Viestipataljoona 33
Aluejärjestelmässä
Suomi oli jaettu sotilaslääneihin, jotka perustivat
liikekannallepanossa divisioonan. Sotilasläänin 2–3 sotilaspiirin piti
jokaisen perustaa yksi jalkaväkirykmentti ja yksi kenttätykistöpatteri.
Piirit koostuivat muutamasta kunnasta, joissa oli oma aselaji. Tässä
järjestelmässä Lieto oli määrätty "viestipitäjäksi". Tämä
tarkoitti
sitä, että alueen varusmiehet ja reserviläiset muodostivat pääasiassa
liikekannallepanossa 1941 viestiyksiköitä. Merkittävä osa lietolaisista
päätyikin jatkosodassa Viestipataljoona 33:een, jonka keskuskomppania
perustettiin
Liedossa.
Jatkosodan
aikaisen viestipataljoonan kokoonpano käy ilmi yllä olevasta kaaviosta.
Pataljoona oli kooltaan huomattavasti pienempi kuin tavallinen
jalkaväen pataljoona.
Viestipataljoona
33 katselmuksessa hyökkäysvaiheessa 1941. Kuva: Nautelankosken museo
Pataljoonaan
kuului kolme komppaniaa: keskuskomppania (1. Komppania) sekä kaksi
puhelinkomppaniaa (2. ja 3. Komppania). Keskuskomppania hoiti nimensä
mukaisesti puhelinkeskusten pystyttämisen ja ylläpidon sekä puheluiden
välittämisen. Komppaniaan kuului myös radiojoukkue. Puhelinkomppaniat
rakensivat ja purkivat viestiyhteyksiä. Tehtäviin kuului myös
vikapartiointia sekä radiotoimintaa.
Keskuskomppanian II Joukkue. Kuva: Nautelankosken museo
Pataljoonaan kuului myös
esikunta, jossa oli viestivarikko, mekaanikkoja (eli asentajia ja
korjaajia), kuljetusryhmä, huolto sekä erillinen puhelinjoukkue.
Yksikön perustaminen
Pataljoonan komentajaksi tuli kapteeni
Armo Karkaus,
joka oli aiemmin toiminut viestikouluttajana Reserviupseerikoulussa.
Hän oli samalla 1. Divisioonan viestikomentaja. Hänen adjutanttinaan
toimi luutnantti
Jorma
Rannikko.
Kapteeni
Armo Karkaus ja luutnantti Halmevirta. Halmevirta tekee koesoittoa
puhelinpylvään äärellä.
Kuva: Nautelankosken museo
Viestipataljoona
33:n keskuskomppania (1./VP 33) koostui pääosin lietolaisista. Se
perustettiin liikekannallepanossa Liedon palokunnantalolla. Ensimmäinen
puhelinkomppanioista (2./VP 33) perustettiin Turussa. Se koottiin
yhdessä 1. Divisioonan Esikuntakomppanian kanssa Turun ruotsalaisessa
klassillisessa lyseossa. Toinen puhelinkomppanioista (3./VP 33)
perustettiin yhdessä pataljoonan esikunnan kanssa Piikkiössä.
Piikkiön ja Kuusiston miehet kokoontuivat Piikkiön Pontelassa ja
työväentalolla, ja miehet majoittuivat Koroisten kansakoululle.
1. Komppanian päälliköksi tuli luutnantti
Ilmari Sipilä.
Joukkueenjohtajia olivat vänrikit
Eino
Helle,
Pentti
Heikkilä ja
Jaakko
Säteri. 2. Komppanian päälliköksi tuli luutnantti
Eino Halmevirta, ja
puhelinjoukkueen johtajina toimivat
Tauno
Virta,
Veikko
Ranta sekä vänrikki
Mauri
Malka. 3. Komppanian päälliköksi tuli puolestaan
luutnantti
Jouko
Mäntynen, jonka joukkueenjohtajina toimivat luutnantti
Leo Neuvo sekä
vänrikit
Helge Sihvonen
ja
Pentti Markkula.
1./VP33:n
eli keskuskomppanian upseerit kesällä 1941. Vasemmalta Pekka Pajanto,
luutnantti Alkio, luutnantti Ilmari Sipilä, III Joukkueen johtaja
Pentti Heikkilä ja II Joukkueen johtaja Eino Helle. Kuvasta puuttuu
vänrikki Jaakko Säteri (I Joukkueen johtaja). Kuva: Nautelankosken
museo.
