Lotta Svärd

Lotta Svärdin tausta on suojeluskuntia sisällissodan aikana vuonna 1918 tukeneissa vapaaehtoisissa naisjärjestöissä. Lotta Svärdin tehtäväksi tuli nimenomaan suojeluskuntien tukeminen varoja ja varusteita keräämällä ja valmistamalla. Ensimmäisen kerran Lotta Svärd -nimi esiintyy 19.11.1918 Riihimäellä perustetussa Lotta Svärd yhdistyksessä.

Turun seudun lotilla oli myös taustansa sisällissodan tapahtumissa. Huhtikuussa 1918 perustettiin Turun suomalaisten naisten työkunta, joka valmisti varusteita valkoisille Kerttulin koulun juhlasalissa. Toukokuun loppuun mennessä naiset olivat valmistaneet suuren määrän varusteita: 4 105 hihanauhaa, 2 246 selkälaukkua, 1 032 patruunavyötä, 1 050 paitaa sekä 967 huopapeittoa.

Ensimmäinen Lotta Svärd -niminen yhdistys perustettiin Turkuun 4.11.1919. Tuolloin syntyi Lotta Svärd Turku I, ja muutamaa kuukautta myöhemmin ruotsinkielunen Lotta Svärd Åbo II. Turkuun perustettiin 1920 myös laivuelottien osastot, jotka tunnettiin myöhemmin Merilottina. Maakunnassa oli jo aiemmin toiminut muun muassa Suojeluskunnan ompeluseura, Suojeluvelvolliset naiset sekä Suojeluskunnan naiset.

Liedon Lotta Svärd -yhdistyksen tai oman paikallisosaston perustamisesta tai ensimmäisistä vaiheista ei ole tietoa. Liedon Suojeluskunnan mainitaan saaneen vuonna 1920 lipun lahjaksi naisystäviltään.

Kuten Varsinais-Suomen eri järjestöjen kirjosta voi huomata, oli maakunnassa huomattava määrä Suojeluskuntien tukemisesta innostuneita naisia jotka liittyivät erilaisiin järjestöihin, muihinkin kuin Lotta Svärdiin. Myöhemmin järjestöstä tuli kokoava voima aatteesta kiinnostuneille, mutta ei pidä unohtaa tuolloin muilla tavoin ja muissa yhteyksissä maanpuolustusta tukeneita naisia.



Järjestön perustamiskirjana voidaan pitää suojeluskuntien Ylipäällikkö eversti Georg Didrik von Essenin 29.8.1919 antaman päiväkäskyn 3§:ää. Päiväkäskyssä esitetettiin vetoomus naisten osallistumisesta suojeluskuntien toimintaan. Näille naisyhdistyksille annettiin nimi Lotta Svärd, ja ne kuuluivat suojeluskuntien paikallisesikuntien yhteyteen. Valtakunnallisen yhdistyksen (joka kirjoitettiin Lotta-Svärd) taustalla oli Lotta Svärd 1:n, Helsingin Lotta Svärdin ryhmäpäälliköiden eroaminen henkilökohtaisten ristiriitojen vuoksi. Lotta-Svärd yhdistys muodostettiin näistä, ja Yhdistysrekisteriin yhdistys vietiin 9.9.1920.

Valtakunnallisessa järjestössä lotat jaettiin toimiviin ja kannattaviin lottiin. Yhdistys jakautui alueellisesti piireihin ja edelleen paikallisosastoihin. Lotta-Svärdin johdossa oli Keskusjohtokunta, jonka puheenjohtajan Ylipäällikkö nimitti vuodeksi kerrallaan. Pitkäaikaisena puheenjohtajana aloitti vuonna 1929 Fanni Luukkonen (1882–1947), joka toimi virassa järjestön lakkautukseen asti.

Olennaista Lotta Svärdin toiminnassa oli sen sääntöjen ja ohjeiden muutokset, jotka muuttivat järjestön jaostojen tehtäviä. Ensimmäinen pyyntö säännöistä annettiin vuonna 1920 toimikunnalle. Väliaikainen Keskusjohtokunta sai tehtäväksi uusien sääntöjen laatimisen 20.1.1921. Sääntöehdotus käytiin läpi piiriedustajakokouksessa. Seuraavan kerran sääntöjä muutettiin laajemmin vuonna 1925, kun Keskusjohtokunnan arveltiin saaneen liiaksi valtaa. Sääntömuutoksissa muutettiin myös lottalupauksen sanamuotoja. Samalla "lotta" alettiin vastaisuudessa kirjoittamaan pienellä kirjaimella.

Vasta vuoden 1936 neuvottelupäivillä keskusteltiin Lotta Svärdin paikallisosastojen kirjanpidosta ja arkistonhoidosta. Järjestöjen kirjanpito oli saattanut olla 20 vuoden ajan pelkkien muistioiden varassa. Tästä syystä monen Lotta Svärdin alkutaipale on jäänyt merkitsemättä historian lehdille. Neuvottelupäivillä määrättiin laadittavaksi kirjanpito-opas järjestön käyttöön sekä hankkia sopivat arkistokaapit kirjanpitoa varten.

Turun Lotta Svärdin "voimanainen" oli vapaaherratar Ingrid Gripenberg, joka oli myös yksi Turku I:n perustajista. Hän toimi Turun Lotta Svärdin johtajana vuoteen 1923 asti, ja oli perustamassa Turun piiriä vuonna 1921. Turun piirin aloittaessa oli lotta-osastoja 57 ja niihin kuului 3 400 lottaa. Neljä vuotta myöhemmin osastoja oli 64, joista kymmenen ruotsinkielisiä. Lottia oli 4 600, joista toimivia lottia 3 700. Turun lottapiiri oli tuolloin maan suurin.



