuva: SA-kuva
Venäläisten
hyökkäykset lyötiin takaisin käsikranaateilla ja konepistooleilla.
Taistelujen ankaruutta JR 35:ssä kuvaa se, että Jalosen joukkue menetti
heinäkuun aikana neljä joukkueenjohtajaa ja useita ryhmänjohtajia.
II/JR 35 menetti heinäkuussa kokonaisuudessaan 12 upseeria, 40
aliupseeria ja 187 miestä. Jalosesta tehtiin taistelulähetti edellisen
haavoituttua, ja hän kuljetti viestejä etulinjaan ja taakse. Jalonen
mietti onneaan: "Vain leipälaukustani meni kaksi luotia läpi, kun Lauri
Rantamo kaatui vierelläni poteron reunalla."
Lietolaisten
vaiheista Tali-Ihantalassa on suhteellisen vähän asiakirjatietoja. JR
35:n Esikuntakomppania epäilemättä seurasi rykmenttinsä mukana.
Esikuntakomppaniassa palvelleen ylikersantti Unto Ryökkään kirjeissä heinäkuulta mainitaan Voitto Sariolan, Markku Halmeen ja Väinö Suomisen haavoittumiset.
Heinäkuun
kolmas oli ankarin päivä Ihantalassa. Vihollisen 21. Armeija yritti
viimeistä kertaa ratkaisua tällä suunnalla. Juustilan suunnassa lyhellä
ja vahvalla tuli-iskulla 2.7. alkanut saarrostushyökkäys pysähtyi
suomalaisten tuleen. Muuallakin hyökjkäysryhmitykset pysähtyivät
melkein alkuunsa. Tähtelässä viimeiset JR 48:n osat vaihdettiin JR 35:n
taakse lepoon. Aamupäivällä 3.7. Pyöräkankaan maasto menetettiin ja
I/JR 12 osat joutuivat vetäytymään alueelta noin kilometrin taaksepäin.
JR 12 aloitti vastahyökkäyksen ja Ryhmä Vihman reservejä suunnattiin
alueelle.
Ensimmäinen vastahyökkäys kuitenkin epäonnistui,
joten rykmenttiin koottiin lisää iskuvoimaa. Iltapäivällä vastahyökkäys
Pyöräkankaalle aloitettiin kolmesta suunnasta: lännestä hyökkäsi JR 6:n
osia, koillisesta III/JR 35 ja pohjoisesta aiemmin vetäytyneen I/JR 12
osat. Kello 19 mennessä Pyöräkangas oli vallattu takaisin, ja
viimeinenkin itäpuolen mäki seuraavana päivänä. Illalla saatettiin
aloittaa joukkojen vaihtaminen reserviin, jolloin I ja III Pataljoona
JR 35 ottivat vastuun rintamasta.
Kapteeni Onni Rantanen
III Pataljoonasta haavoittui vastaiskussa. Hän muisteli JR 35:n
historiikissa, että venäläisiä vastaan oli hyökättävä aukeaman yli.
Oman tykistön tuli-isku osui liian länteen, eikä kranaatinheitinjoukkue
ollut vielä päässyt avuksi. Niinpä tykistötuli korvattiin
jalkaväkiaseiden tuliryöpyllä, jonka jälkeen alkoi syöksy yli aukean.
Muutamia haavoittui ylityksessä, mutta joukot pääsivät yli pienin
tappioin. Vastassa oli nuoria sotilaita, joilla oli konetuliaseet ja
loppumattomalta tuntuva varasto käsikranaatteja. Kertaakaan nämä eivät
väistyneet paniikissa, vaan taistelivat viimeiseen asti. Taistelu oli
jatkuvaa käsikranaattivyörytystä. Tilanteen sekavuutta lisäsi
suomalaisten tykistön aiheuttama metsäpalo, joka peitti tantereen
savuun.
Pyöräkankaan maastoon oli vaikea kaivaa asemia. Maa oli
moreenisoraa ja kivikkoa, eikä tarvittavia työkaluja juurikaan ollut.
