1.
Divisioonan esikunta muutti 25.9. Nuosjärveltä Prääsään.
Viestipataljoona ryhtyi heti purkamaan yhteyksiä muuttaakseen pian
esikunnan perässä. Muutto päätti pitkän joutilaisuuden ajan, ja
keskuskomppania saikin huhkia 26.9. tosissaan. Sotamies
Usko Virtanen
haavoittui 27.9. pommituksessa ollessaan paluumatkalla Jandrijärveltä.
Ensimmäiset viestimiehet alkoivat lähteä kotilomille.
Vieno Lehtonen lähti
25.9. kymmenen päivän lomalle ja seuraavana päivänä kotiin pääsi
Vilho Moisio.
Puhelinkeskus
Prääsässä. Kuva: Nautelankosken museo
Mannerheimin vierailu
Ylipäällikkö
Mannerheim vieraili tapaamassa 1. Divisioonan upseereja Matrosan
länsipuolella 27.9. Tuolloin esikunnan yhteydessä olevat lietolaisetkin
pääsivät todistamaan ylipäällikön vierailua. Huhuja sotamarsalkan
tulosta oli liikkunut jo aiemminkin. Huhut kuitenkin osoittautuivat
tosiksi, ja Matrosassa eversti
Paavo
Paalu ja muu 1. D.:n esikunta odottivat tien vierellä
korkea-arvoista vierastaan.
Marskin seurueen autot tien varrella. Kuva:
Nautelankosken museo
Puolen
päivän aikaan Prääsän suunnalta lähestyi ryhmä loistoautoja, joista
ensimmäisenä ajoi punainen auto sotalippu lokasuojassa. Toisessa,
harmaassa avoautossa istui itse sotamarsalkka. Mannerheimilla oli
yllään ruskeanharmaa päällystakki ja päässään suikka. Marsalkka
tervehti Paalua ja muita läsnäolevia upseereja ja seurue siirtyi
esikunnan majoitusalueelle.
Paikalle
alkoi kerääntyä sotilaita katselemaan autoja ja odottamaan ylipäällikön
lähtöä. Mannerheim poistui kello 13 aikoihin kävellen autoja kohti
keppi kädessään kenraaliensa seuraamana. Tien laidoille kerääntyneitä
miehiä hän tervehti sanomalla "Hyvää päivää, sotamiehet" mihin
vastattiin "Hyvää päivää, herra sotamarsalkka" niin että korpi raikui.
Mannerheim tervehti kädestä pitäen kaikkia upseereita ja autojen
kokoontuessa hän tervehti vielä kerran: "Hyvää päivää,
varsinaissuomalaiset" ja jatkoi "Kiitän teitä divisioonan loistavista
suorituksista". Sitten upseerit nousivat autoihin ja
ylipäällikkö
jatkoi matkaa kohti etulinjaa.
Hyökkäys kohti Petroskoita
1.
Divisioonaan kuuluvista yksiköistä muodostettiin Petroskoin
valtausoperaatiota varten Taisteluosasto Paalu, johon kuului JR 60,
osia JR 56:sta sekä majuri Rönnqvistin
kevyet osastot. Osasto eteni
kaupunkia kohden pitkin tiettömiä metsiä Jandrijärven ja Matrosan
suunnassa, joissa pääsi etenemään
ainoastaan kuljettamalla raskaammat aseet purilailla ja rakentamalla
puusta kapulateitä. Kesäkuussa keskittämisalueilla saadut opit tulivat
viimeistään nyt suureen tarpeeseen.
Hevosten
vetämät purilaat olivat ainoa kulkuneuvo, jolla raskas kalusto saatiin
liikkeelle Itä-Karjalan korvessa.
Kuva: Nautelankosken museo
Viestipataljoona
33 aloitti taas kerran siirtymisen 1. Divisioonan perään illalla 27.9.
Kuormauksen aikana vihollisen pommikoneet iskivät lähelle, jolloin kävi aiemmin mainittu vahtolaisen sotamies Virtasen lievä haavoittuminen. Keskuskomppania sai 28.9. uuden
keskusauton, joka oli valmistettu
sotasaaliina saadusta radioautosta. Sillä pystyi ajamaan hyvin
maastossa ja eversti Paalu lainasi sitä aina tarvitessaan
kyytiä
hankalassa maastosa.