Lotta Svärdiin kuului järjestön toiminnan vakiintuessa neljä jaostoa: lääkintäjaosto, muonitusjaosto, varusjaosto sekä keräys- ja kansliajaosto. Neljän jaoston mallin vakiintuessa Turkuun muun muassa Huvitoimikunta jäi pois käytöstä. Toimikunta oli huolehtinut turkulaisten lottien virkistystilaisuuksista. Lottien tehtävät ja vastuualueet vaihtelivat. Ensimmäinen jako 1920-luvulla tehtiin toimenlottiin ja kannatuslottiin. Toimenlotat jaettiin edelleen varsinaisiin toimenlottiin sekä varatoimenlottiin. Toimenlotat oli henkilökohtaisesti nimetty tiettyä tehtävää varten, varatoimenlottia taas oli varattu tiettyyn ryhmään, johon paikallisosasto oli varannut määrätyn määrän lottia. Näiden lisäksi oli huoltolottia, jotka osasivat jotakin liikekannallepanon kannalta tärkeää ammattitaidon tai koulutuksen perusteella, mutta jotka eivät kuuluneet toimen- tai varatoimenlottiin. Kannatuslotat keskittyivät lähinnä järjestön taloudelliseen tukemiseen sekä lotta-aatteen levittämiseen.



Suojeluskunta antoi vuonna 1922 lääkintäjaostosta eli "sairashoitojaostosta" ohjeet. Niiden mukaan jokaista suojeluskuntaa, suojeluskuntakomppaniaa ja suojeluskuntapataljoonaa kohti tuli olla tietty määrä lääkintätoimenlottia. Näiden lottien tehtävänä oli avustaa rintamalla haavoittuneiden ja sairaiden hoidossa ja kuljetuksessa sekä järjestää sidontapaikat ja sairastuvat. Vuoden 1936 ohjeiden mukaan varsinaisiksi toimenlotiksi laskettiin Lotta-Svärd yhdistykseen kuuluvat lääkärit ja sairaanhoitajattaret sekä ne lääkintälotat, jotka olivat suorittaneet 6 kuukauden kurssit (ks. koulutus alla>>). Varatoimenlottia olivat keskusjohtokunnan hyväksymän ohjelman mukaisen lääkintäkurssin suorittaneet lotat.



Lottatyön näkyvin jaosto oli muonitusjaosto, joka oli Lotta Svärdin historian ajan laajin ja koulutetuin osa. Siihen kuului juuri ennen sotia 50 170 jäsentä, joista 15 535 oli käynyt täydellisen kurssin. Muonituslotat järjestivät muonitukset kaikissa suojeluskuntien tilaisuuksissa aina pienistä kahvitilaisuuksista suuriin ampumaharjoituksiin ja leireihin. Vuoden 1926 ohjeen mukaan "Jaoston tehtävä on huolehtia rauhanaikaisen suojeluskunnan muonituksesta ja jaostoon kuuluvien lottien koulutuksesta sekä liikekannallepanon sattuessa asettaa tarpeellinen määrä muonituslottia suojeluskuntien käyttöön". Seuraavissa suurissa sääntöuudistuksissa vuonna 1936 rauhanajan tehtäviin lisättiin muonitus- ja ravintokaluston hankkiminen rauhan- ja sodanaikaista työtä varten. Muonitusjaoston toimenlotan tuli olla peruskurssin suorittanut ja lottalupauksen antanut. Liikekannallepanon sattuessa hänen oli tarvittaessa otettava vastaan tehtävä oman kotipaikkakuntansa ulkopuolelta.

Muonituslotat saivat runsaasti harjoitusta, ja heidät kutsuttiin suurinkin tilaisuuksiin järjestämään ruokailu. Tällaisia merkittäviä tilaisuuksia olivat muun muassa Salpausselän kisat, ammunnan maailmanmestaruuskisat Helsingissä vuonna 1937 sekä Suur-Merijoen ilmailunäytös vuonna 1935, johon osallistui 20 000 katsojaa. Myös kanttiinitoiminta kuului muonitusjaostolle.


Varustusjaosto oli jaostoista pienin ja sen merkitys väheni pitkään armeijan ja suojeluskuntien varallisuuden ja varustetilanteen parannuttua. Jaostoon kuului tavallisesti vanhempia naisia, ja tehtävinä sillä oli käsityöt ja ompeluilta-askareet.. Yleensä varustusjaosto huolehti suojeluskunnan ja Lotta Svärdin omien varusteiden valmistamisesta, korjaamisesta, luetteloimisesta ja muusta vastaavasta toiminnasta. Eniten aikaa ja vaivaa vei toimenlottien varusteiden hankinta. Varustusjaosto ompeli myös sotilaspoikien puvut ja huolehti vapaussodan invalidien ja näiden perheiden avustamisesta.

Varustusjaoston jäsenmäärä väheni tasaisesti aina vuoteen 1937 asti. Kyseisenä vuonna Viipurin suojeluskuntapiirin kansliapäällikkö Vilho Koivisto piti vuosikokouksessa esitelmän varustelotan työstä ja koulutuksesta. Koiviston mukaan varustelottia tarvittaisiin sodan aikana ensinnäkin kotiseudulla, toiseksi tukivyöhykkeillä ja kolmanneksi itse sotanäyttämöllä.

Kotiseudulla varustelottien työkohteita olivat keskusvarastot, sotasairaalat, tehtaat sekä varustekorjaamot. Lisäksi lottien piti tehdä paikallishankintoja. Varustelotan päätehtävänä oli toimia kotiseudulla työnjohtotehtävissä, joihin hän oli saanut rauhan aikana asianmukaisen koulutuksen. Tukivyöhykkeellä, lähempänä rintamaa varustelotta toimi pääasiallisesti vaatetuskenttävarikoissa ja niiden alaisissa laitoksissa. Itse sotanäyttämöllä toimipaikkoja olivat elintarvikekenttämakasiinit ja niiden yhteydessä sijaitsevat vaatetuskorjaamot ja pesulat sekä kenttäsairaaloiden varastot.

Vaikka armeijan ja suojeluskuntien varusteiden huolto oli pääosin muilla tahoilla, arveltiin pieniin korjauksiin tarvittavan vuodessa 20 000 lottatyöiltaa. Varustuslottien tarpeeksi arvioitiin 15% lottien kokonaismäärästä ja koulutustarpeeksi esitettiin 3500 lottaa.



