Naisten, lasten ja vanhusten Lieto
Sotien
suurin vaikutus Lietoon oli luonnollisesti aikuisten miesten katoaminen
rintamalle. Kotityöt ja arjen muut askareet jäivät naisten, vanhusten
ja lasten harteille. Ruoasta, viljasta, hevosista ja sioista pyrittiin
pitämään tarkkaan kirjaa ja maatalojen piti pakkoluovuttaa osa
eläimistä ja elintarpeista valtiolle.
Rintamalle
joutuneiden
miesten tilalle tuli väkeä muualta. Kaupungeissa, etenkin Turussa
asuvat ystävät ja sukulaiset tulivat pommituksia ja elintarvikepulaa
pakoon Lietoon. Esimerkiksi Ketolassa oli neljä perhettä asumassa, muun
muassa Heinosen perhe ja Turussa turkisliikettä pitävät Vihervuoret.
Isosaarten talossa Hakulassa oli useita perheitä kaupungista. Nämä
lähtivät talvisodan jälkeen vasta vappuna takaisin koteihinsa.
Monilla lietolaisilla oli myös kaupungissa pulassa
eläviä läheisiä, joille kuljetettiin ruokaa ohi elintarvikevalvonnan.
Kaupungista käyvät sukulaiset saivat rahaa vastaan muun muassa maitoa
tai kananmunia. Monella lietolaisella oli jännittävät paikat Turkuun
kulkiessa, kun
tien sivussa odotti poliisi joka saattoi takavarikoida luvattomat
elintarvikkeet. Moni viranomainen tosin katsoi asiaa läpi sormien.
Liedossa
tunnettiin etenkin talvisodan aikana avuttomuutta suuren vihollisen
edessä. Rukoilu omaisten ja Suomen puolesta kuului jokapäiväiseen
arkeen. John Bunyanin teos
Kristityn vaellus sopi hyvin tunnelmaan. Liedossa, kuten muuallakin järjestettiin usein lauantaisin salaa tansseja.
Lotta-aate
vei monia mukanaan palvelukseen kauas Liedosta toimenlottana. Kaikille
tämä vaihtoehto ei ollut mahdollinen: moni liedotar oli ainoa työhön
kykenevä henkilö kotitaloudessaan aviomiehen, isän, veljien, setien ja
enojen ollessa rintamalla. Raskas kotitalon ylläpito vei kaiken ajan,
eikä innostuneinkaan nainen välttämättä voinut lähteä lottana tai muuna
vapaaehtoisena Liedon ulkopuolelle.
Muutamia
työvelvollisia lietolaisia lähti linnoitustöihin. Nämä olivat yleensä
vanhoja tai muuten armeijaan kelpaamattomia miehiä, joiden piti tehdä
työpalvelua valtion hyväksi.
Yhteys rintamalle
Radion
kuunteleminen oli tärkein keino pysyä ajantasalla ajankohtaisista
tapahtumista. Lietolaiset olivat kenttäarmeijassa yleensä
viestijoukoissa, joten rauhallisina aikoina heillä oli mahdollista
soittaa kotiin puheluita. Kuuluvuus vaihteli, mutta yleensä äänestä
omaiset tunsivat ja tiesivät rakkaimpansa olevan hengissä.
Kirjeenvaihto
oli hyvin tärkeää, ja hankkeen yhteydessä on tavattu monia luetteloita
lähetetyistä ja vastaanotetuista kirjeistä. Sodan alettua kirjeiden
kulkeminen kesti tavallista pidempään. Pitkä hiljaisuus
kirjeenvaihdossa sai monet kotipuolessa pelkäämään, etenkin jos
radiossa kerrottiin samanaikaisesti ankarista taisteluista.
Sensuurin
kiristyessä kirjeisiin alettiin merkitsemään järjestysnumerot
yläkulmaan, jolloin vastaanottaja tiesi, mikäli jokin kirje oli jäänyt
saamatta. Yleensä kirjeissä myös heti alkuun kiitetään kirjeiden
saapumisesta mainiten niiden järjestysnumerot. Lietolaisista yksiköistä
tämän keksi talvisodan aikana ilmeisesti
Lauri Nautela,
jonka esimerkkiä muut alkoivat noudattaa. Rintamalla olevia pyrittiin
pitämään kirjeitse tietoisina kotiseudun tapahtumista sekä etenkin
rauhanhuhuista. Rintamalta kotona lomalla oleville aseveljille
lähetetyissä kirjeissä kyseltiin usein nimenomaan rauhanneuvotteluihin
liittyvistä tiedoista.