Pataljoona
joutui siirtyessään ankaraan rääkkiin. Tiet huononivat jatkuvasti
yksikön edetessä kohti Jandrijärveä. Teitä oli korjattu hakkaamalla sen
päälle puita tai hakoja pahimpiin kohtiin. Hevosten piti antaa levätä
vähän väliä. Pimeässä yössä piti lopulta ottaa kantamukset selkiin ja
jättää osa tien viereen. Eteneminen jatkui märkää ja kuraista
kapulatietä pitkin. Puolilta päivin 28.9. loppui kokonaan kärryillä
ajettava tie. Viestimiesten oli aloitettava rekien ja purilaiden
valmistaminen. Niillä hevoset pystyivät kuljettamaan keskuskomppanian
kaluston. Lopulta kello 14 komppania saapui Parakkikylä 1:een, jossa II
joukkue miehitti Käki-keskuksen. Parakki II:een pystytettiin
Otso-keskus.
Viestipataljoona etenemässä kohti Petroskoita. Kuva: Nautelankosken
museo
Tie
Petroskoihin oli auennut Pyhäjärven mottitaistelujen jälkeen. Kaupunkia
lähestyivät 1., 4. sekä 11. Divisioona. Varsinaiset taistelut itse
kaupungista käytiin sen ulkopuolella. Korpitietä pitkin liikkui 30.9.
aamulla kohti Petroskoita suuri määrä
kalustoa ja miehiä. Parakeissa asuvat lietolaiset huomasivat kaupungin
suunnalta nousevia savupilviä 30.9. Illalla taivas oli sillä suunnalla
punainen liekeistä.
Suomalaiset pääsivät etenemään
tyhjentyneeseen kaupunkiin. Vihollinen ennätti evakuoida joukkonsa
kaupungista maitse. Ensimmäisenä kaupunkiin ennätti Taisteluosasto
Paalun eli 1. Divisioonan luutnantti Valon komentama
2./Kev. Os. 8. Yksikössä palveleva alikersantti Pekka Niemi
kiskoi Euran lottien lahjoittaman Suomen lipun Petroskoin
hallintorakennuksen katolla olevaan lipputankoon. Niemi oli aikoinaan
tuomittu samassa rakennuksessa kuolemaan.
Petroskoissa
Uutinen
Petroskoin valtaamisesta saatiin tuoreeltaan 1.10. Puhelujen määrä VP
33:n linjoilla väheni huomattavasti liikenteen suunnatessa kohti
vallattua Äänislinnaa. Petroskoin uuden nimen Äänislinna keksi akateemikko,
kapteeni
Paavo Ravila.
Liikenteen hiljentyessä parakkikylissä aloitettiin keskusten purkaminen
3.10. Viestimies Haapanen sai kylää tutkiessaan vangin, joka tuli häntä
kohti antautumiseen kehottava lentolehtinen mukanaan. Keskusjoukkueen
parakkiin tuotiin vielä viisi vankia lisää. Yksi vangeista oli
amerikansuomalainen. Hän oli katsonut parhaaksi antautua syötyään
useamman päivän ajan pelkästään sieniä ja kaatuneiden hevosten lihaa.
Prääsästä ja alueen parakkitukikohdista matka jatkui kohti Äänislinnaa
kapulateitä pitkin. Kuva: Nautelankosken museo
Matka kohti Petroskoita alkoi kuuden kilometrin mittaista lankkutietä
pitkin aamulla 4.10. Kuuden tunnin marssin jälkeen keskuskomppania
saapui kaupungin laitamille Lohijärven tietä pitkin. Korpivaellus oli
päättynyt uuteen suomalaiseen kaupunkiin.
Vallatussa kaupungissa oli aiemman 80 000 sijaan enää 5 000 asukasta.
Kaupungissa oli useita komeita rakennuksia mutta "ei vetänyt Turulle
vertoja".
Alikersantti
Oiva Ryökkään kirje Petroskoin liepeiltä 6.10.1941 kuvaa
tunnelmia ja näkyjä kaupungissa. Kuva: Nautelankosken museo
Petroskoita
Viestipataljoonan ajaessa kaupungin halki. Kuva: Nautelankosken museo
Äänislinnaksi
muuttuneen Petroskoin rautatieasema. Kuva: Nautelankosken museo
Äänislinnan
hallintorakennus. Kuva: Nautelankosken museo
Lietolaiset
poseerasivat mielellään Leninin patsaan äärellä. Patsas purettiin
myöhemmin ja sen tilalle laitettiin muistomerkiksi kenttätykki. Kuvat:
Nautelankosken museo
Stalinillekin
oli patsas. Kuva: Nautelankosken museo
Kaupungissa
miehet saivat uudessa majapaikassa kenttäpostin ja ensimmäistä kertaa
sotareissunsa aikana jättivät likapyykin pestäväksi. Aiemmin tämä oli
täytynyt tehdä itsepalveluna matkan varrelle sattuneissa järvissä ja
puroissa.
