Sotien
takia jouduttiin Suomen itärajalta ja rannikolta Neuvostoliitolle
sotilastukikohdiksi luovutetuilta alueilta evakuoimaan lähes puoli
miljoonaa ihmistä muualle Suomeen. Nämä sijoitettiin lähtöpitäjittäin
eri puolille Suomea. Lietoon tuli evakkoja pääasiassa Uudeltakirkolta
ja Johanneksesta.
Ensimmäinen
kosketus karjalaisten ja lietolaisten välille syntyi lietolaisten
majoittuessa Karjalan kannaksella asuvien perheiden taloihin. 1.
Prikaatin lietolaisia oli etenkin Muolaalla Turulilan kylässä, muun
muassa Kirjavaisten talossa. Sotilaiden perheiden ja evakoksi
lähteneiden välille syntyi evakossa kirjeenvaihtoa, ja esimerkiksi
17.2. Hilda Ryökäs kirjoitti "Kirjavaisen mammalle" Koskelle, ja
tiedusteli samalla tämän tyttären kuulumisia. Lietolaiset majoittaneita muolaalaisia
pistäytyi Liedossa käymässä välirauhan aikana.
Helli Kirjavainen tervehtimässä 19.4.1940 lietolaisia.
Johanneksen Kaijalan kylässä syntynyt
Tuomo Heinemaan (alkuperäinen nimi
Hiiri)
perhe
saapui Muurlan kautta Paimioon. Rokkalanjoen varrella sijaitsevasta
kodista perhe oli lähtenyt ensimmäisen kerran evakkoon
itsenäisyyspäivänä 1939. Tuomon isä ajoi Summan rintamalla omalla
hevosellaan tarvikkeita rintamalla, muu perhe auttoi Muurlassa
kartanossa työllään majoittajiaan.
Talvisodan
jälkeen Lietoon tuli suuri määrä rautatievaunuja täynnä evakuoituja
lehmiä ja lampaita. Lehmät olivat pääasiassa itäsuomalaisia kyyttöjä.
Eläimet sijoitettiin navetoihin eri puolille Lietoa. Eläinten
kuljettaminen asemalta navetoihin vaati melkoisia ponnistuksia. Ajan
mittaan karjalaiset hakivat omat eläimensä, kun olivat ensin saaneet
asumisensa järjestetyksi. Viimeiset lehmät lähtivät vasta vuoden 1940
lopulla. Hakulassa asui talvisodan jälkeen vähän aikaa perhe johannekselaisia, ja Moisiossa asui Tolvasen perhe.
Sodan jälkeen eduskunta antoi pika-asutuslain,
jonka tarkoitus oli hankkia maata karjalaisille. Liedossa ehdittiin
lain perusteella perustaa ainoastaan 24 pika-asutustilaa ennen
jatkosodan syttymistä. Suurin osa evakoista palasi kotiseuduilleen.
Välirauhan
ajan kiireellisimpiä tehtäviä oli evakoiden huollosta ja
työllistämisestä huolehtiminen. Tätä varten perustettiin
sisäasiainministeriöön Siirtoväen Huollon Keskus, jonka johtajana toimi
lakitieteen tohtori, kansanedustaja
Urho Kekkonen.
Etenkin Länsi-Suomessa syntyi törmäyksiä kahden erilaisen
kansanluonteen välille. Siirtolaisia kulkeutui eniten tänne, sillä
rautatiet olivat parhaiten auki tähän suuntaan evakuointien aikaan.
Paluu 1941 vallatuille alueille Jatkosodan
aikana valtaosa evakoista palasi kotiseuduilleen suomalaisten vallattua
Moskovan rauhassa 1940 menetetyt alueet takaisin. Suurin osa palaajista
lähti koteihinsa vuoden 1942 alussa. Palautukset Karjalan kannakselle
saatettiin aloittaa elokuussa 1941 koko Kannaksen ollessa taas
suomalaisten hallussa.
Karjalainen kotitalo Johanneksessa ennen talvisodan syttymistä. Kuva: Nautelankosken museo
Sama
talo johannakselaisten paluumuuton aikoihin. Taloon on osunut pommi,
joka meni katon läpi sisälle. Räjähdys tuhosi talon sisäosat.
Perhe kunnosti taloa, mutta joutui lähtemään lopullisesti evakkoon 1944. Kuva: Nautelankosken museo
Juridinen puoli ja alueiden hallinto
Evakuoidun
väestön juridinen oikeus entisiin maa-alueisiinsa ja koteihinsa nousi
ensimmäiseksi kysymykseksi. Yhden kannan mukaan Moskovan rauhassa
menetetty ja nyt takaisin saatu alue oli sotalakien mukaisesti
vallattua aluetta. Sen lopullisesta käyttämisestä oli tehtävä päätös
vasta rauhan jälkeen, ja maahan olis uhtauduttava kuin sotasaaliseen.
Tämän näkökohdan perusteella siirtoväellä ei siis ollut oikeutta
maihin. Hallintoneuvos
Olavi Hongan mukaan Karjalassa ei kuitenkaan ollut kysymys valtauksesta vaan
palauttamisesta.
Sotilaallista syistä väestön siirron piti tapahtua vähitellen ja
sotilasviranomaisen määräämässä laajuudessa. Ylipäällikkö Mannerheim
hyväksyi Hongan kannan ja antoi 23.8.1941 julistuksen, joka tunnusti
karjalaisen väestön oikeuden takaisin valloitettuun maakuntaan.
Eversti Arajuuri pitämässä esitelmää Helsingissä 25.10.1941.
Kuva: SA-kuva
Suomelle
palautuneiden alueiden hallinnosta vastasi aluksi Päämaja. Tätä
tehtävää varten perustettiin heinäkuussa 1941 Päämajan
sotilashallinto-osasto, jonka päälliköksi tuli eversti
Arajuuri.
Karjalan pitäjien palautuessa suomalaisten haltuun niihin perustettiin
sotilashallintopäälliköiden johtamat piirit, jotka pyrittiin saamaan
vanhojen kihlakuntien mukaisiksi. Hallintopiirien alla toimivat
kunnanesikunnat, joiden perustana olivat karjalaisten kuntien
hoitokunnat. Kunnanpäälliköksi oli nimitettävä nimenomaisen kunnan
hoitokunnan puheenjohtaja tai jäsen.
Kunnanesikunnat perustettiin jo sijoitus-paikkakunnilla. Jokaisessa esikunnassa tuli olla
- Kunnanpäällikkö
- Poliisijohtaja
- Väestönsiirronjohtaja
- Kansanhuollonjohtaja
- Maatalousjohtaja
- Metsätyönjohtaja
- Kunnan rakennusmestari
- Terveyssisar
Aluehallinnollisesti
Johannes, Koiviston kunnat ja Koiviston kauppala kuuluivat Viipurin
ympäristön sotilashallintopiiriin. Kuolemajärvi ja Uusikirkko taas
kuuluivat Uudenkirkon sotilashallintopiiriin. Uudenkirkon ensimmäiseksi
kunnanpäälliköksi 1941 tuli
Viljo Vehola, Kuolemajärven
Tatu Muurinen, Johanneksen
Mikko Nieminen ja Koiviston maalaiskunnan
Sulo O. Hoikkala.
Kotiseudulle palanneen väestön elämä pyöri kunnan esikunnan ympärillä.
Tänne käytiin ilmoittautumassa paikkakunnalle saapumisen jälkeen ja
tätä kautta hoidettiin viralliset asiat.
"Pääseeks miu tyttärein Mäntyharjult tänne?" tiedustelu Käkisalmen kunnanpäällikkö Vuohelaiselle.