Varojen keräämisen lisäksi keräys- ja kansliajaosto huolehti monista muista tehtävistä siinä missä muiden jaostojen tehtävät oli selkeästi rajattu. Uudet lottatoiminnan muodot liitettiin aina osaksi tätä jaostoa. Pääasiassa jaosto keräsi yhdistyksen alkuvaiheessa rahaa omaa toimintaa sekä suojeluskuntajärjestön työtä varten.

Kansliajaosto liitettiin jaostoon vuonna 1925, kun sen tehtäviin sisällytettiin kanslia-apulaisten asettaminen suojeluskuntajärjestöjen käytettäväksi. Vuosikokouksessa 1932 jaoston tehtäväkenttä jaettiin seuraavasti:

– Keräys ja aatteellinen huolto;
– Puhelin ja kanslianhoito;
– Viestitys ja ilmavalvonta;
– Merilottapalvelus

Neljä vuotta myöhemmin käytännöllinen keräys- ja kansliatyö erotettiin jaoston liikekannallepanotehtävistä. Rahojen keräämiseksi koetettiin monia eri keinoja. Taloudellisesti erittäin tuottoisia olivat etenkin arpajaiset vuosina 1935 ja 1938. Edellisen tuotto oli 3 000 000 markkaa (yli miljoona euroa). Laman keskellä tällä rahalla oli erittäin suuri merkitys järjestölle. Myyntitoimintaa järjestettiin myös lähellä olevien yhteisöjen hyväksi.

Lotta Svärd ryhtyi järjestämään keräystoiminnan ohelle liiketoimintaa vakavaraisen tuoton saamiseksi. Etenkin kahvilat ja kioskit sopivat hyvin lottatoiminnalle. Tässä toiminnassa lotat tekivät yhteistyötä matkailu- ja retkeilyjärjestöjen kanssa. Lottia kutsuttiin myös usein näiden kokemuksen vuoksi yleisötilaisuuksiin pitämään ravintoloita. Järjestöllä oli 251 erilaista liikeyritystä vuonna 1938, pääasiassa kahviloita, kioskeja ja ravintoloita. Helsingin piirillä oli jopa arpajaistoimisto sekä yhdellä paikallisosastolla oma pukuompelimo.

Ilmavalvontalotat ja viestilotat liitettiin Keräys- ja kansliajaostoon 1930-luvun alkupuolella. Lentokoneiden kehittyminen uhkasi tuoda pommitukset kotirintamalle asti, jolloin aistihavaintoihin perustuvaan ilmavalvontaan tarvittiin suuri määrä henkilöstöä.



Lottia koulutettiin piiri- ja iltakursseilla. Viimeisissä kokoonnuttiin tavallisesti iltaisin jonkun lottatoiminnasta innostuneen kotona, jonne saapui järjestön puolesta kouluttaja opettamaan kurssitettavia. Vuoden 1927 ohjeissa katsottiin lottien kouluttamisen toteutuvan parhaiten juuri kurssien kautta, joilla heille annettaisiin pätevää ammattiopetusta. Kurssien lisäksi lottia koulutettiin erikseen Tuusulassa Suojeluskuntain päällystökoulussa sekä Syvärannan lottaopistossa.



Turussa järjestettiin ensimmäiset muonitus- ja lääkintäkurssit jo syksyllä 1921. Kurssikielinä oli suomi ja ruotsi. Muonituskurssilla oli opetettavina aiheina muun muassa saksalainen kenttäkeittiö ja sen hoito sekä ruokareseptien laatiminen kustannuslaskelmineen. Muita oppitunteja annettiin lottakurista, järjestön säännöistä sekä maasto-opista.

Peruskoulutusta annettiin aluksi ainoastaan lääkintä- ja muonituslotille. Vuonna 1927 järjestettiin ensimmäinen kanslialottakurssi ja 1932 ensimmäinen varustusjaoston kurssi. Lisää erilaisia kursseja järjestettiin 1930-luvun puolivälissä. Lottien kouluttamista haittasi jatkuva puute osaavista kouluttajista, ja jo järjestön omien kouluttajien ja neuvojien kouluttaminen oli oma vaativa lukunsa lottahistoriassa.

Lääkintäjaoston lotat koulutettiin vuoteen 1929 asti kaksiviikkoisilla peruskursseilla tai vastaavilla iltakursseilla. Vuoden 1925 Viipurin lottapäivillä annettiin esitys lääkintälottien käytöstä sodanaikana sairaaloissa. Tämä merkitsi lääkintälottien koulutusjakson pidentämistä. Kaksi vuotta myöhemmin 1927 vuosikokouksessa laadittiin suunnitelma puolen vuoden "sairashoitoapulaiskoulutuksesta". Suunnitelman laatinut valiokunta kirjoitutti myös lääkintälottien oppikirjan ja uusi jaoston ohjeet.

Kanslialottien liikekannallepanon perustana oli tavallisesti konekirjoitustaito ja tottumus toimistotyöhön. Kanslialotiksi ryhtyneillä oli – kuten kenellä tahansa maallikolla aluksi – vaikeuksia työssä esiintyvien sotilaallisten lyhenteiden ja termien kanssa. Tästä syystä kanslialotille piti järjestää erityistä koulutusta näiden asioiden opettelemiseksi. Tarve koulutetuille kanslialotille havaittiin erittäin suureksi.



Pikkulottatoiminta oli erityisen suosittua Pohjois- ja Itä-Suomessa sekä Pohjanmaalla. Lottajärjestö joutui kuitenkin kilpailemaan suurimmassa osassa maata partiotoiminnan kanssa. Erityisen innostuneita lottatoimintaan oltiin Viipurissa, missä lottatyttöjä oli 27 osastoa, joihin kuului 1 719 jäsentä. Sitä vastoin Helsingin ainoaan osastoon kuului vain 52 jäsentä.

Lottatyttötyö vauhdittui vuoden 1934 tyttötyönjohtajien ensimmäisillä neuvottelupäivillä. Tuolloin liittymisikäraja alennettiin kahdeksaan vuoteen. Seuraavana vuonna Keskusjohtokunta hyväksyi ensimmäisen johtosäännön ja tyttötyönjohtajien ryhdyttiin kouluttamaan Tuusulassa.