Kotoa lähetetyissä paketeissa oli ruoan
lisäksi kaikenlaista rintamalla toivottua tai tarpeelliseksi ajateltua.
Talvisin rintamalle lähetettiin villavaatteita, ja moneen tuntemattoman
sotilaan pakettiin neulottiin sukat, kaulaliina tai päähine
perheettömälle tai köyhälle sotilaalle annettavaksi. Myös pattereita
lähetettiin usein postitse rintamalle taskulamppuihin ja muihin
vastaaviin.
Maalaiskunta
Koska
Liedossa oli pääasiallisena toimentulona maatalous, tiesi kevään
kylvöaika ja syksyn sadonkorjuu suuria huolia. Maatiloille hevosten
luovuttaminen merkitsi riipaisevia menetyksiä. Moni
lietolainen muistaa sota-ajalta hevosottolautakunnan, joka mittasi
hevoset ja tutki niiden terveydentilan.
Elintarvikkeiden
luovutukset koskivat lietolaisiin. Juuri ennen talvisotaa annettiin
käsky viedä 500 kiloa perunoita ja kauroja Turkuun. Luonnollisesti
rintamalle lähetettiin vapaaehtoisesti ruokaa, etenkin perunoita
toivottiin vaihteluksi yksitoikkoiseen ruokavalioon. Aatonaattona 1939
leivottiin monessa lietolaisessa tuvassa joululimput lähetettäväksi
rintamalle.
Maataloustöihin oli onneksi tarjolla apua monelta
taholta. Sokerijuurikastehtaasta tarjottiin helmikuussa 1940
tanskalaista maatalouskoulun käynyttä työvoimaa, jotka osasivat ajaa
traktoria. Epäselväksi jäi, otettiinko 500–750 markka kuukaudessa
maksavia työläisiä töihin. Aikaisemmat kokemukset heikäläläisistä ovat
kirjeenvaihdon perusteella olleet sangen huonoja.
Lietolaisia
kävi töissä ansaitsemassa lisärahaa kunnan ulkopuolella. Muun muassa
saksalaisten alue Turussa, Pikku-Berliini työllisti kirvesmiehiä.
Saksalaiset maksoivat töistä paremman palkan kuin suomalaiset, ja
huonommillekin kirvesmiehille riitti töitä. Turun liikelaitoksille
määrättiin työvelvollisia. Työvelvollisia tuli myös Lietoon Leiniön
linja-autoilla. Työvelvolliset miehet olivat yleensä liian vanhoja
sotaan ja näiden ohella työskenteli myös nuoria naisia.
Liedon
aseveliyhdistys ja Työvoimalautakunta laativat armeijalle lausuntoja,
joiden perusteella lietolaisille maatalojen miehille voitiin myöntää
lomia tai pidennyksiä jo myönnettyihin maatalousvapaisiin. Myös Lotta
Svärdistä saatiin vapaaehtoisia auttamaan sadonkorjuussa. Talvisodan
aikaan halkometsissä taas oli apuna halonhakkuussa Kakolan vankeja.
Vangit koettivat samalla kaupitella tekemiään käyttöesineitä ja
huonekaluja, kuten kärpässienen muotoisia jakkaroita.
Sota ulottuu Lietoonkin
Talvisodassa
Turun ja lähiseutujen pommitukset koskettivat monia lietolaisiakin,
olivathan kaupungissa asuvat sukulaiset ja tuttavat vaarassa. Monille
jäi mieleen Liedossa talvisodan aikana sattunut Sillilän pellon
pommitus, minne hiihdettiin katsomaan kauempaakin syntyneitä
pommikuoppia. Pommit pudotettiin ilmeisesti koneen keventämiseksi.
Suopohjaankin putosi Piikkiön puolelle suuri pommi ladon viereen. Lato
tuhoutui pommin iskusta. Pommikuopista kerättiin muistoksi sirpaleita,
jotka olisi ohjeiden mukaan pitänyt käsitellä paloöljyllä. Lietolaisia
oli mukana vapaapalokuntalaisina sammuttamassa tulipaloja Turussa.
Vapaaehtoinen palokuntalainen
Keijo Isosaari oli talvisodan aikaan sammuttamassa kauppatorin laidalla palanutta apteekkia sekä toista paloa Humalistonkadulla.