Viestipataljoona 33:a perustaessa sen
miehistöstä vain 1/3 oli viestialan koulutus. Vastaava tilanne vallitsi
lähes koko armeijassa: viestijoukkoihin määrätyistä upseereista
puolella, aliupseereista 1/4:lla ja miehistöstä 1/5:lla oli koulutusta
viestiaselajiin. Yhteensä viestijoukoissa palveli jatkosodan alussa 12
400 miestä ja muutamia satoja lottia. Yhteensä aselajissa palveli 4,1%
sodanajan vahvuudesta.
Puhelinyhteyksien rakentamista ja
purkamista sekä keskuspalvelua
Viestipataljoonan
keskeisiin tehtäviin kuului rakentaa, ylläpitää ja purkaa
puhelinyhteyksiä divisioonan tai armeijakunnan käyttöön. Rykmenteillä
ja pataljoonilla oli omat viestielimet. Suomen armeijan
viestitaktiikkaan kuului, että "ylempi rakentaa alemmas" ja
"vasemmanpuoleinen rakentaa oikealle". Armeijakunta siis rakensi
yhteydet siihen kuuluviin divisiooniin ja oikealla puolellaan olevaan
armeijakuntaan. Vastaavasti armeijakunnan divisioona rakensi yhteydet
alas rykmentteihinsä ja rykmentit rakensivat pataljooniin.
Viestipataljoona
33 rakensi yhteyksiä 1. Divisioonan käyttöön. Koska 1 Divisioona oli
reservissä ja sen osia käytettiin jatkuvasti paikkaamaan muiden
divisioonien ja yksiköiden aukkoja ja heikentyneitä kohtia, ei VP 33:n
tarvinnut rakentaa yhteyksiä muiden pataljoonien tavoin.
Kapteeni
Armo Karkaus pyrki rakentamaan puhelinyhteyksien johdinlinjoja aina
etenevien joukko-osastojen mukana. Hän myös korosti poikittaisten
viestiyhteyksien merkitystä, eli että rykmentit pystyivät
kommunikoimaan toisten rykmentteihin kanssa ja pataljoonat muiden saman
rykmentin pataljoonien kanssa. Lisäksi VP 33 pyrki aina purkamaan
kaikki yhteydet, joita ei tarvittu. Tämä olikin tarpeellista, sillä
kaapelista oli jatkuva pula. Jatkosodan alkaessa kenttäkaapelia oli
vain 65% määrävahvuuden tarpeesta.
Puhelinkeskus
"Seiväs" eli 1. Divisioonan puhelinkeskus hyökkäysvaiheessa Korpiselässä 1941.
Puhelunvälittäjä pitää lähettyvillä kivääriä, sillä vihollispartioita
liikkui selustassa. Kuva: Nautelankosken museo
Viestitoiminnasta
teki hankalaa käytössä olevan kaluston monenkirjavuus: esimerkiksi
erilaisia puhelinmalleja oli käytössä 34. Vain armeijakuntien
viestipataljoonilla (VP 11, VP 12, VP 13, VP 14 ja VP 15) oli täysi
toimintavalmius sodan alkaessa. Ainoa käytössä oleva pitkän matkan
hyvin toimiva radio (B-radio, eli armeijakunnan, divisioonan tai
rykmentin kenttäradio) vaati kuljetukseen auton. Radioita oli
ylipäätään käytössä hyvin vähän: vain puolet tarpeesta. Vakavinta oli
rykmentti- ja pataljoonaradioiden (niin kutsutut C-radiot) puute.
Viestiryhmä
purkamassa kaapeliyhteyttä. Kuvassa näkyvillä kepeillä, johdintangoilla
nostettiin puhelinkaapeli pylväille tai oksille. Kolmella
viestimiehellä vatsan päällä kela, johon johto kelattiin. Kuva:
Nautelankosken museo
Suomalaisten
viestitoiminnassa oli keskeistä puhelinyhteyksien toiminta. Yksiköillä
piti olla käytössään toimivat puhelinlinjat ylempiin portaisiin, jotta
käskyt etenemisestä tai muista tehtävistä voitaisiin vastaanottaa,
tulitukipyynnöt tykistölle tai kranaatinheittimille saataisiin
välitettyä ja jotta ylipäätään yksiköt tietäisivät ja pystyisivät
kertomaan tilanteestaan.