Talvisodan alla Lotta Svärdiin kuului 24 000 pikkulottaa, ja tyttöosastoja oli 1 042. Joka neljäs toimenlotista oli ollut myös lottatyttöinä. Sodan alla pikkulottia oli yleensä aina siellä, missä isoja lottiakin. Vanhempia ihmisiä hämmästytti nuorten, noin 14–16 vuotiaiden tyttöjen osoittama suunnaton sinnikkyys raskaiden työtehtävien alla.

Moni sotaveteraanihankkeen aikana haastatelluista, sota-aikana Liedossa asuneista naisista muisti lottatyttönä kutoneensa sukkia tai lapasia tuntemattoman sotilaan paketteihin lähetettäväksi rintamalle. Liedolaiset pikkulotat myös lahjoittivat jatkosodan aikana Viestipataljoona 33:n 1. Komppanialle kokoamansa kirjaston.



Talvisotaa edeltävänä vuotena 1938 oli käytössä 13 000 lääkintälottaa, 50 170 muonituslottaa, 8 371 varuslottaa ja 12 940 Keräys- ja kansliajaoston lottaa. Komennuksella talvisodan alla olleet lotat käyvät ilmi alla olleesta taulukosta.

Jaosto	Komennuksella olleita lottia	Sotatoimialueella komennuksella
Lääkintäjaosto	7 318	2 482
Muonitusjaosto	35 235	11 313
Varustusjaosto	17 844	3 558
Keräys- ja kansliajaosto	7 375	1 874
Ilmavalvonta	10 487	3 041

Eniten kärsittiin puutetta pätevistä kanslialotista. Samoin ilmavalvonta- ja viestilotista oli pulaa. Karjalan kannaksella oli sotaa edeltävien linnoitustöiden aikana 217 lottaa linnoitustyömailla ylimääräisten harjoitusten aikana vastaamassa muonittamisesta. Nämä harjoitukset tuottivat monin paikoin vaikeuksia, ja suurilla paikkakunnilla muonitus oli hyvin hankalaa.

Ylimääräisten harjoitusten aikana perustettiin 43 sotasairaalaa sekä 18 kenttäsairaalaa. Kenttäsairaaloista kahdeksaan antoi varustuksen Lotta Svärd ja kahdeksaan Punainen Risti. Sodan kuluessa lotat perustivat myös toipilaskoteja vammautuneille. Sodan alkaessa oli vain 251 täyden kuuden kuukauden kurssin käynyttä lottaa. Pääosa käytettävissä olevista 7000 lotasta oli käynyt vain lyhyen kurssin tai olivat kouluttamattomia. Näistä lääkintälotista vain muutamat olivat rintaman lähellä joukkosidontapaikoilla. Heidän tehtävänsä vaihtelivat, he muun muassa kuljettivat verta, pesivät ruumiita Kaatuneiden Evakuointikeskuksissa (KEK eli "kekki") sekä ompelivat arkkuvaatteita.

Muonituslotat huolehtivat talvisodan alussa joukkojen kokoamis- ja keskitysvaiheen muonituksen. Samalla he neuvoivat monia aloittelevia keittiömiehiä toimen saloihin. Jaoston lottia oli muonitustehtävissä muun muassa ylemmissä esikunnissa, linnoitusjoukoissa sekä ylläpitämässä kanttiineja. Kenttäkeittiöt oli luovutettu armeijalle, joten monin paikoin muonituslottien piti ottaa käyttöön välineistöä "Mallia 1918", eli toisinaan vanha sotilaskypärä tai vastaava päätyi perunapadaksi avotulen ylle. Muonituslotat perustivat sodan aikana kanttiineja hyvin lähelle etulinjaa. Perustamiselle oli määrätty ankara raja, jonka lotat tosin ylittivät monin paikoin jalan viedäkseen etulinjaan "pojille" kahvia tai korviketta ja pullaa. Turussa muonituslotat huolehtivat sodan tieltä evakuoidusta väestöstä, ja he niittivät sirpeillä ja viikatteilla heinää kaupungin puistoista evakoiden mukana tulleelle karjalle. Turussa muonituslotilla oli sodan aikana kymmenen muonituspaikkaa, joista kolmea pommitettiin.

Kuten mainittu, osaavista kanslialotista oli suunnaton pula. Oikean sodan ohella paperisota vaati suuren määrän lottia. Esikuntien, huoltokeskusten ja kotijoukkojen ohella kirjesensuuri ja kenttäposti tarvitsivat lottia. Sotatoimialueella yksikköihin värvättiin lottia kansliatehtäviin "laittomasti" kääntymällä yksittäisten lottien puoleen ja kysymällä heitä avuksi.

Sodan alkaessa Suomi oli jaettu 53 ilmavalvonta-alueeseen, joissa oli 650 ilmavalvonta-asemaa. Asemat sijaitsivat kolmiomittaustorneissa, kirkontorneissa, hyppyrimäissä, korkeiden rakennusten katoille rakennetuissa lavoissa ja muissa vastaavissa korkeissa paikoissa. Pääosa niiden henkilöstöstä oli lottia, joista puolet oli saatu koulutettua tehtäväänsä rauhan aikana. Kaikilla ilmavalvontalotilla oli jonkinasteinen koulutus marraskuuhun 1939 mennessä. Sodan alussa venäläisten tykistö ja myöhemmin lentokoneet aiheuttivat useita vaaratilanteita. Yksikään lotta ei kuitenkaan jättänyt asemaansa.