Myös
Littoisten tehdasta pommitettiin helmikuussa. Pommittaneet
kaksitasokoneet ahdistelivat samalla alhaalla lentäessään
konekiväärisarjoilla paria tiellä kulkevaa lietolaista työmiestä.
Ylilentäviä lentokoneita nähtiin muutenkin Liedossa hyvin
usein. Monesti matalalla lentävien koneiden punatähdet erottuivat
selvästi, näkipä joku lentäjän kasvotkin. Turussa koneita etsivien
valonheittimien valot heijastuivat
öisin maahan Lietoon asti. Pommitusten varalta ikkunoita peitettiin
öisin pimennysverhoilla ja autojen valot piti pimentää niin, että vain
pieni viiru valoa näkyi. Liedossa päästiin seuraamaan ilmatorjunnan lisäksi hävittäjien ja pommittajien välisiä ilmataisteluja.
Sotilaspoikia Suojeluskunnan harjoituksissa Liedossa. Kuva: Nautelankosken museo
Liedossa
suojeluskunnalla oli 300 ja 150 metrin ampumaradat, joissa kiskottiin
vaijereilla ampumaharjoituksissa ylös ampumatauluja. Sotilaspojat
olivat kiskomassa tauluja betonista valetussa suojassa. Muun muassa
Keijo Isosaari
ja
Pekka Heikkilä olivat mukana harjoituksissa.
Liedossa
Vilkkimäen meijeriä pidettiin armeijan varastona, missä
suojeluskuntalaisia oli vartioimassa. Erityisenä ohjeena vartiomiesten
tuli kierrellessä rakennusta nähdä aina seuraavan kulman taakse
kääntyvä vartiomies. Jatkosodan alun 1941 liikekannallepanon aikaan
meijerissä oli paljon armeijan varastoimaa tavaraa, josta
suojeluskuntalaiset laskivat ja tekivät muun muassa jalkarättinippuja.
Sieltä niput lähetettiin eri paikoille, missä reserviläisiä koottiin.
Meijerin toisella puolella oli vartiotupa vartioiville
suojeluskuntalaisille. Myös Auran rautatiesiltaa vartioitiin, ja
vartiomiehille oli kaivettu paikalle oma korsu.
Lietolaiset
sotilaspojat ovat kertoneet
desanttijahdeista eri puolilla Lietoa. Huhuttuja laskuvarjoilla
pudotettuja vihollisen vakoojia tai sabotoijia ei kuitenkaan löytynyt.
Liikekannallepanon aikana kesällä 1941 sotilaspojat täyttivät
Mynämäellä Suomi-konepistoolien lippaita. Urakkaan meni kaksi päivää.
Liedossa esiintyi myös sotilaskarkureita ja metsäkaartilaisia, joita
Liedon poliisit Suokivi ja Harju etsivät. Monesti karkurit olivat
tuttuja, joten näitä yritettiin saada palaamaan jahtaamisen sijasta
puhumalla näiden omaisille.
Sotavankeja
Lietolaisiin
maataloihin tuli myös venäläisiä sotavankeja, jotka tunnisti helposti
venäläisen manttelin selkään maalatusta suuresta V-kirjaimesta. Vangit
olivat monissa kodeissa muistelmien
mukaan kuin perhettä, eikä heitä juurikaan valvottu – tai tarvinnut
valvoa. He auttoivat maataloustöissä ja saivat asustaa vapaasti heille
määrätyissä rakennuksissa. Kun vartiointia käskettiin tiukentaa,
asennettiin näiden rakennusten ikkunoihin piikkilangat. Ovi tosin
jätettiin edelleenkin lukitsematta. Pari sotavankia kävi usein Liedon
asemalla sijaitsevassa kahvilantapaisessa. Eräässä talossa oli töissä
sotavankeja kaksi kirgiisiä, pietarilainen ja yksi "mustanmullan
maalta". Viimeinen oli hyvin vahva mies, joka pärjäsi erittäin hyvin
heinätöissä.
Sodan alussa nähtiin
Liedossa nelijalkainen venäläinen sotavanki: heinäkuussa 1941
perunamaata perkaavat näkivät suomalaisen sotilaan kuljettamassa
lomalle sotasaaliina tuotua tummanharmaata koiraa kirkolle päin.
Sotavangit kerättiin 1945 Liedon asemalle, mistä he lähtivät takaisin Neuvostoliittoon.
Paluu sivun ylälaitaan>>