Puhelinjohdot pyrittiin rakentamaan
irti maasta. Maata pitkin yhteys sai kulkea vain poikkeustapauksissa
esimerkiksi kiireellisessä tilanteessa, ja tällöinkin vain kahta
kilometriä lyhyemmälle matkalle. Maahan rakennettu johto piti nostaa
ylös heti, kun yhteys oli saavutettu. Jos miehiä oli käytettävissä
riittävästi, toinen rakennusryhmä rakensi johtoa ja toinen seurasi ja
nosti sen ylös. Johdin pyrittiin rakentamaan pylväiden varaan, mutta
tarvittaessa se nostettiin yhteyttä rakennettaessa aputangoille, oksille tai
kierrettiin
puun rungon ympäri. Esimerkiksi aukeat ylitettiin aputankojen varaan
rakennetuin linjoin.
Sama johtaja, joka käski puhelinyhteyden
rakentamisen antoi myös käskyn sen purkamisesta. Purkaminen vaati
yleensä saman verran viestimiehiä kuin rakentaminen, mutta aikaa kului
huomattavasti vähemmän. Mikäli johto oli rakennettu kiinnittämällä se
ylös puihin, tuli se purkaa päinvastaisessa suunnassa rakentamiseen
nähden. Maahan, lumen sisään tai aputankojen varaan rakennettu johto
voitiin purkaa kumpaan suuntaan tahansa.
Taaempana
1./VP 33:n "Molotoffi" eli sotasaaliiksi saatu venäläinen kuorma-auto
puhelinryhmän mukana. Ajoneuvot nopeuttivat puhelinyhteyksien
rakentamista ja purkamista sekä vikapartiotoimintaa huomattavasti.
Kuva: Nautelankosken museo
Purettaessa käytettiin nelihenkistä ryhmää (miehistä puhuttiin
numeroilla ykkönen–nelonen), kuten rakennettaessa.
Kolmonen
eli tankomies kulki edellä, irroitti johtimen kannatus ja
kiinnekohdista ja laski sen maahan. Lumeen rakennettua yhteyttä
purettaessa hän nosti sen hangelle lumen sisältä.
Kakkonen
eli kiristäjä seurasi kolmosta irroittaen johtimen aluskasvillisuudesta
ja tarkastellen samalla kaapelin kuntoa. Mahdollinen rikkouma kaapelin
eristyksissä eristettiin valkoisella eristysnauhalla, ja kohdissa
joissa yksi kaapeli oli liitetty toiseen hän aukaisi liitoksen näiden
vaihtokohdassa.
Ykkönen
eli kelamies keri johtimen kelalle ja
nelonen
(apumies) vaihtoi täysinäisen kelan aina tyhjään ja kuljetti
täysinäiset kelat ajoneuvoihin ja ohjasi samalla ryhmän mukana kulkevaa
ajoneuvoa purkamisen edistyessä.
Karjalan
armeijan johdinyhteydet hyökkäysvaiheessa 1941.
Tarpeen
vaatiessa kaapelia piti huoltaa. Kenttäkaapeli piti tervata vähintään
kerran vuodessa. Tervaamiseen käytettiin erikoista tervauslaitetta,
jonka läpi johdin kulki tervaseoksen läpi (seoksesta 90% eristysmassaa,
10% tervaa). Tervauksen jälkeen johtimen annettiin kuivaa antamalla sen
juosta vapaassa ilmassa ennen kelalle joutumista.
Lietolainen 1.
Komppania eli keskuskomppania hoiti nimensä mukaisesti
puhelinkeskuksia. Puhelinkeskuksessa tehtävänä oli välittää puheluita,
eli puheluntilaaja (esimerkiksi pataljoonan komentaja, joka halusi
puhua rykmentin komentajalle) veivasi puhelimensa kampea, jolloin
puhelinkeskuksessa putosi vastaava läppä.
Puhelunvälittäjä nosti kuulokkeen ja ilmoitti peitekielellä keskuksen
nimen ja puheluntilaaja ilmoitti vastaavasti oman peitenimensä sekä sen
peitenimen, johon halusi tilata puhelun. Puhelunvälittäjä kytki
tilaajan linjan tämän haluamaan puhelinasemaan puhelua varten, mikäli
puhelinasema kuului tämän keskuksen yhteyksiin. Muussa tapauksessa
puhelu välitettiin seuraavaan keskukseen, josta puhelu välittyi
edelleen puhelinasemaan tai seuraavaan keskukseen.