Kuva: SA-kuva
Toukokuussa
1942 sotilashallinnon tehtäviä alettiin siirtää siviileille ja jo
vuoden vaihteessa osa tehtävistä oli siirretty siviilihallinnolle.
Sotatilasta johtuen muutoksissa oli lukuisia poikkeuksia ja
rajoituksia: osa tehtävistä jäi sotilashallinnolle. Keskimäärin
kuitenkin sotilashallinnon toiminto ja henkilömäärä supistui ja
heikkeni.
Paluu Karjalaan
Karjalan
liitto järjesti heinäkuussa 1941 kiertokyselyn, jossa kysyttiin
halukkuutta palata Karjalaan. Kyselyyn otti osaa evakoita 41 kunnasta,
32 seurakunnasta ja 23 järjestöstä. Kyselyn perusteella vain 5–8 % oli
haluttomia palaamaan. Yleensä haluttomimpia palaajia olivat
kaupunkilaiset, jotka olivat perustaneet uudet yritykset
evakkopaikkakunnalle. Siirtoväen Huollon Keskuksen järjestämässä
kyselyssä helmikuussa kevääksi 1942 halukkaiksi palaamaan
ilmoittautui 110 000 karjalaista. Monet muuttajat joutuivat odottamaan
paluuta viikkoja, sillä rautatiekaluston laskettiin riittävän vain
puolelle.
Johanneksen kunnan esikunnan myöntämä oleskelulupa kesäkuussa 1942. Kuva: Nautelankosken museo
Paluumuuton
Karjalaan organisoi väestönsiirtotoimisto. Heinäkuussa 1941 tehtyjen
tiedustelun perusteella laadittiin palautuskortit, joihin merkittiin
henkilötiedot ja ajankohta, jolloin halusi palata kotiseudulleen.
Kuntien esikunnat kävivät kortit läpi ja merkitsivät, pääseekö
asianomainen kotiin. Mikkelissä korttien perusteella laadittiin
palaamisluvat.
Palaaminen Karjalaan oli pidettävä
luvanvaraisena, sillä kuljetuksiin tarvittavasta rautatiekalustosta oli
pulaa. Luonnollisesti sotatila ja kevään 1942 elintarvikepula ja monet
muut on ongelmat asettivat rajoituksia paluulle Karjalaan Ensimmäiset
kunnan esikunnat saivat luvan ja kehotuksen valmistua kotiinlähtöön
3.8.1941. Nämä kunnat olivat Laatokan Karjalassa, missä sodat olivat
tehneet vähemmän tuhoja eikä miinakenttiä ollut yhtä laajalti.
Elo-lokakuussa
1941 lähes 43 000 karjalaista oli päässyt palaamaan koteihinsa. Lupia
oli myönnetty enemmänkin, mutta rautatiekaluston puute haittasi
kuljetuksia. Karjalan liitto alkoi vaatia vapaata paluut Karjalaan.
Liitto haki lupajärjestelmän kumoamista tai lieventämistä. Vaatimuksen
taustalla oli huoli syksyn kyntötöistä ja sadonkorjuusta.
Suurin osa evakoista oli edelleen vierailla paikkakunnilla. Lokakuun
Karjala-lehdessä julkaistiin kirjoitus, jossa vedottiin karjalaisia maanviljelijöitä palaamaan välittömästi koteihinsa: ”
Paluulupa
ei ole kovin tärkeä – sijoituskunnasta lähtiessä voi kirjoittaa
kunnanesikuntaan ja käskeä sitä lähettämään luvan valmiiksi
rajatoimistoon.”
Karjalan liiton tulilinjalle joutui väestönsiirtotoimiston päällikkö, luutnantti
Johannes Virolainen. Virolainen puolusti lupajärjestelmää useissa tilaisuuksissa ja viittasi ensimmäisten vapaiden palaamisten epäonnistumisiin.
Paluu
oli joka tapauksessa hidasta, sillä päivittäin saatiin vuoden 1941
aikana vain 100–200 vaunua evakoiden ja näiden omaisuuden siirtämiseen.
Pahimmillaan joulukuussa pystyttiin antamaan ainoastaan 30 vaunua
päivää kohden. Moni evakko muistaa paluusta Karjalaan pysähdykset
Raivolan ja Viipurin rautatieasemilla. Asemalta kuljetuksissa auttoi
kuorma-autoillaan Sotilashallinto-osaston kuljetus- ja
liikennetoimisto. Renkaiden ja varaosien niukkuuden vuoksi nämä autot
olivat kuitenkin usein korjaamolla. Talvella 1942 ei enää myönnetty
palaamislupia.
Maalis-toukokuussa 1942 evakoiden paluun huipun
alkaessa piti siirtää 15 000 junavaunullista omaisuutta. Eversti
Arajuuren käskystä junien vaunujen oli oltava tyhjiä 12 tunnissa ja
valmiita palaamaan. Asemille palkattiin lastausryhmiä ja sotavankejakin
käytettiin junanvaunujen purkamisessa apuna. Asemalta tavarat
kuljetettiin kuorma-autoilla pitäjän keskustassa olevaan
kokoamispaikkaan ja sieltä jokainen vei omansa hevoskyydillä kotiin.
Korvauskysymykset
Jo
9.8.1940 oli säädetty karjalaisten auttamiseksi korvauslaki, jolla
korkeintaan 230 000 markan (59 510 €) omaisuudesta maksettiin täysi
korvaus. 13.8.1942 säädettiin uusi korvauslaki edellisen, merkityksensä
menettäneen tilalle. Kesäkuun 1941 lopun sotatoimet keskeyttivät
talvisodan vahinkoja tutkivan arvioimislautakuntien työn. Niiden työ
jatkui 26.9. menetetyllä alueessa, sillä työskentely oli pohjana
toiselle korvauslaille. 29.8.1941 annetulla päätöksellä jokainen
Karjalaan palaava saisi ennakkokorvausta 10 000 mk (2189€). Raha oli
käytettävä rakennusten korjaamiseen tai työvälineiden tai
maatalousirtaimiston hankkimiseen.
Takaisin vallatun Karjalan
rakennuskannan vauriot arvioitiin noin 60% ja metsävauriot 20%
laajuisiksi. Korvauksia oli vuoden 1940 lain nojalla haettu 30
miljardia markkaa (5,58 miljardia €). Karjalan takaisinvaltauksen
jälkeen summa puolittui. Tämä 14,1 miljardin summa käsitti yksityisten
omaisuuden, loput kuntien ja seurakuntien omaisuuden. Lopulta
korvauksiin annettiin 9 miljardia markkaa (1,67 miljardia €).
Korvausriidat
repivät suomalaisia ja karjalaisia. Korvaussummat aiheuttivat
puolueiden välillä suuren riidan, ja aiemmin kokoomuslaiset
sanomalehdet Karjala ja Laatokka julistautuivat riitojen seurauksena
riippumattomiksi. Muu Suomi väitti, että Karjalaa suositaan sodan
vahinkoja korvattaessa liikaa. Karjalassa taas katsottiin, että
eteläistä osaa suositaan pohjoista enemmän.
1941–1942 tilapäisasumuksissa ja jälleenrakentamista valmistelemassa
Karjalan
kylät ja kaupungit olivat talvisodan ja jatkosodan taisteluiden sekä
välirauhan ajan neuvostomiehityksen seurauksina monin paikoin pahoin
tuhoutuneita. Jäljelle jääneet rakennukset olivat huonokuntoisia ja
täynnä syöpäläisiä. Vuonna 1942 uhkana oli, että osa evakoista
jouduttaisiin jättämään muualle Suomeen tai lähettämään sinne takaisin
asuntopulan vuoksi.