Koulutuksen puute ja varausten riittämättömyys ilmeni myös viestilottien suhteen. Pääosa lotista palveli puhelinkeskuksissa, jotka olivat usein pommituksille alttiissa kohteissa. Kotirintamalla viestilottia oli esikunnissa ja huoltomuodostelmissa. Johanneksessa nähtiin sellainen tapaus, jossa tienhaarassa sijaitsevassa rakennuksessa toimivan puhelinkeskuksen kimppuun kävi vihollisen lentokone konekiväärein. Sarjat osuivat taloon ja sisällä olevat miehet heittäytyivät lattialle. Puhelinkeskuksen ääressä ahkeroiva puhelunvälittäjälotta katsoi maassa makaavia miehiä, naurahti ja jatkoi työssään. Myöhemmin keskuksen lottien muutettua pois tilalle tuli kenttäarmeijan viestimiesjoukkue. Miehet joutuivat kuitenkin pyytämään keskuksen hoitajaksi paikalla ollutta poikaa, joka lottien työtä seuranneena suoriutui työstä huomattavasti näppärämmin.

Talvisodan aikana kaatui 64 lottaa lottatehtävissä. Näistä 11 menehtyi tauteihin ja neljä kuoli onnettomuuksissa.



Välirauhan aikana Lotta-Svärdin nimi muuttui Lotta Svärd r. y.:ksi. Järjestöohjeissa vuonna 1941 yhdistys muuttui viisijaostoiseksi. Suurimpina eroina vanhaan varustusjaosto muuttui varusjaostoksi ja perustettiin Toiminta- ja viestijaosto sekä keräys- ja huoltojaosto. Kenttäjoukoissa palvelevia lottia valvomaan asetettiin yhdyslottia, jotka huolehtivat samalla työvoiman sijoittamisesta. Lietolaisyksiköitä koskevista asiakirjoista löytää yhdyslottien tiedusteluja yksikössä mahdollisesti tarvittavista lotista. Marsalkka Mannerheim selkeytti järjestön asemaa heinäkuussa 1941 antamallaan päätöksellä, jonka mukaan järjestö luettiin osaksi puolustusvoimia.

Suomen uudelle itärajalle alettiin rakentamaan puolustuslinjaa, Salpalinjaa Neuvostoliiton uuden hyökkäyksen varalta. Rajatoimiston lotat huolehtivat välirauhan aikana ja jatkosodan alussa  muonituksesta näillä linnoitustyömailla. Huipussaan maaliskuussa 1941 Salpalinjan linnoitustöissä oli 35 000 miestä. Tyypillisessä 1 500 miehen ruokalassa oli 45 lottaa ja emännät.

Ennen jatkosotaa oli aikaa tutkia ja ottaa opiksi talvisotaa ennen tehtyjä erehdyksiä lottatyövoiman käytössä. Ongelmallista oli, ettei lotan siviilikokemusta aina hyödynnettyä. Esimerkiksi kokenut konttorityöntekijä saattoi haluta lääkintälotaksi, vaikka juuri kanslialotista oli pahin työvoimapula. Myös alueellisia ongelmia oli, jotka vaikeuttivat yhteydenpitoa lottajärjestöihin. Samoin työtaakka oli jakautunut lottapiirien välillä epätasaisesti, eivätkä kaikki lotat voineet perhesyistä siirtyä oman alueensa ulkopuolelle. Etenkin yllättävät uudet työt ja lotille vanhastaan kuuluvien töiden määrä aiheuttivat päänvaivaa niin ylimääräisten harjoitusten kuin varsinaisen sodan aikana.

Ensimmäiset rauhan ajan lottakurssit  järjestettiin Tuusulassa kesäkuussa 1940. Tuolloin pidettiin sairaanhoitoapulaisvalmennuskurssi, Tyttötyönjohtajakurssi sekä Säähavainnontekijäin valmennuskurssi. Ensimmäiselle kurssille osallistui 153 oppilasta. Uutena kurssina järjestettiin Mikkelissä lennätinkurssi. Hämeenlinnassa järjestettiin ensimmäistä kertaa pitkään toivottu hevoshoitokurssi "Punaisen tähden kurssi", joka myöhemmin pidettiin myös muun muassa Lappeenrannassa.






Vuoden 1940 loppuun mennessä oli järjestetty 78 iltakurssia ja päiväkurssia, joilla oli koulutettu 5 328 lottaa. Seuraavana vuonna poliittisen tilanteen kiristyminen näkyi lottatoiminnassa etenkin kurssien määrän kasvuna. Vuonna 1941 tuli uutena koulutuksena pesulakurssit, joissa lottia koulutettiin pesulajuniin ja -ambulansseihin. Samoin ilmapuolustuksen säävalvontaan koulutettiin 98 ilmavalvontalottaa.



Kuten talvisodassa, myös jatkosodassa oli kenttälotista jatkuvasti pulaa. Etenkin koulutetuista lotista tuli kausittaista pulaa, kun nämä lähtivät peltotöiden tai opiskelujen ajaksi kotipaikkakunnilleen.

Luvut vuodelta 1944 ovat hankalia vertauskohteita, sillä yhdistyksen toiminta loppui kyseisenä vuonna ja suurhyökkäys vaikeuttaa laskuja. Asemasotavuoden 1943 päättyessä jaostoihin kuului lottia seuraavasti:

Jaosto	Jäsenmäärä
Lääkintälottajaosto	22 077
Muonitusjaosto	70 219
Varusjaosto	14 793
Toimisto- ja viestijaosto	23 677
Keräys- ja huoltojaosto	13 547

Kotirintamalla lotat olivat apuna monissa eri askareissa, muun muassa auttamassa sadonkorjuussa.



Hyökkäysvaiheen alkaessa kesällä 1941 perustettiin 50 sotasairaalaa. Niiden määrä kuitenkin väheni hyökkäysvaiheen päätyttyä 33:een. Samoin lotille oli tarvetta kenttäsairaaloissa, sairaalajunissa ja muissa vastaavissa. Suurhyökkäys kesällä 1944 kasvatti sairaaloiden määrän taas 40:een. Kenttäsairaaloiden laskettiin tarvitsevan 421 lottaa. Sotasairaaloihin suunniteltiin 10000 lotan sijoittamista, mutta todellinen tarve oli pienempi. Lääkintälottia palveli sairaaloiden lisäksi monissa muissa paikoissa kuten KEK:ssa. Samalla kun sotasairaaloita perustettiin lisää kesällä 1944 kasvoi lääkintälottien tarve. Touko–heinäkuussa 1944 lottia saatiin 1 700 lisää. Piireissä koulutettiin samaan aikaan 450 uutta lääkintälottaa.