Puhelinkeskus
pystytettiin usein etukäteen määrättyyn paikkaan. Keskus pyrittiin
saamaan etenkin talvisin lämmitettyyn tilaan, sisämajoitukseen sopivaan
rakennukseen tai telttaan. Se helpotti keskusmiesten työskentelyä ja
piti tärkeät paristot lämpiminä.
Kuva:
Nautelankosken museo
Yllä olevassa kuvassa kersantti
Paavo
Lehto
istuu puhelinkeskuksen äärellä puhelunvälittäjänä Nappi-keskuksessa
Karhumäessä. Lehdon
korvilla on kuulokkeet ja kaulassa mikrofoni. Pöydällä on keskuslaite,
jossa puhelinasemalta puhelua tilattaessa putosi yläosassa näkyvä
läppä. Läppä putosi myös puhelun päätteeksi, jolloin keskuspäivystäjä
kytkeytyi linjalle ja kysyi esimerkiksi "Nappi, puhutaanko". Mikäli
ääntä ei kuulunut, päivystäjä irroitti johdot. Kysymys esitettiin,
sillä jompi kumpi puhujista saattoi haluta tilata uuden puhelun heti
edellisen päätyttyä.
Mikäli
pöytää ei ollut, ripustettiin keskus seinään. Keskusmiehellä oli
lähettyvillä pöytä tai muu alusta kirjoittamista varten. Keskuksella
oli myös peitepiirros (kuvassa ripustettuna seinälle), mistä
keskusmiehet näkivät puhelinasemien sijainnit. Heti keskuksen
pystytyksen jälkeen viestimiesten tuli soittamalla tarkistaa, että
keskuksella tiedossaan olevat peitenimet pitivät paikkansa.
Suuriin
puhelinkeskuksiin laitettiin varoketelineet (vasemmalla), joihin johdot
päättyivät. Kaukojohdot, paikallisjohdot, maajohtimet ja
ukkosenvarolaitteiden maajohtimet tuotiin omista rei'istään.
Komppania
sai heinäkuun 1941 lopulla viestilottia keskuslotiksi välittämään
puheluita, mikä vapautti komppanian miehiä vikapartiotehtäviin.
Vikapartiointia
Vikapartiointia
tehtiin, mikäli puhelinlinjalla oli huono kuuluvuus tai puhelut eivät
välittyneet lainkaan. Syitä saattoi olla useita. Hyökkäysvaiheessa 1941
syynä oli tyypillisesti se, että tien vieressä maata pitkin kulkeva
puhelintapsi (johdin) joutui marssivan jalkaväen, hevosen tai
moottoriajoneuvon vahingossa katkaisemaksi.
Vian tietyllä
linjalla havaittuaan lähetti puhelinkeskus vikapartion, joka kävi
huonosti kuuluvaa tai katkennutta linjaa läpi paikantaakseen vian. Tämä
ei aina ollut helppo tehtävä, sillä linja saattoi olla läpikäytävänä
useita kilometrejä. Lisäksi vikapartiomiehillä oli vaara törmätä
selustassa harhaileviin vihollispartioihin tai vanginsieppausosastoihin.
Puhelinlinjoilla
saattoi esiintyä kolmenlaisia vikoja: katkoksia, kosketusta tai vuotoa.
Katkoksessa johto tai johdot olivat menneet poikki, eivätkä puhelut
välittäneet. Kosketuksessa johdon johtimet koskivat jatkuvasti
toisiinsa tai viereisiin johtimiin, jolloin virtapiiriin tuli oikosulku
eivätkä puhelut välittyneet. Vuodossa virta johti toisesta johtimesta
maahan tai johtimesta toiseen heikon eristyksen vuoksi, vaikka lankojen
metallit (rauta tai kupari) eivät suoraan toisiinsa koskeneetkaan.
Usein vuoto vain heikensi kuuluvuutta (yleensä puhelua kuunnellessa
kuului vaimeaa surinaa), mutta vaarana oli että vihollinen pystyi
kuuntelemaan vuotojen avulla puheluita. Vuodon pystyi paikantamaan myös mittaamalla johtimen vastusarvo
Vikapartion (yleensä
kaksi miestä) kalustoon kuului puhelin, työkalulaukku, johdintanko,
johdinkelan kantolaite ja johdinkela, jossa oli vähintään 200 metriä
johdinta.