Ennen evakoiden paluuta ehjät rakennukset
siivottiin perusteellisesti, ja tavallisesti vallatulle kunnalle 1941
saapuneen kärkiryhmän mukana seurasi siivousosasto. Siivoustyö tuli
Naisten Työvalmiusliiton kouluttamien naisten osaksi. Ryhmiä johtavat
naiset olivat käyneet kesä-heinäkuussa 1941 kursseilla. Puhdistusryhmän
"arsenaaliin" kuului kloorikalkkia, lipeäkiveä, mäntysuopaa, myrkkyjä,
harjoja ja muuta tarvittavaa siivouskalustoa. Puhdistusryhmiä oli
Karjalassa 230 ja niihin kuului 2000 naista. Tavallisesti yhdessä
ryhmässä oli kuusi henkeä.
Puhdistusryhmien työ
paikkakunnilla alkoi omien majoitustilojen siivouksella. Ensin
siirrettiin ulos jäljellä olevat huonekalut. Tässä työssä käytettiin
paikoin sotavankeja työvoimana. Siivottavien rakennusten rikkinäiset
tapetit ja seinäpahvit revittiin pois ja ikkunat tilkittiin.
Rautapadassa poltettiin rikkiä, jonka höyryn odotettiin tappavan
syöpäläiset. Rikitys uusittiin kahden viikon kuluttua, sillä
ensimmäinen kerta ei tappanut syöpäläisten munia. Mikäli rikkikään ei
auttanut, otettiin käyttöön sinihappo. Lopuksi lattiat kuurattiin ja
irtirevitty seinäpahvi uusittiin.
Tiedot Karjalan pitäjien
kokemista tuhoista vaihtelevat eri lähteissä. Ilmeisesti osassa
lähteitä lasketaan mukaan vain asuinrakennukset, osassa myös muut
rakennukset kuten navetat ja saunat. Asuinrakennusten kokemien tuhojen
ohella monet teolliset rakennukset olivat kokeneet vahinkoja. Vaikka
tehdasrakennus tai saha olisikin ollut pystyssä, koneet ja
moottorit oli viety. Kuolemajärvellä noin 90% rakennuskannasta oli
tuhoutunut ensimmäisten arvioiden perusteella. Johanneksessa,
Koivistolla ja Uudellakirkolla taas noin 80% rakennuksista oli
tuhoutunut. Uusissa laskelmissa vuonna 1942 tuhot havaittiin aiempia
arvioita pienemmiksi, mutta niitä oli silti valtavasti.
Kotitalo Johanneksessa paluumuuton aikoihin lokakuussa 1941. Kuva: Nautelankosken museo
Maalaiskuntien
jälleenrakentaminen oli tarkkaan suunniteltua, ja valtio myönsi tähän
lainoja ja erilaisia avustuksia. Elokuun lopulla 1941 asetettiin
komitea laatimaan ehdotus ”Karjalassa ja Hankoniemessä olevien
asutuskeskusten tuhoutuneiden ja vaurioituneiden asuinkiinteistöjen
korjaamisesta ja uudelleenrakentamisesta sekä tarpeellisten uusien
asuntojen rakentamisesta aiheutuvan rahoituksen järjestämiseksi.”
Komitea ehdotti vuoden 1942 budjettiin 300 miljoonan markan (55,8
miljoonaa €) määrärahaa pitkäaikaisten ja halpakorkoisten lainojen
myöntämiseksi asutuskeskusten kiinteistöomistajille. Budjetissa tämä
summa tingittiin 200 miljoonaan markkaan (37,2 milj. €). Määräraha jäi
kuitenkin käyttämättä Kansantalousosaston esityksestä.
Sotilashallinto-osaston
rakennustoimisto lakkautettiin toukokuussa 1942. Rakennustöiden yleinen
suunnitteleminen ja valvominen palautetulla alueella siirtyi
rakennustoimistolta kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöön
perustetulle väliaikaiselle rakennus-asianosastolle.
Uhtualla ja
Kiestingissä aloitettiin syksyllä 1942 asevelitalojen rakentaminen
tuhottujen rakennusten tilalle. Karjalan ja Aunuksen ryhmien
rintamaosilla niitä rakennettiin joillakin paikoilla vain muutaman
sadan metrin päässä rintamalinjoista. Myös lietolaiset rakensivat
asevelitaloja, mutta ne oli tarkoitettu Lietoon kaatuneiden aseveljien
perheille. Näistä asevelitaloista käytiin runsaasti kirjeenvaihtoa
asemasodan aikana ja Liedon Aseveljet Ry:n keskuudessa.
Arkkitehtiliitto
Suunnitteluavun toimisto suunnitteli Helsingissä piirustukset kahta
hirsikehikkotyyppiä varten. Tyyppi A:ssa oli 41 neliötä, ja siihen
kuului tupa, tupakeittiö ja kamari. Tyyppi S:ssä oli 22 neliötä,
ja se oli suunniteltu tilapäiseksi talviasunnoksi jonka voisi myöhemmin
muuttaa saunaksi, saunakamariksi ja pesutuvaksi. Eri talotyyppien osia
saattoi yhdistellä.
Pahviparakki rakentumassa Säiniössä. Kuva: SA-kuva
Uudisrakentamisesta
ja korjailusta huolimatta kevät ja kesä 1942 vietettiin
tilapäisasunnoissa. Saunat, vanhat korsut, maakuopat ja tallit toimivat
koteina. Vanhan talon raunioiden leivinuunilla paistettiin leipää.
Monin paikoin pystytettiin myös pahviparakkeja. Nämä parakit
pystytettiin ilman sokkelia, niiden seininä olivat pystytolppiin
naulatut paksut pahvilevyt eikä välikattoa ollut. Keskellä parakkia oli
uuni tai kiuas. Parakit olivat kesäasuttavia, mutta sade liuotti
nopeasti niiden pahvimateriaalin. Sodan jatkuessa armeija tarvitsi
parakkitehtaille tarkoitetun pahvin, ja sen sijasta käytetty
korvikepahvi heikensi parakkien laatua entisestään. Parakit kuitenkin
auttoivat monet perheet yli kevään ja kesän 1942. Parakeissa asui
useampi perhe. Jokainen oli rajannut huonekaluillaan, matoillaan ja
vaatteillaan oman sijansa parakista.
Toukokuun alkuun 1942 mennessä saatiin sotilashallinnon ja väestön
yhteistyöllä kunnostetuksi noin 60 000 asuinhuonetta. Lisäksi yli 17
000 muuta rakennusta saatiin korjattua käyttökelpoisiksi.
Asevelitalojen kehikkoja saatiin tehtyä vuoden 1942 loppuun mennessä
830 kappaletta. Silti talvella 1942–1943 melkein 15 000 karjalaista
uhkasi jääminen ilman talviasuntoa.
Pulaa puusta ja muista rakennustarpeista
Jälleenrakentamista
haittasi pula kaikesta, etenkin rakennustarvikkeista. Uudellekirkolle
kesällä 1942 Lempiälään palannut muisteli, miten pulaa oli myös
sementistä ja nauloistakin. Vanhoja nauloja piti hakea rakennusten
raunioista. Alueilla oli paha pula puutavarasta. Ennen sotaa Karjalassa
oli toiminut yli 50 sahalaitosta. Vuoden 1941 jälkeen jokainen saha
piti kunnostaa, ja oli turvauduttava paikkakunnalta toiselle
siirrettäviin sirkkeleihin. Vallatuilta alueilla saatiin runsaasti
venäläisten kaatamia tukkeja ja rautatieasemilta sekä tehdasalueilta
saatiin myös puuta pinotavarana. Ongelmia koitui kuitenkin tämän
puutavaran omistussuhteista. Samoin Suomen puutavarayhtiöiden ostajat
yrittivät kahmia puutavaraa Karjalasta.
