Metalliesineet olivat puhdetöistä ristiriitaisimpia, sillä metallien käyttö raaka-aineeksi oli ankarasti kiellettyä. Joissakin kilpailuissa sallittiin vähäinen raudan käyttö esineisiin, kuten heloihin ja koristeisiin.



Metallipuhdetyöt, etenkin puukontupet ja puukot olivat kuitenkin kaikkein halutuimpia esineitä. Parasta puukkomateriaalia olivat panssarivaunujen teräsjouset, joita saattoi päästä takomaan kengityssepän ahjoon tai asesepän luokse. Myös muista aseiden jousista valmistettiin esineitä.

Käsikranaatteja, kranaatteja ja muita räjähteitä etsittiin myös puhdetöiden raaka-aineiksi tai sellaisenaan sotamuistoiksi. Tällöin riskinä oli tosin suutareiksi jääneiden ammusten räjähtäminen, millainen onnettomuus koettiin Jalkaväkirykmentti 35:n keskuudessa.



Oli kunnia omistaa alumiininen puukontuppi, johon materiaali saatiin tavallisesti pudonneista lentokoneista. Yleensä puhuttiinkin "lentokonemetallista". Hyökkäysvaiheessa 1941 venäläisiä lentokoneita ammuttiin runsaasti alas hyökkäyksen edistyessä, joten oli helppoa etsiä käsiinsä hylky ja irroittaa siitä osia. Erityisesti potkurien metallia haluttiin sormusten raaka-aineiksi. Sodan pitkittyessä lentokoneiden hylyille asetettiin sotapoliisivartiot, kunnes kone saatiin kuljetettua pois. Alumiinia tosin sai muualtakin kuin lentokoneista: kun hylkyjen ryöstäminen kiellettiin, alkoi huoltoupseereille tulvia ilmoituksia kadonneista ruokailupakeista. Myös saippuoiden bakeliittikuoret kelpasivat raaka-aineeksi. Luonnollisestikin puhdetöitä kaupattaessa raaka-ainemetalliksi ilmoitettiin alasammuttu venäläinen lentokone – takasihan tarina esineestä hyvän hinnan. Myös asemasodan aikana pyrittiin hyödyntämään pudonneita lentokoneita: jos kone putosi asemien väliin tai vaikeakulkuiseen maastoon, lähti lähellä olevasta yksiköstä yleensä muutaman miehen porukka hakemaan aineksia puhdetyöharrastukseen.

Syy alumiinin suosioon oli sen helpossa työstettävyydessä. Alumiinin sai sulamaan yksinkertaisesti pistämällä sen "pataan" eli teräskypärään ja lämmittämällä sitä nuotion päällä. Alumiinia saattoi myös koristaa helposti "rampuleeraamalla" eli painelemalla siihen katkaistulla puukon terällä tai naskalilla jälkiä.





Yllä lietolaisen vuonna 1943 valmistama alumiinikahvainen veitsi, jota käytettiin vielä 1950-luvulla sokerijuurikkaiden keruussa. Kahva tehtiin sulattamalla alumiini teräskypärässä nuotiolla ja kaatamalla sulanut metalli hiekkamuotiin. Terä on saatu vanhasta käsisahasta, joka on hiottu. Tavallisestä näissä Maaselän kannaksella valmistetuissa veitsissä näkyy terässä puutapeilla tehty koristelujälki, mikä tästä kappaleesta puuttuu. Syynä koristelujen vähäisyyteen oli tässä tapauksessa tekijän maku: hän halusi yksinkertaisia, toimivia ja vahvoja työkaluja ilman "krumeluureja". Kahvan toisella puolella on vähän koristeita ja vuosiluku 1943.


Yllä "lohenpyrstömallisia" alumiinisia puukontuppia, jotka olivat hyvin yleisiä puhdetöitä. Nimitys lohenpyrstö on kuitenkin väärä, sillä tutkija Sakari Pälsin mukaan kyseisen tupen pohjana oli saamelaisten turisteille myymät poronsarvista tehdyt puukontupet. Pyrstöosa on siis todellisuudessa ollut poron sarvien haarakohta.



Alumiinista valmistettiin puukkojen lisäksi sormuksia. Jalkaväkirykmentti 15 palvelleen sotilaan mukaan "Sormus otettiin ensin paksummasta kappaleesta, mutta joka joukkueessa oli aina joku metallimies, joka osasi sulattaa siipiosien ohuttakin alumiinipeltiä ja valaa niistä reiällä varustettua putkea, joka sitten sahattiin paremmiksi sormusaiheiksi ja siitä sitten vuoltiin ja viilattiin sormukseksi". Tällaiset sormukset olivat yksiä ensimmäisistä jatkosodan puhdetöistä. Joukot liikkuivat eikä ollut oletettavissa, että sota kestäisi pitkään, joten kevyesti mukana kulkeva materiaali ja esineet sopivat hyvin tämän vaiheen puhdetöiksi.



Sormuksissa oli tavallisesti vuosiluku jaettu kahteen osaan niin, että 19 oli toisella puolella ja 41, 42, 43 tai 44. Näiden väkiin laitettiin kivi tai muu koriste. Alumiinista tehtiin myös erilaisia ketjuja ja muita moniosaisia koruja, kuten kellonperiä ja ranneketjuja.







Patruunahylsyt sekä tykinhylsyt kelpasivat myös puhdetöiden tekoon. Suurista hylsyistä valmistettiin tavallisesti maljakkoja, vaaseja tai tuhkakuppeja. Esineen valmista muotoa hyödynnettiin näissä töissä. Metallia kuumennettiin yleensä tulella, jolloin messinkiin oli helpompi kaivertaa merkkejä ja koristeita.








Hylsyjen käyttö oli kuitenkin ankarasti kiellettyä, sillä tykistö saattoi käyttää hylsyt uudelleen. Mikäli lomalainen jäi menomatkalla kiinni repussaan hylsystä kaiverrettu esine tiesi se esineen takavarikointia, loman menettämistä ja mahdollisia muita rangaistuksia.



Metallia tarvittiin paitsi kokonaisen esineen raaka-aineeksi, myös erilaisiin liikkuviin osiin saranoiksi, niveliksi, koristeiksi yms. JR 56:n kranaatinheitinkomppaniassa palvellut Soini Sainio kertoi, että hänen yksikössään kierrätettiin kranaatinheitinten ammuslaatikoiden metalliosia.



Vanhoja sahanteriä käytettiin usein veitsien teriin. Sahanteristä poistettiin ruoste, ne kiillotettiin sekä hiottiin teräviksi ja kahvoitettiin. Moniin Pinduisissa valmistettuihin teriin on usein tehty kuviointia porakoneeseen asetetulla puutapilla ja hiomatahnalla. Liedosta tavatusta vastaavanlaisesta veitsestä (kuva ylempänä) kuvio puuttuu, mutta kyseessä oli tekijän makuvalinta.


Paluu sivun ylälaitaan>>