Viestipataljoona 33
hyökkäysvaiheen 1941 aikana
Perustamisen
jälkeen Viestipataljoona 33 siirrettiin itään. Ensimmäisessä
junakuljetuksessa 23.6. pataljoona siirtyi Riihimäkeen. Joensuuhun
pataljoona saapui 4.7., mistä se ylitti Moskovan rauhan (1940) rajan
Enossa. Pataljoonan ensimmäinen etappi hyökkäysvaiheen alussa
vallattavalla alueella oli Korpiselkä. Täältä pataljoona eteni
Tolvajärvelle, talvisodan kuuluisalle taistelupaikalle minkä halki
yksikkö siirtyi Kolatselkään, mistä edelleen Käsnäselkään ja
Palalahteen.
Alla olevassa kartassa näkyy Viestipataljoona 33:n eteneminen
Itä-Karjalassa. On muistettava, että pataljoonalaiset liikkuivat näillä
paikoilla usean kymmenen kilometrin säteellä vikapartioidessaan
puhelinlinjoja ja miehittäessään muilta yksiköiltä vapautuvia
puhelinkeskuksia.
Viestipataljoonan
liikkuminen Itä-Karjalassa 1941. Moskovan rauhan 1940 raja ylitettiin
Korpiselän kohdalla. Täältä pataljoona eteni Tolvajärvelle, mistä
suomalaisten hyökkäyksen edetessä siirryttiin Kolatselän, ja Palalahden
kautta Vieljärvelle. Vieljärveltä eteneminen jatkui Nuosjärven ja
Prääsän kautta vallattuun Petroskoihin. Äänislinnaksi
muuttuneesta kaupungista pataljoona jatkoi kohti pohjoista hyökkäävien
1. Divisioonan osien perässä ja jäi Käppäselkään. Tammikuussa 1942
Pataljoona muutti Karhumäkeen.
Kartta: Nautelankosken museo
Viestipataljoona
33:n vaiheiden seuraaminen hyökkäysvaiheen aikana on hyvin haastavaa.
Viestimiehet saattoivat liikkua useita kymmeniä kilometrejä päivässä
suomalaisten hyökkäysten edetessä. Suomalaiset pystyivät edetessään
hyödyntämään vanhaa, talvisodan aikaista ja sitä edeltävää
puhelinverkkoa. Venäläisten rakentamat, suomalaisten haltuunsa ehjinä
saamat puhelinverkot olivat puolestaan yleensä heikkoa 4–6 millimetrin
rautalankakaapelia.
Heinäkuussa suomalaisten hyökkäys pysähtyi
venäläisten ankaraan vastarintaan Vieljärvellä. Täällä sijaitsi 1.
Divisioonan esikunta, ja viestipataljoonan miehet osallistuivat
rukiinleikkuuseen Vieljärven Salosaaressa. Hyökkäyksen edetessä
pataljoona siirtyi Nuosjärvelle.
Ylipäällikkö Mannerheim
kävi 27.9.1941 tutustumassa 1. Divisioonan upseeristoon Matrosan
länsipuolella. Tuolloin läsnä olevat viestipataljoonalaisetkin pääsivät näkemään hetkellisesti marsalkan.
Tienviitta
matkalla kohti Petroskoita. Kuva: Nautelankosken museo
Pataljoonan
seuraava etappi oli Prääsä. Suomalaiset joukot etenivät kovaa vauhtia
kohti Äänislinnaa, joka vallattiin 1.10. VP 33 siirtyi kaupunkiin kolme
päivää myöhemmin 4.10. Lyhyen tutustumisen jälkeen pataljoona seurasi
kohti pohjoista eteneviä suomalaisia, mutta osa joutui palaamaan
kaupunkiin keskusmiehiksi. Viestipataljoona kärsi ankarat tappiot
17.10., kun Käki-keskukseen (I / JR 60) tuli vihollisen kranaatista
täysosuma. Neljä kuusistolaista kaatui tuon päivänä: korpraalit Uuno Hangalin ja Valter Leino sekä
sotamiehet Aksel
Rantamäki ja Viljo
Virtanen.
Äänislinnasta
eteneminen jatkui kohti Maaselän kannasta. 1. Divisioonan esikunta
muutti Käppäselkään, minne VP 33 muutti tammikuun 1942 alkuun asti.
Käppäselässä kaatui lietolainen sotamies Arvo Laine
ilmapommituksessa 20.11.1941.