Puupulan helpottamiseksi
Maatalouden työapu Suomelle –toimikunta lähetti Ruotsista Karjalaan 10
sirkkelisahaa ja niitä käyttämään 51 sahuria. Moottorit ja remmit oli
hankittava näihin omasta maasta. Sahat sijoitettiin paikoille, joilla
oli paljon venäläisten kaatamia puita, jotka uhkasivat pilaantua. Yksi
näistä sahoista sijoitettiin Johanneksen kirkonkylään. Saha kävi aluksi
traktorivoimalla ja käyttäjät olivat ruotsalaisia. Helmikuussa 1942 saha
saatiin sähkökäyttöiseksi, ja jälleenrakentaminen Johanneksessa pääsi
alkamaan.
Sahatavaran riittämiseksi kiellettiin 30.4.1942
asetuksella puun ja puutavaran vienti Karjalasta. Ruotsalaisten
sirkkelien lisäksi sotilashallinto-osaston oli ostettava kymmenen
sirkkeliä lisää. Ammattitaitoisista sahaajista oli kuitenkin pulaa,
joten 1942 Lappeenrannassa järjestettiin sahaus- ja puutavaran
lajittelukurssit. Syksyllä 1942 Karjalassa oli toiminnassa 30 sahaa;
arvio jälleenrakentamisessa tarvittavista oli 300.
Maanviljely Karjalassa
Karjalaisten
paluumuutossa tärkeintä oli maanviljelyn käynnistäminen uudelleen.
Karjalan 270 000 peltohehtaaria haluttiin taas ruoantuotantoon, sillä
Suomea vaivasi paha elintarvikepula. Viipurin läänin maanviljelysseuran
kirjelmän mukaan vuoden 1941 aikana näistä hehtaareista 180 000 olisi
pitänyt saada kynnettyä. Syksyllä 1941 kuitenkin vain 12000 hehtaaria
saatiin kynnettyä. Peltojen huono kunto, työkoneiden vähyys ja pula
miehistä haittasivat peltotöitä.
Talvi 1941–1942 oli ankarin
vuosisatoihin (lumi tuli jo lokakuussa!), ja maassa kärsittiin lähes
nälänhätää. Talvi oli kylmin sitten vuoden 1760. Mikäli Karjalan liiton
ehdotukseen vapaasta muutosta olisi suostuttu, olisi Karjalassa ollut
liikaa väestöä armeijan ja paikallishallinnon muonitettavaksi talvella
1941–1942. Osasyynä pulaan oli arvioitua huonompi sato. Kuitenkin vain
pieni osa Karjalan sadosta jäi korjaamatta, venäläisten viljelemiä
perunoita lukuun ottamatta.
Vuoden 1942 karjalaisten paluumuutto
ja viljely tunnetaan ”kevätkamppailun” nimellä. Maataloustoimiston
suunnitelman mukaan keväällä 1942 olisi kylvettävä 84 000
hehtaaria. Helmikuussa 1942 tavoite supistettiin 71 500 hehtaariin (75%
v. 1939 alasta), kun pula siemenviljasta sekä hevosista ja traktoreista
jatkui ja Karjalassa oli yhä monia isännättömiä tiloja.
Väestöä
Karjalaan palautettaessa kiinnitettiin erityistä huomiota
maataloussiirtoväkeen. Ennen päivämäärää 15.5.1942 pyrittiin siirtämään
Karjalaan ensisijaisesti maataloustöihin kykenevää väestöä. Viljelyksen
kriittisyys heijastui rautatiekuljetuksiinkin.
Tärkeysjärjestyksessä vaunuvarauksen saivat:
1) elintarvikkeet ja siemenvilja,
2) hevoset ja rehut,
3) maatalouskoneet ja työkalut,
4) väkilannoitteet.
Sotilashallinnon
maatalousosasto muodostuikin laajaksi ja monitahoiseksi. Siihen kuului
toimistopäällikkö ja 16 toimistoupseeria, melkein kaikki karjalaisia
agronomeja. Samoin sotilashallintopiirien maatalous-upseerit olivat
vastaavanlaisesta taustasta.
Talvisodan evakuoinnin yhteydessä
suurin osa karjaa oli pitänyt teurastaa. Hevoset olivat pääosin
säästyneet, ja niitä saatiin lisää sotasaalishevosina sekä ostoina.
Hevosten hinnat kohosivat 1941 syksyllä 31 000 markkaan (7662 €,
aiemmin vuonna 1939 hinta oli ollut 7000 mk eli 1532 €).
Keväällä
siemenviljan kuljetusten tilanne parani. Se kuljetettiin Karjalaan
sotilaskuljetuksina – siis etuoikeutettuina kuljetuksina.
Perunanviljelyn kanssa oli myös ongelmia, sillä syksyn 1941 perunoista
ei ollut siemeneksi. Toukokuussa 1942 Ruotsista ja Saksasta saatiin
neljä miljoonaa kiloa siemenperunoita, jotka menivät pääosin Karjalaan.
Lannoitteiden suhteen tilanne oli parempi, osaksi venäläisiltä Karjalan
kannaksella saadun sotasaaliin vuoksi. Karjalannan puute oli kuitenkin
ongelma.
Pulaa oli myös maataloustyökoneista ja –välineistä.
Evakuointi vuonna 1940 oli hajauttanut välineet eri puolille maata
Siirtoväen Huollon Keskuksen varastoihin, tai sitten ne oli jätetty
Karjalaan. Nämä evakuoidut välineet saatiin Karjalaan vasta 1942.
Suurin osa välineistä oli huonossa kunnossa. Asutusvaliokunta ryhtyi
hankkimaan erilaisia maataloustöissä tarvittavia koneita ja välineitä
palaaville karjalaisille. Luovutettavat välineet sai käteismaksulla tai
korvaussaatavaa vastaan tehtävällä velkasitoumuksella. Myös
sotasaaliina saatuja välineitä sai ostaa. Keräys tuottikin runsaasti
erilaista kalustoa. Karjalainen maatalousväestö sai apua myös
Ruotsista, kun Riksförbundet Landbugdens Folk keräsi keväällä 1941
Ruotsissa maataloustyövälineitä. Keräys sujui hyvin, ja yhtenä ainoana
päivänä saatiin 45 rautatievaunullista tavaraa. Koneita ei kuitenkaan
saatu käyttöön vielä vuonna 1941. Vain pieni osa lahjoituksista
kulkeutui lopulta Karjalaan.
Sato vuonna 1942 oli onneksi
runsas. Kevätkamppailussa onnistuttiin ja paikoin asetetut tavoitteet
ylitettiinkin. Karjalaan saatiin tuotua vuoden aikana 14 000 hevosta ja
300 traktoria. Myös hyvä sää auttoi viljelijöitä. Karjala oli tuona
vuonna käytännössä omavarainen elintarvikkeiden suhteen.
Alku oli usein vaatimaton, kuten kertomus Uudeltakirkolta osoittaa:
”
Keväällä
1942 sain yksiköstäni työlomaa kotitilallani tehtäviä maataloustöitä
varten. Kävelin Kanneljärven asemalta jalkapatikassa n. 30 km matkan
Anttonalaan. Minulta puuttuivat hevonen ja tarpelliset työkalut.