Lietolainen Kaija Ryökäs muisteli komennustaan Varsinais-Suomen Sotaveteraanin Joulu 1992 -lehdessä. Kaija Ryökäs oli suorittanut 1/2 vuoden kurssin jo ennen talvisotaa. Hän sai 12.6.1941 määräyksen lähteä Kenttäsairaala 19:ään. Kohti itää tämä kenttäsairaala lähti  21.6.1941, ja ensimmäiseksi sairaala saapui Ristiinan pitäjään. Lotat ja muut majoittuivat vanhaan kartanoon, missä he tekivät perusteellisen siivouksen. Tänne ei kuitenkaan tullut potilaita. Ristiinasta matka jatkui etenevän rintaman perässä Tuupovaaraan, minne sairaala pystytettiin kiireesti. Huoneet ja käytävät olivat pian täynnä potilaita. Rintaman edetessä sairaala seurasi, ja lotat pääsivät näkemään Itä-Karjalaa. He pääsivät mös käymään vallatussa Petroskoissa Täällä Kaija eksyi, ja kulkiessaan kaduilla hän huomasi erääseen rakennukseen kulkevat puhelinjohtimet. Hän muisti, että lietolaiset olivat viestimiehiä ja kävi vilkaisemassa. Rakennuksessa oli kuin olikin tuttuja, muun muassa Kaijan serkku.

Parasta kenttäsairaalan olosuhteissa oli Ryökkään mielestä sauna. Kenttäsairaalan liikkuessa se saatiin ainakin pystytetyksi jonkin rakennuksen nurkkaan. Ruoka oli niukkaa ja yksipuolista, mutta siihen tottui. Kotoa saadut paketit tasattiin kaikkien kesken.

Kuljetuskelpoiset potilaat siirrettiin ensiavun jälkeen sotasairaalaan. Huonokuntoisimmat jäivät kenttäsairaalaan, kunnes olivat hieman toipuneet. Monet menehtyivät vammoihinsa. Kuolleet sidottiin siisteiksi, ja näiden isovarpaaseen laitettiin tuntolevyn puolikas ja henkilökortti. Lääkintälotta Ryökäs ei pystynyt muistamaan, minne nämä kiinnitettiin silloin kun vainajalla ei ollut isovarvasta tai jaloista oli jäljellä pelkät tyngät. Moniin hirveisiin kokemuksiin kuului myös Ryökkään ensimmäinen pyörtyminen. Hänen tehtävänään oli pidellä potilaan ruhjoutunutta kättä, joka piti amputoida. Monta päivää märkineestä kädestä lähti kammottava haju. Myös seuraava lotta pyörtyi yrittäessään auttaa amputoinnissa.

Kenttäsairaalassa oloon kuului monia muitakin kaameita ja surullisia kokemuksia. Moni tuttu lietolainen kulki sairaalan kautta, eikä monenkaan hyväksi voinut tehdä enää mitään.


Komennuksella olleista lotista on kerätty tarkat luvut 30.9.1943. Tuolloin komennuksella oli 2 543 lottaa, eli 11,3% jaostosta.





Jatkosodan alkaessa muonituslottia oli monissa paikoissa, mutta ei kenttäarmeijan palveluksessa. Suurin ryhmä oli rajatoimiston palveluksessa.  Kotipaikkakunnan ulkopuolella oli muonitusjaostosta 30.9.1934 yhteensä 6 776 lottaa komennuksella.

Lietolaisen Kerttu Korsimon täytettyä 18 hän pääsi isoihin lottiin ja lähti samalla kesäkuussa 1941 jo ennen sodan syttymistä itään. Liedosta oli määrätty kaksi muonituslottaa, ja Kertun kanssa lähti Elli Järvinen. Koska suurin osa miehistä oli kutsuttu armeijaan, oli maataloustöiden vuoksi vaikeuksia saada lottia. Kertun isä kuitenkin sanoi "jos sun tarttee lähteä niin lähde". Elli ja Kerttu lähtivät Joensuuhun, missä olivat muutaman päivän.

Lotat kuljetettiin kuorma-auton lavalla Laatokan pohjoispuolelle Suolahteen sodan sytyttyä. Rintama eteni nopeasti, ja lotat tulivat pystyyn jääneen karjalaistalon luokse. Tuohon taloon lotat perustivat kanttiinit. Ensimmäiseksi rakennus pestiin. Taloon kuului valtava luonnonkivistä tehty navetta, johon venäläiset olivat perustaneet leipomon. Leipomoon oli muurattu kaksi isoa uunia. Venäläiset olivat lähteneet paikalta niin vikkelästi, että heiltä oli jäänyt navettaan astioihin limpputaikinakin. Tätä taikinaa ei sentään hyödynnetty, mutta uuneissa saatiin leivottua hyvin pullaa kanttiinia varten.

Myöhemmin kanttiiniin tuli kolme lottaa lisää. Kanttiini sijaitsi huoltotien varrella, ja sotilaat poikkesivat usein juomaan korviketta ja syömään pullaa ohiajaessaan. Vettä korvikkeeseen keitettiin kattilalla tuvan liedellä. Uunien lämmittämisestä vastasivat kaksi venäläistä sotavankia, jotka saatiin avuksi läheisestä sotavankileiristä. Vettä ei saanut hakea kaivosta, jota pelättiin myrkytetyksi, vaan se piti noutaa purosta. Miinojen pelossa ei saanut liikkua metsässä eikä talon lähellä olevaan perunamaahankaan saanut kajota.

Rintaman edetessä huolto huononi niin, että armeijan sotilaat toivat toisinaan jauhoja leipomiseen. Ennen joulua, kun saatiin tieto kanttiinin siirrosta rintaman taakse liitettiin rajatoimiston lotat kenttäarmeijaan. Korsimo ja Järvinen eivät uusineet sopimustaan, ja pääsivät kotiin Lietoon jo jouluksi. Loppusodan ajan Kerttu Korsimo vietti Liedossa, missä hän osallistui Jonkarin tuvassa leivän leipomiseen armeijalle.