Hyökkäysvaiheen kunniamerkkejä
lietolaisille
VP
33 ja sen lietolaisten toiminta jatkosodan hyökkäysvaiheessa oli hyvin
menestyksellistä. Kunniamerkkiesitykset kertovat niistä haasteista,
joissa lietolaiset viestimiehet toimivat:
Liedossa syntyneen ja Turussa asuneen
Arvo Aaltosen
ehdotuksessa 2. luokan Vapaudemitalista (VM 2) kiiteltiin tämän
kuljettajataitoja ja esimerkkiä: "Tunnollisuudesta, ahkeruudesta ja
esimerkiksi kelpaavasta toiminnasta autonkuljettajana, jossa tehtävässä
sotamies Aaltonen ammattitaitoisena ja vaivojaan säästämättä on ollut
kannustavana esimerkkinä muille autonkuljettajille."
Alpo
Hernelahti
oli hyökkäysvaiheessa kunnostautunut ryhmänjohtajana: "On johtanut
vikapartiotoimintansa erittäin ansiokkaasti vaikeissakin
olosuhteissa ja mallikelpoisella esiintymisellään kannustanut miehiään"
Paavo Lehto
(syntyi Turussa, asuinpaikka Liedon asema) taas ansioitui
taistelutoiminnassa: "On 30.–31.7.1941 vikapartiomatkallaan Viteleen
lähistöllä VP 23:n viestijoukkueen jouduttua vihollisen yllättämäksi
ottanut oma-aloitteisesti johdon käsiinsä, mistä johtuen saatiin
myöhemmin kolme vihollista vangiksi"
Tauno Tuomi
taas oli "Pystyvä keskusmies, joka vilkkaan liiienteen aikana
taitavasti ja itseään säästämättä on hoitanut suurta keskusta"
Onni Ketolalle
esitettiin Vapaudenmitalin toista luokkaa (VM 2) perusteluina, että hän oli
"Toiminut esimerkiksi kelpaavalla tavalla itseään säästämättä
vikapartioissa sekä suorittanut muutkin hänelle annetut tehtävät
tunnollisesti ja täsmällisesti"
Esitettäessä VM 2:a
Heikki
(Sakari) Lempiselle mainittiin syyksi "Ansiokkaasta
keskuksen hoidosta koko sotaretken aikana."
Naantalissa syntyneelle, Liedossa asuvalle
Unto Emil Lempinen
esitettiin Vapaudenmitali 2:a koska hän oli "Erittäin ahkerasti ja
menestyksellisesti toiminut puhelinmekaanikkona".
Lietolainen
Väinö
Koivuniemi
todettiin erinomaiseksi ryhmänjohtajaksi. Vapaudenmitalin esityksessä
kerrotaan että hän "On erikoisen taitava ja tarmokas keskusryhmän
johtaja, joka pystyy vaikeissakin olosuhteissa johtamaan tehtävänsä
esimerkillisesti."
Keikyällä syntynyt, Liedossa asuva
Lauri
Johannes Järvinen
arvioitiin VM 2:n esityksessä että hän oli "Toiminut koko
sotaretken ajan ansiokkaasti keskusryhmän johtajana erikoisesti
hyökkäyksessä Jandrijärveltä Äänislinnaan (Petroskoihin) jolloin
vihollispartiot ja vaikea tietön maasto vaikeuttivat suuresti
vikapartiointia.".
Frans
Keskitalo oli myös VM 2:n
esityksen perusteella joutunut toimimaan vaikeissa
paikoissa: "Toiminut
sangen kiitettävällä tavalla ajomiehenä erittäin vaikeissa olosuhteissa
Matriisa - Jandrijärvi - Parakki 1 välisillä taipaleilla, jossa
viimeksimainitussa joutui vihollispartion yllättämäksi."
Kaino
Lähteenmäki oli ilmeisesti samassa joukossa Frans
Keskitalon kanssa, sillä mitalin myöntöperustelut ovat samat kuin
Keskitalolla.
Kaarlo Knaapi
oli "Toiminut aluksi radioryhmän johtajana ja sittemmin komppanian
vääpelinä erittäin ansiokkaasti osoittautuen oma-aloitteiseksi ja
taitavaksi kaikissa tehtävissään". Komppania viittaa tässä tapauksessa
VP 33:n keskuskomppaniaan.
Paimiossa syntynyt
Väinö
Rautala
oli "toiminut kiitettävästi viestimiehenä koko sodan ajan keskusmiehenä
hoitaen tehtävänsä erittäin tunnollisesti. Lisäksi on oma-aloitteisesti
osallistunut usein vikapartiointiin."