Kaikki olivat palaneet rakennusten mukana.”
Sortavalan kylässä olevan armeijan yksikön päällikkö lupasi kertojalle kaksi hevosta kyntöjen ja muokkauksen ajaksi.
"
Kierreltyäni
kylän peltoja löysin tarvittavat työkalut. Kiitos isäntien, jotka
olivat jättäneet peltotyökalunsa taivasalle. Tulomatkallani
Kanneljärven asemalla sain kuulla, että Peippolan kylässä on
siemenviljavarasto. Hevosen saatuani hain Peippolasta siemenviljaksi
sekä vehnää että kauraa. Syväjärven rannalla oli ollut venäläisten ja
myöhemmin suomalaisten leiri… Selässäni kantaen kuljetin sieltä tavaraa
kotipihaan ja rakensin eräänlaisen majan navetan kiviseinän viereen.
Kotini raunioilta keräsin palaneita nauloja, tiiliä ja muita
tarvikkeita joita voin käyttää majan rakentamiseen. Kun olin saanut
viljat maahan ja käynyt kiittelemässä hevosten lainaajaa, palasin
takaisin yksikkööni.”
Kaupat palaavat
Ensimmäisinä
kotiseuduilleen palanneet karjalaiset saivat elintarvikkeet aluksi
armeijalta. Tätä jatkui niin pitkään, kunnes kauppoja saatiin avattua.
Etenkin sekatavarakauppoja perustettiin paikkakunnille heti kun se oli
mahdollista. Kauppoja perustettiin niin nopeasti, että jo vuoden 1941
lopussa oli välttämättömien elintarvikkeiden ja muiden tavaroiden
jakelu turvattu.
Kauppojenkin nousua avitettiin keräyksin.
Helmikuussa 1942 perustettiin Kaupanapu-toimikunta, joka ryhtyi
yhteyteen Ruotsin yksityiskauppiaiden järjestön kanssa. Suoritettiin
keräys, jolla Ruotsista saatiin tuotua parisataa vaakaa, kassakoneita,
lihakaupan laitteita ja muita kaupoissa tarvittavia välineitä. Lisäksi
saatiin kerättyä miljoona markkaa (186 000€), joka jaettiin palautetun
alueen kauppiaiden kesken.
Uudenkirkon, Kuolemanjärven, Koiviston ja Johanneksen paluumuutto ja vertailua Karjalaisten
paikkakuntien kokemat tuhot ilmenevät hyvin verrattaessa niitä vuoden
1939 luetteloihin asukasluvusta ja asuinrakennusten määrästä. Joiltakin
paikoilta on saatavissa myös julkaistua tietoa eläinkannasta. Alla on
tiivistetysti tietoa neljästä pitäjästä sekä paluumuuton etenemisestä.
Ensimmäiset
muutama sata evakkoa palasivat Uudellekirkolle jo talvella 1941.
Varsinainen muuttoliike alkoi keväällä 1942. Jälleenrakentamisen
yhteydessä asevelitaloja Uudellekirkolle saatiin 163 kehikkoa. Tarkkaa
numerotietoa pitäjän uudelleenrakentamisesta vuoteen 1944 asti ei ole
saatavissa. Vuoden 1942 aikana rakennettiin 206 uudisrakennusta. Suurin
osa uusikirkkolaisista sai asua vielä talven 1942–1943
tilapäisasumuksissa.
Tilapäinen korsuasumus Uudellakirkolla 18.7.1943. Kuva: SA-kuva
Kesäinen kuva asemasodan ajalta Uudeltakirkolta. Kuva: SA-kuva
Tilastoa Uudeltakirkolta:
Vuosi 1939 | Paluumuutto |
Asukasluku 9 975 | Kesäkuuhun 1942 mennessä 3 500 palannutta, 5 781 palannutta 15.5.1944 mennessä (58%) |
2 228 asuinrakennusta | 1 442 tuhoutunutta rakennusta. Jäljellä 656 rakennusta (osa uusia venäläisten rakentamia) |
Kansakouluja 22 | Kansakouluja jäljellä 5, joista vain 2 käytettävissä. |
Urjalassa
majaillut Kuolemajärven kunnan hoitokunta pääsi vierailemaan
kotiseudulla syyskuussa 1941. Kunnanesikunta ja puhdistusryhmät
pääsivät Kuolemajärvelle lokakuussa, jolloin alkoi jäljellä olevien
rakennusten korjaaminen ja puhdistus. Kylät olivat alueella pääosin
tuhoutuneita, etenkin Summassa. Maanviljely alueella alkoikin
talvisodan taistelukenttien päälle, ja monen pellon reunassa oli
talvisodan aikaisia esteitä ja varustuksia.
Jäljelle
jääneet rakennukset kylissä olivat pääosin huonossa kunnossa.
Kirkonkylä oli pahoin hävitetty ja kaikki julkiset rakennukset olivat
maan tasalla. Jälleenrakennuksen arvioitiin Kuolemajärvellä maksavan
377 035 000 markkaa (= 700 miljoonaa euroa). Kustannuksiin ei
sisältynyt julkisten rakennusten vaurioita. Esimerkiksi Hatjalahden
kansakoulun rakennuksen kustannusarvio oli 1 482 500 mk (275 759
euroa). Kunnan rakennuksista vain Kaukjärven koulurakennukset olivat
säästyneet.
Sotatoimialueella sijaitsevaan Seivästöön
piti koulu perustaa Kymron pahviparakkiin. Lähes kaikki
Kuolemajärveläiset opettajat palasivat virkoihinsa muualta Suomesta.
Kansakoulujen rakentamiseksi oli kolmivaiheinen suunnitelma:
1)
Ensin rakennettaisiin Penttilän kansakoulupiiriin suurehko
koulurakennus, Hatjalahden ja Karjalaisten piireihin kumpaankin kahden
opettajan koulu.
2) Toiseksi Inkilän, Kolkkalan ja Kämärän piireihin rakennettaisiin kahden opettajan koulut.
3) Kolmannessa vaiheessa Seivästöön ja Kirkonkylään kumpaankin kahden opettajan koulu.
Uudisrakentaminen pitäjässä oli kunnanesikunnan johdossa, ja rakennusmestarina sillä oli
Leevi Valkonen. Maanviljelyksen asiantuntijana toimi alueneuvoja
Iivo Koskenranta.
Rakennustoiminta
Kuolemajärvellä oli vaikeaa, sillä kunnassa ei saatu sähköä.
Kuolemajärvellä ei myöskään ollut omaa sirkkeliä, joten lautatavara oli
tuotava muualta. Myös rakennustyöväestä oli pulaa.
Vuoden 1943
loppuun mennessä oli saatu rakennettua 324 uutta asuinrakennusta ja
korjattua 155 vanhaa. Kotieläinrakennuksia saatiin kuntoon 307 ja
muita rakennuksia 447 kappaletta. Kuolemajärven Sähkö Oy onnistui jo
1942 palauttamaan verkkovirran joihinkin kyliin, vaikka kaikki
voimaverkostoon liittyvät elementit olivat tuhoutuneet tai kadonneet.
Jälleenrakentamisen
tueksi saatiin käyttöön 19 sähkömoottoria. Nämä pyörittivät monenlaisia
koneita eri puolella Kuolemajärveä. Tärkeitä halkaisusirkkeleitä oli
käytössä kuusi. Hatjalahdella oli säästynyt Mähösen vehnämylly.
Suunnitteilla oli myös Akkalaan Koivulan Sementtivalimo Oy, mutta
evakuointi 1944 keskeytti työt alkuunsa.