Kun asemat vielä sijaitsivat eturinteessä, ei harvoilla lapioilla
voinut kaivaa pystyasennossa. Etumaaston raivaaminen kasvillisuudesta
oli sekin vaikeaa, koska vesurit ja kirveet olivat jäänee
Itä-Karjalaan. Juuri tiheiden pensaikkojen läpi edenneet venäläiset
olivat onnistuneet yllättämään I/JR 12 Pyöräkankaalla.
Seuraavien päivien vihollisen hyökkäykset olivat pääosin tuloksettomia, mutta osia Pyöräkankaasta menetettiin. Majuri Paavo Kairisen
komentama I/JR 35 valtasi alueen kuitenkin takaisin. Pyöräkangas
menetettiin päiväksi 6.7., kunnes vastaisku 7.7. aamuyöstä heitti
vihollisen asemista.
Jalkaväkirykmentti 35:n päiväkäskyssä 3.7.1944 saatiin kenraaliluutnantti Oeschin kiitos: "Kiitän
tämän päivän suorituksista kaikkia joukkoja, jotka ovat osallistuneet
taisteluihin Ihantalassa. Uskon, että Ihantalasta on tuleva talvisodan
Taipale".
Kohti asemasotaa
Ihantalan
taistelut alkoivat muuttua asemasodaksi 4.7. alkaen. Vihollinen etsi
ratkaisua Vuosalmella ja Viipurinlahdella, mikä ei tosin juurikaan
hellittänyt painostusta Ihantalassa. Suomalaisten asemien murtamisen
sijaan heinäkuun alun tavoite oli ollut Pyöräkankaan maaston
valtaaminen. Tässä neuvostojoukot onnistuivat, mutta tykistön tukemat
vastaiskut heittivät venäläiset asemistaan. Venäläiset laativat 5.7.
jatkohyökkäyssuunnitelman, jota ei koskaan otettu käyttöön
Viipurinlahden ja Vuosalmen epäonnistumisien vuoksi. Vihollisenkin
nähtiin kaivavan asemia 31.7., jolloin viimeistään päästiin varmuuteen
painopisteen vaihtumisesta toisille rintamanosille.
Ryhmä
Vihman rohkea ja ansioitunut komentaja kenraalimajuri Einar Vihma
kaatui tykistökeskityksessä 5.8. Samalla kaatui hänen
esikuntapäällikkönsä everstiluutnantti Palkama.
Vihma oli tullut tarkastamaan liikuntakyvyttömien passarivaunujen
taakse rakennetun vihollistukikohdan tuhoamista. Hyökkäysoperaatio
kuitenkin paljastui venäläisille ja suomalaisia vastaan ammutussa
tykistökeskityksessä kaatuivat Vihma ja Palkama. Myös komentajansa
haavojen sitomista yrittänyt sotamies Mustalampi
kaatui kenraalimajurin viereen keskityksessä. 6. Divisioonan
komentajaksi nimitettiin everstiluutnantti Laaksonen, jolta johtajuus
siirtyi myöhemmin eversti Puromalle.
Tykistön ja ilma-aseen toiminnasta
Valkeasaaressa
ja Kuuterselässä suomalaisten tykistön käyttö oli vielä paikka paikoin
tehotonta ja vielä Tali-Ihantalan taisteluiden alkuvaiheessa
suomalaisten tykistö ampui toisinaan keskityksensä vahingossa omiin
joukkoihin. Venäläinen sotavanki kertoikin, että Talin taisteluissa
pahimmat tappiot aiheuttivat suomalaisten konepistoolit. On myös
muistettava, että Valkeasaaresta vetäytymisen yhteydessä moni
patteristo menetti kalustonsa kokonaisuudessaan.
Raskas patteri Viipurin edustalla. Kuva: SA-kuva
Kevyt kanuunapatteri tositoimissa Viipurin pohjoispuolella 2.7. Kuva: SA-kuva
Heinäkuun
alussa Ryhmä Vihmaa tuki Tykistöryhmä Luka, jolla oli käytössä 12
patteristoa. Lisäksi kuusi patteristoa naapuriryhmiltä pystyi tukemaan
taisteluja. Tämä 18 patteriston tulivoima tiesi 216 tykin
tulivoimaa.Käytännössä tämä merkitsi 24 tykkiä rintamakilometriä kohti.