Kaarinassa syntyneen
Arvo
Niemen
taitoja hyökkäysvaiheen aikana kiitettiin,sillä hän "toimi
hyökkäysvaiheen aikana vaikeissa olosuhteissa kiitettävästi komppanian
muonittajana sekä sen jälkeen keittäjänä suorittaen tehtävänsä
tunnollisesti."
Antti Lehtonen
oli hyvin taitava keskusmies. 1. luokan Vapaudemitalin ehdotuksessa
tdettiin että nän oli "Toiminut keskusryhmän johtajana koko sodan ajan
ja on osoittautunut tehtävissään huolelliseksi sekä
järjestelykykyiseksi ja on henkilökohtaisesti erittäin taitava
keskusmies."
Mynämäellä syntynyt
Juho
Tainio
haluttiin palkita "Omatoimisista suorituksista puhelinryhmän johtajana,
osoitetusta taitavuudesta ja tunnollisuudesta ryhmän johtajana ja
kyvykkyydestä vikapartiomiehenä".
Luutnantti
Ilmari
Sipilälle,
1. Komppanian päällikölle ehdotettiin 4. Luokan Vapaudenristiä.
Erityisenä perusteena mainittiin puhelinyhteyksien erinomainen
toimivuus Karhumäen valtauksen yhteydessä.
Upseereista vänrikki
Jaakko
Säteri
(myöh. luutnantti) oli "toiminut menestyksellisesti keskusjoukkueen
johtajana koko sotaretken ajan, suoriutuen vaikeistakin tehtävistä
hyvin." 4. luokan Vapaudenristin puoltoesityksessä.
Toisena taitavana keskusjoukkueen johtajana haluttiin palkita
luutnantti
Pentti
Heikkilä:
"Luutn. Heikkilä on keskusjoukkueen johtajana ratkaisevasti vaikuttanut
yhteyksien kuntoon Kolatselässä, Kristiaanian kylässä, Äänislinnassa,
Lismassa, Karhumäen operaatiossa ja Pindusissa. Henkilökohtainen
rohkeus ja osanotto tehtäviin ovat hänen toimintansa peruspiirteitä."
Lietolaisista
koottu keskuskomppania toimi sodan oloissa erittäin hyvin ja
kurinalaisesti. Karkaamisia tai ankaria rangaistuksia ei esiintynyt, ja
joukoille vuoden 1941 aikana jaetut varoitukset, kiellot ja
kehotukset koskivat armeijaa yleensä.
Yleisenä
havaintona mieliala joukkojen keskuudessa oli hyökkäysvaiheessa hyvä.
Väsymys vaivasi vuoden loppua kohden joukkoja, mutta se ei antanut
aihetta huolestumiseen. Yleisenä havaintona maaseudulta tulleet miehet
todettiin kaupunkilaisia asiallisemmiksi ja rauhallisemmiksi.
Asemasodassa
Viestipataljoona
33 muutti pääosiltaan Karhumäkeen ja sen ympäristöön 28.1.1942
Keskuskomppanian miehet pääsivät mukaviin majoitustiloihin kaupungin
rakennuksiin. Vuoden alussa kotiutettiin vanhimpia ikäluokkia:
vanhimmat pataljoonan miehistä olivat syntyneet 1800-luvun puolella ja
muutama oli suorittanut ennen itsenäisyyttä Venäjällä kolmivuotisen
sotaväen.
Vuoden 1942 alussa venäläiset yrittivät
suurhyökkäyksiä, aluksi Maaselän kannaksella ja myöhemmin Syvärillä.
Suomalaiset torjuivat hyökkäykset ja asettuivat puolustuskannalle.
Karhumäessäkin odotettiin talven jälkeen alkavaa saksalaisten
suurhyökkäystä, jonka toivottiin ratkaisevan sodan voitollisesti.
Rykmenttien tilalle yritettiin perustaa hyökkäysvaiheen päätyttyä
prikaateja, ja osa VP 33:n henkilöstöstä siirtyi 14. Prikaatin
Viestikomppaniaan. Venäläisten hyökkäys ja puuttuvat varusteet
keskeyttivät prikaatikokoonpanoihin siirtymisen.