Kuolemajärvellä
Kalastus oli monelle viljelijälle tärkeä sivuelinkeino, mikäli evakkoon
oli otettu pyydykset mukaan. Sittemmin kalastusta hoiti Viipurin
läänin merikalastajain liitto, ja Kuolemajärvellä toimivat välikäsinä
Muurilan ja Seivästön kalastajaseurat. Evakkovuosien aikana kalakannat
olivat suuresti lisääntyneet rannikolla, ja etenkin siikasaaliit olivat
runsaita.
Kaupatkin palasivat pitäjään. Ensimmäisenä
Kuolemajärvellä aloitti liikkeistä Kuolemajärven Osuuskauppa. Se hoiti
yksin kulutustavaroiden jakelun koko kunnan alueella. Myöhemmin mukaan
tuli Seivästön Osuuskauppa.
Kuolemajärvi oli 50 km päässä
entisestä valtakunnanrajasta, mistä taistelun äänet aina välillä
kantautuivat Kuolemajärvelle asti. Taistelujen lisäksi vaaroja aiheutti
Suomenlahden toisella puolella sijaitsevat rannikkopatterit, jotka
tulittivat toisinaan Seivästön kylää. Myös Lavansaareen ja Seiskariin
kulkevat laivat saattoivat tulittaa alueelle ja Neuvostoliiton
ilmavoimat pommittivat usein paikkakuntaa, mutta vahinkoja ei
tapahtunut.
Kuolemajärven kirkon kirkonkellot olivat kadonneet
talvisodan tiimellyksessä. Uudet saatiin armeijan
sotasaalis-varastosta. Toinen ostettiin Lautarannalta ja toinen
Kaukjärveltä. Kirkko kuitenkin oli raunioina. Niinpä kellot
ripustettiin kirkkomaan portin ulkopuolelle vanhaan mäntyyn. Kelloja
soitettiin ensimmäisen kerran seurakuntalaisille yllätyksenä
hautajaistilaisuudessa, ja niiden ääni kantoi ympäri Kuolemajärven.
Tätä tapahtumaa muisteltiin pitkään vielä vuoden 1944 jälkeen.
Tilastoa Kuolemajärveltä:
Vuosi 1939 | Paluumuutto |
Asukasluku 5 448 | 3913 palannutta 15.5.1944 mennessä (71,8%)
|
Lehmiä 2 774 | Lehmiä 469
|
1 036 asuinrakennusta | Kaikki rakennukset vaurioituneita tai tuhoutuneita. - Kokonaan tuhoutuneita 872 (84,1%) - Vaurioituneita 164 (15,9%)
|
Johanneksen
pitäjän kunnanpäällikkö, esikunnan edustaja ja hoitokunnan jäsenet
kävivät ensimmäisinä Johanneksessa 14.–19.9.1941 tutkimassa
paluumahdollisuuksia. Palanneiksi ilmoittautuneista työkykyisistä
muodostettiin 80-henkinen työryhmä, jonka kanssa esikunta palasi
Johannekseen 28.9. Työryhmä ryhtyi siivoamaan jäljellä olevia
rakennuksia sekä korjaamaan venäläisten välirauhan aikana kylvämää
satoa. Satoa korjaamassa oli jo ennestään 200 sotavangin ryhmä. Samaan
aikaan saatiin paluulupia myöntämällä 200 naisen työryhmä avuksi
puhdistamaan rakennuksia.
Johanneksen pelloilta saatiin
poikkeuksellisesti tervetullutta täydennystä ruokavarastoihin. Kunnan
alueelta oli palaajien arvion perusteella saatavissa
- Ruista 120 000 kg,
- ohraa 150 000 kg
- kauraa 673 000 kg.
- Perunaa 1 540 000 kg.
- Heinää 900 000 kg.
Jouluun
1941 mennessä kuntaan oli palannut yli 600 ihmistä. Näiden ansiosta
pääosa perunoista saatiin nostettua. Rokkalassa sijaitsi valtion
viljapiste, josta saatettiin hakea siemenkauraa, herneitä ja ohraa.
Jakelusta ja sadosta huolimatta nälkä oli Johannekseen palaajien
riesana. Ensi alkuun Osuusliike Torkkelin myymäläauto toi kerran
viikossa elintarpeita Vaahtolan kylään. Jo marraskuun alkupuolella 1941
Johanneksen Ylämaan Osuuskauppa avasi kylässä myymälänsä. Saman kuun
lopulla avattiin pääliike Karhulassa.
Johannes oli
kärsinyt pahoin talvisodassa. Noin 70% pitäjän rakennuksista oli
tuhoutunut ja jäljelle jääneet olivat huonossa kunnossa. Kirkosta oli
jäljellä vain tiilimurskaa. Kunnan 12 kansakoulutalosta yhdeksän oli
tuhoutunut täydellisesti.
Johanneksen Sähkö Oy:n johtokuntaa
yritettiin saada kokoon joulukuussa 1941, mutta tässä ei onnistuttu.
Yhtiö aloitti uudestaan toimintansa 8.1.1942. Yhteensä 619 taloa
saatiin sähköistetyiksi vuoteen 1944 mennessä. Ruotsalaisilta saatu ja
helmikuussa sähkökäyttöiseksi muutettu sirkkelisaha mahdollisti
jälleenrakentamisen aloittamisen, kun työtä voitiin tehdä kolmessa
vuorossa. Kun sähkövirtaa päästiin johtamaan muihin kyliin,
pystytettiin sirkkelisahat muun muassa Kaijalaan, Karhulaan,
Koskijärvelle, Lippolaan ja Niemelän kyliin.
Tilastoa Johanneksesta:
Vuosi 1939 | Paluumuutto |
Asukasluku 6 339 | 4775 palannut 15.5.1944 mennessä (75,3%)
|
1 207 asuinrakennusta | 70 % rakennuksista tuhoutuneita, 350 säilynyttä asuinrakennusta.
|
Määräys ilmasuojeluyksikköön Johanneksen pitäjässä. Kuva: Nautelankosken museo
Yksi
Johannekseen palaajista oli Tuomo Heinemaan ja hänen perheensä. He
palasivat keväällä 1942. Junavaunua ei heti saatu käyttöön, mutta heti
sellaisen vapauduttua alkoi matka umpivaunussa Johannekseen. He
saapuivat Kaislahden asemalle, missä heidän tavaransa purettiin. Isä
ajoi hevosella, lehmät seurasivat ja lapset juoksivat perässä.
Kaislahden
asema 9.9.1941. Suomalaisten asema tuhoutui talvisodassa, ja
venäläisten välirauhan aikana aloittamat rakennustyöt jäivät kesken.
Kuva: SA-kuva
Perhe
tuli kotiin Raukkalankoskelle. Talo oli paikallaan pystyssä ja
asumiskelpoinen. Ulkorakennuksen seinä oli purettu, sillä venäläiset
olivat käyttäneet taloa 1941 panssarivaunukorjaamona. Aamulla haettiin
perunansiemeniä ja uusi ruotsalainen kyntöaura.
Viimeisenä
Karjalan pitäjistä venäläiset poistuivat Koiviston saarelta 1.11.
laivakuljetuksilla Leningradiin. Venäläiset olivat ennen lähtöään
miinoittaneet ja ansoittaneet Koiviston saariston tehokkaasti.