Ihantalan
taisteluissa suomalaisten tykistön tuli saatiin kuitenkin johdettua
tarkkaan useasta eri patterista hyvin pienelle alueelle. Monesti
vihollisen hyökkäysryhmitys hajoitettiin tuli-iskuilla ennen kuin se
ennätti lähteä etenemään. Ammuksia oli myös riittävästi ja huolto
toimi. Tykistö onnistui paitsi hajottamaan vihollisen
hyökkäysryhmitykset myös tuhoamaan siltoja venäläisten kulkureiteillä.
Ju 87 -syöksypommittajat iskemässä kohteeseen. Kuva: SA-kuva
Stuka nousemassa ilmaan Immolassa 2.7. Kuva: SA-kuva
Tykistöä
täydensivät saksalaiset syöksypommittajat ja omat ilmavoimat. Talin
siltojen katkeaminen haittasi venäläisten huoltoa huomattavasti.
Saksalaisten Lento-osasto Kuhlmey pudotti suomalaisiin verrattuna lähes
kaksinkertaisen määrän pommeja, 490 000 kiloa. Lentäjät tekivät viisi
kuusikin pommituslentoa päivässä venäläisiä vastaan.
Taistelun summaamista
Tali-Ihantalassa
maasto oli puolustajalle edullinen.
Neuvostoliittolaiset joutuivat etenemään järvien ja metsien katkomassa,
tiettömässä maastossa. Suomalaiset onnistuivat usein iskemään etenevien
hyökkäyskiilojen sivustoihin. Olennaista oli myös panssarien
haavoittuvuus panssarinyrkkien ja panssarinkauhujen edessä. Tämä
hillitsi panssarikomentajien intoa edetä suomalaisten asemiin. Maan
pinnalla parhaimpia tankintuhoajia olivat suomalaiset rynnäkkötykit.
Saksalaisten 303. Rynnökkätykkiprikaatin saalis jäi vaatimattomaksi.
Kolmen tankin tuhoamisen ohella prikaati auttoi sirpaleammuksin
eteneviä jalkaväen osastoja.
Rynnäkkötykin miehistö korjaamassa vaunuaan 2.7. Viipurin pohjoispuolella. Tykin putken päällä vaunun maskotti.
Kuva: SA-kuva
Olennaista
oli myös yksinkertaisesti venäläisjoukkojen kuluminen loppuun
jatkuvissa taisteluissa. Divisioonat olivat supistuneet pataljoonan
kokoisiksi ja panssarivaunuja menetettiin rikkoutuneina tai tuhottuina
satoja.
Kaksi
ukrainalaista sotavankia. Miehet ovat yli 50-vuotiaita. JR 35 sai 27.7.
vangiksi 135. Divisioonasta 44-vuotiaan yliloikkarin, joka oli
kyllästynyt puutteelliseen ruokaan ja huonoon kohteluun. Kuva:
SA-kuva
Tali-Ihantalan
suurtaisteluun osallistui 30.6. arviolta 30 000 suomalaista ja 60
000–70 000 venäläistä. Suomalaisia kaatui 1 340 miestä,
haavoittui 7 097 ja katosi 1 704 miestä. Tappioiden tarkka lukumäärä
jää etenkin neuvostovoimien osalta arvoitukseksi. Karkean arvion mukaan
venäläisiä kaatui Tali-Ihantalassa noin 6 000 miestä ja haavoittui 22
000.
Vihollisen
panssari-aseelle aiheutettuun suuria tappioita.
Vaunuja tuhottiin suuri määrä ja moni panssari jouduttiin
viemään taakse korjattavaksi. Niitä saatiin myös sotasaaliiksi.
Keskimäärin jokainen neuvostopanssari oli korjattavana 2½ kertaa.
Suomalaiset menettivät viisi rynnäkkötykkiä ja Vickers-vaunuja.