Jaoston toiminta tehtiin suoraan armeijan hyödyksi. Jaostolla oli useita eri tehtäväalueita, kuten toimistotyöt, viestitehtävät, ilmavalvonta sekä säähavainnointi. Näiden lottien työstä on suhteellisen vähän tietoja. Parhaiten tunnetaan ilmavalvontalottien toimintaa, sillä näistä on säilynyt eniten asiakirjoja runsaan kirjeenvaihdon vuoksi. Viesti- ja toimistolotista on huomattavasti vähemmän tietoja. Vertailuajankohtana 30.9.1943 oli kotialueen ulkopuolella 4 146 jaoston lottaa ja omalla alueella 2 800 toimisto- ja viestilottaa. Heinäkuussa 1944 jaostosta oli 8 765 lottaa komennuksella.

Toimistolotat olivat monissa eri tehtävissä, kuten konekirjoittajina ja kartanpiirtäjinä. Heidän toimipisteensä vaihtelivat, ja osa oli sekalaisia "tavaratoimistoja". Ilmavalvontalotta Sylvi Reinikainen oli Turussa vähän aikaa Rannikkotykistörykmentti 2:n esikunnassa kanslialottana.



Viestilottia palveli peräti neljän viestipataljoonan edestä, ja lottien määrää lisättiin jatkuvasti. Viestitehtävissä palveli 30.9.1943 puhelunvälittäjinä 1 421 lottaa, lennätinhenkilöstössä 336 lottaa ja radiohenkilöstössä 414 lottaa. Näiden tehtävien lisäksi lottia palveli puheradiolottina, salakirjoituslottina sekä yleisradioteknikkoina. Lottien panos oli huomattava, sillä nämä muodostivat 16% viestijoukoista.



Syvärannan lottaopistossa pidettiin jatkosodan alettua kolme peräkkäistä viestikurssia. Vuonna 1944 lisättiin piirikursseja ja ylimääräisiä kursseja pidettiin viestijoukkojen toimesta. Heinäkuussa 1944 palveluksessa oli 2 617 viestilottaa.

Viestipataljoona 33 sai viestilottia puhelunvälittäjiksi keskuksiinsa kesällä 1941. Lotat vapauttivat keskuskomppaniasta miehiä puhelinlinjojen korjaustöihin. Joukkueenjohtajan tuolloin toiminut vänrikki Jaakko Säteri muisteli, että nämä lotat osoittautuivat erinomaisiksi tehtävissään pienen harjoittelun jälkeen. 1. Divisioonan esikunnan keskus eli Seiväs-keskus annettiin näiden haltuun 29.7.1941 alkaen. Keskuslotta Aune Väisälä hoiti yhtä keskuksista kokonaisen viikon yhtäjaksoisesti.



Ilmapuolustuksen liikekannallepano saatiin valmiiksi 27.6.1941 mennessä. Ilmavalvontaverkko oli valmiina jo 18.6. Ilmavalvonta-aluekeskuksia oli jatkosodan syttyessä kaikkiaan 30, ja näiden apuna oli joillakin alueilla ilmavalvontaviestien keräyspaikkoja (ivke). Ilmavalvontaverkko laajeni vuonna 1941 suomalaisten vallattua uusia alueita. Asemasotavaiheen aikana ilmavoimien viestijoukkoihin kuului neljä ilmavalvontapataljoonaa rintamilla ja neljä pataljoonaa kotialueella.



Tyypillisellä ilmavalvonta-asemalla oli henkilöstössä asepalveluksesta vapautettuja aliupseereja tai miehiä aseman ryhmänjohtajina. Miehistö koostui ilmavalvontalotista. Tavallisesti asemalla oli 6–10 ilmavalvontalottaa ja usein muonituslotta. Tyypillisiä tehtäviä lotilla oli IVAK-lotta (ilmavalvonta-aluekeskus), IV-lotta eli "tornilotta", radistilotta tai keskuslotta. Pääasiassa lotat olivat viestittäjiä, mutta toimivat usein myös valvontaupseerien apulaisina ja tasopöytäkirjan  hoitajina. Tornilotat olivat havainnontekijöitä, ja he raportoivat lentokoneiden lisäksi tulipaloista, desanteista, oudoista valoilmiöistä sekä säätiedoista.  Tehtävät vaativat hyvän peruskoulutuksen ja runsaasti käytännön kokemusta.

Ilmavalvontalottia koulutettiin keskitetysti Ilmavoimien viestikoulussa Hämeenlinnassa. Lottapiireissä otettiin käyttöön Ilmavoimien kouluttajia ja aloitettiin oma kouluttajakoulutus. Kevättalvella 1944 annettiin myös asemapäällikkökoulutusta. Talvella 1944 jo 80% ilmavalvontalotista oli saanut peruskoulutuksen tehtäviinsä joko kursseilla tai ilmavalvontakomppanioiden koulutuksessa. Ilmavalvontalottiin kuuluivat myös ainoat lotat, joille annettiin koulutusta aseenkäsittelyihin: Helsingissä muodostettiin 14. valonheitinpatteri Ilmatorjuntarykmentti 1:een, ja arveltiin valonheitinasemien olevan kiinnostavia kohteita vihollisen desanteille. Turun Ispoisissa valonheitinpatteriin antoi palvelussitoumuksen 39 lottaa.

30.9.1943 ilmavalvontalottia oli palveluksessa 2 233, joista sotatoimialueella 1 080. Toukokuussa 1944 palveluksessa oli 2 889 ilmavalvontalottaa, joista kotialueen ulkopuolella  1 104 lottaa. Ilmavalvontalottia tarvittiin jatkuvasti lisää. Esimerkiksi Saksasta sodan aikana saatu tutkakalusto sitoi yli 600 erikoiskoulutettua miestä ja lottaa.