Koivistolta löydettiin uudentyyppisiä miinoja, joiden huolimattomat
raivausyritykset aiheuttivat tappioita. Marraskuun 23. päivään mennessä
löytyi yli 12000 kg räjähdysainetta. Saaren miehittäneen
Rannikkoprikaatin sotakokemusten perusteella tiet ja laiturit olivat
yleensä miinoittamatta. Rannoilta löydettiin hv.- ja jalkaväkimiinoja
runsaasti. Lisäksi tavattiin kranaateista valmistettuja ansoja.
Rakennukset ja korsut olivat samoin tehokkaasti ansoitettuja. Saaren
kasarmeista kuudessa oli ansoitus; pääkasarmissa yksinään löydettiin
lähes kaksi tonnia räjähdysainetta moninkertaisin ansoituksin. Saarelle
jätetty 152 mm patteri oli myös miinoitettu, mutta kellosytytin oli
pysähtynyt.
Keskimäärin 85% Koiviston rakennuksista oli
tuhoutunut talvisodassa. Näin oli käynyt Humaljoen, Römpötin ja
Penttilän rakennuskannalle. Rautasen kylästä tuhoutui puolestaan 75%.
Vatnuorin, Härkälän, Kiiskilän, Kurkelan ja Mannolan kylät olivat
säilyneet parhaimmin. Makslahdessa Rouskun kylä oli säästynyt lähes
kokonaan. Pääasiassa vain syrjemmässä olevat rakennukset, kuten mökit
ja saunat olivat enää pystyssä. Pystyssäkin olevista rakennuksista oli
usein uuni ja ovet viety, lattiat purettu ja sisältä turmeltuja.
Paluu
Koivistoon alkoi syksyllä 1941. Koiviston kunnan ja kauppalan
hoitokuntien jäsenet pääsivät tarkastamaan rakennuksia ja viljelyksiä
syyskuun puolivälissä. Kauppalan esikunta palasi melkein heti
valtauksen jälkeen. Toimisto sijoitettiin Asematien varrelle liikemies
Taurun taloon, kunnan hallinnon keskus piti sijoittaa Kurkelaan.
Esikunnat ottivat palaavan väestön vastaan ja täälläkin turvasivat sen
toimeentulon ja jälleenrakentamisen.
Koiviston kirkko oli yksi
niistä 17:stä, jotka ehdittiin korjata jatkosodan aikana. Alttaritaulu
oli hävinnyt, mutta muuten välttämättömimmät välineet saatiin
palautettua kirkkoon. Kirkon kunnostaminen alkoi toukokuussa 1942 ja jo
kesäkuussa saatettiin aloittaa jumalanpalvelukset. Kirkonkellot
alkoivat soida jälleen kesällä 1943.
Koiviston kauppalaan palasi
vähän yli tuhat henkeä. Saaristoon oli lupa päästää 800 työkykyistä,
mutta todellisuudessa sinne palasi noin 1200 henkeä. Mantereen kyliin
asettui 4000 henkeä ja noin 6200 ihmistä palasi Koivistolle. Saarella
siviiliväestö ja sotilaat rakensivat rinta rinnan kun siviilit tekivät
uudisrakennuksia ja sotilaat linnoituslaitteita.
Pankit ja
kaupat palasivat myös nopeasti Koivistoon. Loppujen lopuksi kauppoja
tuli liikaa, ja Osuusliike Torkkeli myi marraskuun 1942 lopulla
toimipaikkansa Makslahden osuuskaupalle. Koiviston kirkon lähettyvillä
ollut saha saatiin kunnostettua vuoden 1942 alkupuolella.
Koivistolla
viljelyyn ryhtymistä helpotti se, että suurin osa vuonna 1940
jätetyistä lannoitteista oli jäljellä. Vuonna 1942 viljely onnistuttiin
hyvin täälläkin. Viljelyn ohella kalastus oli Koivistolla tärkeässä
asemassa. Ruokatapojen muutoksesta ja talven ruokapulasta kertoo, että
aiemmin mereen takaisinheitetyt turskat päätyivät nyt ruokapöytään.
Turskaa valmistettiin seuraavasti: ensin kala maustettiin suolalla,
pippurilla ja voilla. Sitten se käärittiin kosteaan voipaperiin ja
moninkertaiseen sanomalehteen ja kypsennettiin uunin hiilloksella.
Tilastoa Koivistosta:
Vuosi 1939 | Paluumuutto |
Asukasluku kauppalassa 2 400, maalaiskunnassa 8 909.
| Koiviston kauppalassa noin 1200, Koiviston maalaiskuntaan palanneita 4272. 15.5.1944 mennessä palanneita 5292 (59,4%).
|
1 520 rakennusta maalaiskunnassa | Rakennuksista tuhoutunut 85%
|
Lähtö taas edessä - evakuointi 1944 Karjalaisten
paluun huippuvuoden jälkeen palasi vuonna 1943 vielä 30 000 evakkoon
lähtenyttä. Vuoden 1944 alkuun mennessä 275 000 oli palannut Karjalaan.
Toukokuussa 1944 juuri ennen uutta evakkoon lähtöä 282 000 eli
kaikkiaan 70% evakoista oli palannut Karjalaan.
Suurhyökkäyksen
alkaessa kesäkuussa 1944 siviilien evakuointi Karjalasta hoidettiin
suurella kiireellä. Evakuointikäsky koko Kannaksen väestölle annettiin
18.6.1944. Evakuointiin oli laadittu suunnitelmat ja siinä
suunniteltiin käytettävän pääasiassa rautateitä. Osaksi juuri tämän
vuoksi junaradat jäivät venäläisten haltuun kesällä 1944
tuhoutumattomina. Suomalaisten rautateiden kuljetuskapasiteetti
keskittyi kuitenkin täysin joukkojen kuljetuksiin Karjalan kannakselle.
Evakoiden oli taas lähdettävä matkaan jalan ja hevoskärryillä. Paikka
paikoin evakkojen piti odottaa teillä kärryissä saarroksissa, kunnes
edellä kulkevat sotilasosastot saivat raivattua tien auki. Karjalan
kannaksen siviilit pääsivät kuitenkin vetäytymään taistelujen alta
turvaan. Kesä-heinäkuun aikana kannakselta siirrettiin 258 882 henkeä
ja 150 000 päätä karjaa.
Mukaan evakot ottivat vain sen verran
irtaimistoa kuin jaksoivat kantaa. Karjaa saatiin kuljetettua turvaan
talvisotaa paremmin, sillä sitä oli mahdollista ruokkia teiden varsilla
lepotauoilla. Saimaan kanavalla evakoiden kuljettamiseen käytettiin
lauttoja ja proomuja, joilla siviilit kuljetettiin taaemmas turvaan.
Heinemaan
perhe, Kalevi Leinosen ja Hugo Teräväisen perheet olivat viimeisiä
kotipaikallaan Johanneksessa suurhyökkäyksen aikaan, kun muut olivat jo
lähteneet matkaan. Kalevin 19-vuotias sisko juoksi Heinemaan pihalle
itku kurkussa kertoen, että edessä oli äkkilähtö: venäläisten
panssareita oli jo naapurikylässä. Teräväisillä oli kaksi hevosta,
Heinemaalla ja Leinosella kummallakin yksi ja matka kulki Rokkalanjoen
sillan yli. Heinemaat saivat pelastettua myös kolme lehmäänsä, joita
Tuomo Heinemaan nuorempi sisko oli ryhtynyt viemään jo edellisenä
päivänä.