Asemasodan
pitkittyessä piti ehkäistä kurin heikkeneminen ja ylläpitää
sotilaskuntoa. Kotiuttamisten myötä ja uusien alokkaiden saapuessa
riveihin piti myös kouluttaa aliupseereita. Heinäkuussa 1942
järjestettiin aliupseerikursseja 1. Divisioonan viestialiupseereille ja
korpraaleille. Samanaikaisesti koulutettiin myös upseereja. Varuskunnan
kentällä pidettiin maanantaisin sulkeisjärjestystä ja muita
harjoituksia.
Pataljoona siirtyi muun 1. Divisioonan mukana kesäkuussa 1943
Saravaaraan, linjojen taakse linnoitustöihin. Vuoden 1943 lopulla 1.
Divisioona siirtyi rintamavastuuseen Suurlahdelle, minne pataljoonakin
lähti. Olot linnoitustöissä olivat olleet epämukavat, ja
linnoitustöiden ohella valmisteltiin uusia asuintaloja. Suurlahdessa
oli käytössä paljon paremmat majoitus- ja virkistystilat.
Vetäytymisvaihe 1944
Viestipataljoona
33 kuului vuoden 1944 aikana Karhumäen suunnalta vetäytyvään 1.
Divisioonaan ja 21. Prikaatiin, mikä oli pataljoonalle onnekasta.
Maaselän kannas oli ainoa kolmesta kannaksesta, mistä suomalaisten
vetäytyminen sujui suunnitelmian mukaisesti.
Maaselän kannaksella ennätettiin vielä viettää pataljoonan
3-vuotissyntymäpäivää kesäkuussa 1944. Vetäydyttäessä keskuskomppania
jaettiin ryhmiin, jotka miehittivät puhelinkeskuksia vetäytymistien
varrella. Samalla vanhat kaapeliyhteydet purettiin ja monesti viimeiset
viestimiehet vetäytyivät samassa tahdissa viivytysosastojen kanssa.
Vetäytymisreitti
Karhumäeltä kohti Moskovan rauhan 1940 rajaa. Kartta: Nautelankosken
museo
Vetäytyminen Suomen rajalle sujui hyvin. Rajalta pataljoona siirrettiin
Hyrsylän mutkaan Hautavaaran kylään, mistä se venäläisten Tolvajärveä
kohti suuntautuneen hyökkäyksen vuoksi siirtyi Kokkariin, Tolvajärven
lähettyville. Täällä viestimiehet viettivät monta unetonta yötä ja
päivää korjatessaan venäläisten ilmapommitusten rikkomia
viestiyhteyksiä. Alikersantti
Armas
Lindgren Uudestakaupungista sai pommista täysosuman
vikapartiomatkalla. Heinäkuun lopulla Tolvajärvellä
alkoi rauhallinen vaihe, jota jatkui sodan loppuun asti.
Kotiuttaminen
Tulitauko astui voimaan 4.9. Suomen ja Neuvostoliiton välillä.
Neuvostoliitto tosin lopetti tulituksen vasta 5.9.
Välirauhansopimus astui voimaan 19.9. Jatkosota oli päättynyt.
Reservijoukkoja ryhdyttiin siirtämään vuoden 1940 rajan Suomen puolelle
jo 9.9. ja Viestipataljoona 33:sta kävi ryhmiä perustamassa niille
puhelinkeskuksia. Tolvajärven keskukset purettiin 21.9. ja pataljoona
lähti autoilla 1½ kuukauden oleskelun jälkeen Korpiselän halki lähelle
Tuupovaaran kirkkoa. Alue oli tuttu vuoden 1941 hyökkäysvaiheesta,
leirialuekin oli sama hiekkainen männikkö Keskuskomppania siirtyi 28.9.
Enoon. Yhteyksiä rakennettiin vielä Tuupovaarassa ja Lastujärvellä.
Lietolaisia alkoi päästä koteihinsa syyskuun lopulla. Ensimmäisenä
kotiutettiin 1906 syntyneet ja sitä vanhemmat syyskuun lopulla.
Jalkaväkirykmentti 35 siirtyi Kaltimoon samoihin aikoihin, ja monet
lietolaiset tapasivat toisensa pitkästä aikaa sitten kesäkuun. Lokakuun
alku suunniteltiin kotiuttamisia ja keskuskomppanian päällikkö kapteeni
Ilmari Sipilä hyvästeli ensimmäiset 16 lähtijää 1.10.1944. Viimeiset
pataljoonalaiset lähtivät Enosta junalla 18.11. kello 13.30. Koteihin
päästiin varusteiden luovutusten ja paperisodan jälkeen 21.11.1944.
>>Paluu
sivun ylälaitaan