Sylvi Reinikainen lähti ilmavalvontalotaksi Suomussalmelle kesällä 1943. Hän oli tätä ennen käynyt kahden viikon ilmavalvontakurssin Hämeenlinnassa. Kouluttajina olivat olleet ilmavoimien upseerit, ja koulutusaiheina olivat muun muassa havaintojen teko ja erilaiset viestivälineet.



Ilmavalvonta-asema sijaitsi Suomussalmella Viitalassa rakennuksen katolle rakennetulla lavalla. Lotilla oli käytössään radio, jolla havainnot ilmoitettiin ilmavalvontakeskukseen. Suomussalmella neljän ilmavalvonta-asemalla olevan lotan piti valvoa Oulua kohti lentäviä lentokoneita. Näitä havaittiin harvakseltaan, ja tavallisesti nähtiin vihollisen hävittäjiä.

Alueen rintamavastuu kuului saksalaisille, vaikka Suomussalmen joukot olivat suomalaisia. Muonituksen lotat saivat saksalaisilta. Eräänä päivänä ruoaksi saatiin mätiä perunoita. Alueella oli miinavaara, sekä varoiteltiin Suomussalmella liikkuvan desantteja sekä partisaaneja. Vaarallisimmaksi kuitenkin osoittautui lähitalon lehmä, joka söi osan lottien kuivamaan ripustamista vaatteista. Reinikaisen lottakomennus päättyi hänen palatessa koulunpenkille.



Varusjaoston toiminta jatkosodan aikana piti sisällään lähinnä pesu- ja korjaustoimintaa. Varuslottia työskenteli vaatetuskorjaamoissa ja pesuloissa. Heitä oli myös sotasairaaloissa, vaatetuskenttämakasiineissa ja muissa vastaavissa paikoissa. Varusjaosto sai käyttöönsä syksyllä 1941 Ruotsista 12 pesula-ambulanssia. Jaoston lotista oli komennuksella 30.9.1943 yhteensä 839 varuslottaa.





Keräys- ja huoltojaosto toimi kotirintamalla monissa eri tehtävissä. Sille kuului muun muassa huoltotyö sotilaiden parissa, ja jaosto huolehti esimerkiksi puhdetöiden myynnistä.



Suurhyökkäys kesällä 1944 lisäsi lääkintälottien tarvetta. Samoin Kannaksen evakuointiin tarvittiin 3 500 lottaa erilaisiin huoltotehtäviin. Komennuksella oli tuolloin 15 000 lottaa ja kotirintamalla 7 000 lottaa.  Sodan jälkeen lotat olivat mukana auttamassa Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden, muun muassa Porkkalan evakuoinnissa. Samoin lotat huolehtivat muonituksesta, majoituksesta ja lääkintähuollosta rajalta evakuoitujen siviilien palatessa koteihinsa.

Lotta Svärd r.y. lakkautettiin 23.11.1944 Valvontakomission vaatimuksesta välirauhansopimuksen artiklan 21 nojalla. Koska suojeluskunnat oli lakkautettu fasistisena järjestönä, ei sitä tukeneella lottajärjestölläkään ollut tulevaisuutta. Kerttu Korsimo oli Oriveden opistossa, kun rehtori tuli kertomaan järjestön lakkauttamisesta. Hänestä ja muista tytöistä uutinen oli niin hirvittävä, että kaikki alkoivat itkeä. Lottatyöhön oli kasvettu kiinni, ja sitä haluttiin jatkaa koko elämän ajan.

Yhteensä vuonna 1944 lotat tekivät eri tehtävissä 2 153 000 työpäivää. Koko jatkosodan aikainen arvioitu työpäivien määrä liikkuu 20,5 miljoonassa päivässä. Puolustusvoimien palveluksessa oli jatkuvasti noin 13 000 lottaa, jotka vapauttivat divisioonan verran miehiä rintamalle. Lotat olivat siis Suomen "17. divisioona". Lottien työpanos oli korvaamaton, ja eräässä Mannerheimin sodan aikana lähettämässä kirjeessä todetaan, että ei ollut varaa eikä mahdollisuuksia korvata vapaaksi pyrkivää lottamäärää erikoiskoulutuksen saaneilla miehillä.

Jatkosodan aikana kuoli 228 lottaa. Sodan jälkeen vammoihinsa kuolleiden lottien määrää ei ole tilastoitu.



Vaikka huomio naisten osallisuudessa talvi- ja jatkosodassa kohdistuukin yleensä Lotta Svärdiin ja lottiin, on muistettava että rintamalla toimineista naisista noin 40% oli lottia. Huomattava osuus oli Suomen Sotilaskotiliiton sisarilla, Suomen Punaisen Ristin sairaanhoitajilla ja apusisarilla sekä Suomen Naisten Työvalmiusliiton työntekijöillä. Työvalmiusliiton henkilöstön panos huoltoon, sairaanhoitoon ja kuljetukseen oli huomattava. Suoraan armeijan palveluksessa oli muitakin naisia kuin lottia, esimerkiksi Sotilaskotiliitossa noin 4 000 henkeä.

On myös muistettava, etteivät kaikki naiset voineet ryhtyä lotiksi tai edes pikkulotiksi, vaikka olisivat halunneet. Monet naiset olivat perheiden ainoita elättäjiä aviomiesten, isien, veljien, poikien, enojen ja setien ollessa rintamalla. Nämäkin naiset tekivät valtavasti töitä kotimaansa ja läheistensä eteen.

Tekstissä esiintyvät luvut perustuvat Vilho Lukkarisen teokseen Suomen lotat (1981). Turun lotista kertovat luvut perustuvat pääosin Tapani Kuntin teokseen Aatteellista toimintaa - Turun lotat rauhan ja sodan vuosina (2008).

Paluu sivun ylälaitaan>>

Linkit eri osioihin
(klikkaa tekstiä:)

Hankkeen etusivulle

Kotirintama

Lieto sodassa

Evakot

Lotta Svärd


Sirtyminen tällä sivulla:

Perustamiskirja ja säännöt

Jaostot

Lottien koulutus

Pikkulotat

Talvisota

Välirauha

Jatkosota

Naiset rintamalla