Sommeen ja Porlammin tienoilla metsästä tuli tielle
alikersantti ja muita sotilaita. Tiellä oli myös haavoittuneita
suomalaisia. Alikersantti käski perheitä pysäyttämään ja kertoi
venäläisten ylittäneen tien, jota oltiin juuri avaamassa suomalaisten
vetäytymistä varten. Naiset alkoivat itkemään peläten tulevaa. Perheet
eivät voineet muita kuin odottaa, katsella yli lentäviä
maataistelukoneita ja kuunnella edestä kuuluvia taistelun aikana. Parin
tunnin kuluttua alikersantti antoi käskyn: "Nyt menette niin lujaa kuin
hevosella vain pääsee, tie on auki.". Hevosta ajava 70-vuotias renki
oli aiemmin pudonnut hevosen kyydistä katkaisten jalkansa, jolloin
16-vuotiaan Tuomon oli otettava hevosen ohjat.
Evakot saapuivat
Leningradiin vievälle tielle, missä oli valtavat jonot. Auton lavat
olivat täynnä haavoittuneita. Evakkojen keskuudessa kulki sotilaiden
saattamia nuoria ja nokisia sotavankeja. Johannekselaiset perheet
saapuivat Viipurin toiselle puolelle. Illalla oli sateinen ilma,
jolloin sateensuojaa haettiin kärryjen alta. Heinemaan äiti keitti
lihakeittoa muille. Täältä päästiin rautatieasemalle, mutta Tuomo ajoi
isänsä kanssa hevosen Lahteen asti. Isä, vanha mies, oli saanut luvan
tulla evakuoimaan perhettään.
Heinemaat pääsivät talvisodan tuttunsa, paimiolaisen
Juho Yrjövuoren
luokse. Hän oli jo 1942 perheen lähtiessä ennustanut, etteivät
karjalaiset pitkään kodissaan pystyisi olemaan vaan että nämä
ajettaisiin pois Karjalasta. Yrjövuori kertoi, että hänen luonaan olisi
heille aina paikka vapaana. Kuultuaan Karjalan kannaksen tapahtumista
hän ilmoitti asemanpäällikölle, että Heinemaan perhe olisi ohjattava
hänen luokseen. Näin kävikin.
Johannekselaisia evakkoja Mikkelin satamassa 22.6.1944. Kuva: SA-kuva
Karjaa evakuoidaan Uudellakirkolla 16.6.1944. Kuva: SA-kuva
Uudeltakirkolta evakuoituja Kaitjärven asemalla. Sotilaspukuinen isä pääsi evakuoimaan perhettään. Kuva otettu 25.6.1944.
Kuva: SA-kuva
Heinäkuun
puolivälissä noin 15 000 henkeä palasi aiemmin evakuoiduille alueille
sadonkorjuutöihin. Aselevon jälkeen vielä 66 750 karjalaista joutui
siirtymään länteen.
Evakoiden asuttaminen Suomeen Jatkosodan jälkeen asutustoimet kodin antamiseksi evakoille jatkuivat.
Toukokuussa 1945 säädettiin maanhankintalaki, jonka perusteella
aloitettiin maanhankinnat Karjalasta tulleelle väestölle,
sotainvalideille, sotaleskille ja -orvoille, perheellisille
rintamamiehille ja sellaisille maatyöläisille, joita uhkasi
ansiomahdollisuuksien menetys asutustoimien takana. Lain perusteella
muodostettiin enintään 15 peltohehtaarin viljelystiloja, kuuden
hehtaarin asuntoviljelystiloja ja kahden hehtaarin asuntotiloja sekä
lisäalueita.
Tavoitteena
oli turvata maataloudesta elantonsa saaneen väestön toimeentulo. Tämä
aiheutti riitoja tilanomistajien ja tilojen silpomista vastustavien
asiantuntijoiden kanssa. Ehdotettiin vanhojen maiden jakamisen sijaan
uusien peltojen raivaamista Pohjois-Suomeen.
Runsaan
työvoimapulan vuoksi huoltoavun tarvitsijoita oli jatkosodan jälkeen
huomattavasti vähemmän kuin välirauhan aikana. Järjestelyjä helpotti
myös se seikka, etteivät kaikki karjalaiset olleet palanneet
kotiseuduilleen, joten sijoitettavaa väestöä oli vähemmän. Eri kuntien
välillä aloitettiin tasoittavat siirrot, ja etenkin Vaasasta lähti
suuret määrät evakkoja.
Karjalaisiin
suhtauduttiin usein kielteisesti. Eräs Äyräpäältä Vasikkasaaresta
Turkuun tullut muisteli toverinsa kanssa hakeneen sahalta töitä
jatkosodan jälkeen. Sahanjohtaja kyseli miesten taustoja ja sanoi
kaverille: "Sinut minä voin palkata mutta tuota ryssää en ota".
Äyräpääläinen kehotti toveriaan ottamaan työn vastaan, mutta tämä ei
halunnut paikkaa ilman kaveriaan. He jatkoivat töiden etsintää muualta.
Evakkojen vaikutus Lietoon
Vielä
heinäkuun alussa 1944 ei suurhyökkäys ollut tuonut evakkoja Lietoon
saakka,
mutta kuun alussa odoteltiin 2 000 lehmää sijoitettavaksi eri taloihin.
Evakkovirrat toivat lopulta Lietoon lähes tuhat uutta asukasta, mikä
merkitsi sitä, että lähes viidennes kunnan asukkaista oli karjalaisia.
Enimmillään uusia asukkaita oli vuonna 1947, jolloin heitä oli 983.
Vuoteen 1950 tultaessa tilanne tasoittui ja tuona vuonna siirtoväkeä
laskettiin olevan 872 henkeä. Evakkojen saapuminen aiheutti
kärhämää Liedossakin. Ajan mittaan tosin moni lietolainen mies katsoi
itselleen karjalattaren vaimoksi.
Heinemaan
perhe sai Liedosta tilan valtiolta. Alue oli aiemmin ollut vuokralla
Järvilahti -nimisellä miehellä. Nyt tila jaettiin kahtia, ja Järvilahti
sai lunastaa toisen puolikkaan itselleen. Toinen puolikas jaettiin
vielä kahtia, joista toisen puolikkaan saivat Heinemaat. Lisäksi heille
annettiin 10 hehtaaria metsää Liedon kunnalta Paattisen ja Maarian
pitäjien kulmasta. Heinemaat raivasivat lisää peltoalaa tästä
maa-alasta. Metsästä saatiin myös kaadettua rakennuspuut uuteen taloon.
Sementtitiilet saatiin tehtyä itse Jokisipilältä lainatulla
tiilentekokoneella, ja navetan muurasi ammattimuurari. Tuttu Yrjövuoren
isäntä myi Heinemaan maataloon nuoren hevosen.
Navetan ja muut
rakennukset muurannut muurari pyysi häntä avustanutta Tuomoa mukaansa työmaille,
sillä töitä riitti ja apuvoimalle oli tarvetta. Tuomo oli myös mukana
tekemässä Pansiossa sotakorvausaluksia lautamiehenä.
Lietoon
kulkeutui jatkosodan aikana monia inkeriläisperheitä, joissa oli
tavallisesti vanhuksia, työikäinen nainen ja lapsia. Näitä asui monen
lietolaisen lähettyvillä pienissä mökeissä. He osallistuivat monilla maatiloilla jokapäiväiseen työntekoon.
Jatkosodan jälkeen inkeriläisillä oli kaksi
mahdollisuutta Neuvostoliiton vaatiessa omilta alueiltaan Suomeen
siirtynyttä väkeä takaisin: joko lähteä Ruotsiin tai lähteä määräysten
mukaisesti Neuvostoliittoon. Itään lähteneistä ei kuultu sen koommin,
ja oletettavasti he kuolivat vankileireillä.
Paluu sivun ylälaitaan>>