II joukkue sai välittömästi lähtömääräyksen jatkaa kaupungista
eteenpäin. Kaupungin halki ajettiin kuutamoyössä, mutta pohjoispuolella
oleva lossi ei välittänyt pimeässä liikennettä eteenpäin. Joukkueen oli
palattava takaisin kaupunkiin yöksi keskuskomppanian luokse. Palaava
yksikkö pääsi todistamaan kaupungin viinavaraston löytäneiden
suomalaisten riekuntaa. "Ikävä näky" kirjoitti Oiva Ryökäs
päiväkirjaansa.
Karjalan Armeijan hyökkäys jatkui kohti pohjoista ja Maaselän kannasta.
Täällä törmättiin vahvoihin vihollisasemiin Suununjoella. Miehet olivat
Äänislinnan valtauksen ponnisteluista äärimmäisen väsyneitä, ja osa
kieltäytyi jatkamasta. Suununjoki saatiin vallattua 17.10.
II joukkue lähti 5.10. aamulla kello 07.00 Lehtiniemeen, ja nyt
syöksymoottorilla kulkeva lossi kuljetti sen Ukkosalmen yli. I
joukkueen osia seurasi seuraavana päivänä. Venäläisillä oli
kranaatinheittimiä ja tykistöä hyvin lähellä Lehtiniemen kylää.
Vihollisen kranaatit katkoivat alinomaa puhelinkaapeleita. Yksi
kranaatti osui vikapartioreissulla olleen Oiva Ryökkään lähelle
lennättäen maata ilmaan. Ilmaan singonnut kivi iskeytyi Ryökkään
selkään, mutta ei onneksi aiheuttanut korvien soimista ja selkäkipua
kummempaa vahinkoa.
Vikapartiotoiminta oli jatkuvaa. Vasta 8.10. koitti päivä, jona
viholliset oli ajettu niin kauas että yhteydet säilyivät kunnossa koko
päivän. Seuraavana päivänä satoi ensilumi. Äänislinnassa uskollisesti
keskuskomppaniaa palvelleet 40 polkupyörää luovutettiin 1. Divisioonan
korjaamolle.
Telttamajoitus Petroskoista pohjoiseen. Kuva: Nautelankosken museo
Korpraali
Urpo Paavola,
Emil Tammelin
ja sotamiehet
Kosti
Vainio ja
Hannes
Tuomola siirrettiin 6.10. Varsinais-Suomen
suojeluskuntapiirin käyttöön maataloustöihin. Vilho Moisio ja Vieno
Lehtonen palasivat lomilta seuraavana päivänä. Kaikkiaan lomalla oli
ollut komppaniasta 20 henkeä. Vieno kertoi
Mauno Liukkaan
haavoittuneen olkapäähän ja olevan Jyväskylässä sairaalassa
hoidettavana.
Keskuskomppania miehitti 10.10. seitsemää eri keskusta ja
vikapartiointi niiden välillä oli jatkuvaa ja raskasta palvelusta.
Seuraavana päivänä VP 33:n komentaja
Armo Karkaus ylensi
alikersantti
Väinö
Koivuniemen kersantiksi ja alikersanteiksi korpraalit
Heikki Lempisen ja
Antti Lehtosen. II
luokan vapaudenmitalin saivat alikersantti
Lauri Järvinen,
korpraali
Kaino
Lähteenmäki, sotamies
Frans
Keskitalo ja sotamies
Pauli
Rindell.
Lietolaisia kohtasi raskas menetys Jalkaväkirykmentti 35:n
jääkärijoukkueen johtajan luutnantti
Olavi Sipilän
kaatuessa partiomatkalla Motorinassa 8.10.1941. Hänen ruumiinsa
saatiin noudettua kotiin vietäväksi vasta päivää myöhemmin. Venäläiset
olivat ehtineet ryöstää kaatuneen jääkäriluutnantin ruumiin.
JR 35
Kenjakissa
Viestipataljoona
33:n selviytyessä Petroskoihin ja siitä pohjoiseen kävivät
Jalkaväkirykmentti 35:n pataljoonat taisteluja eri puolilla Itä-Karjalaa.
Taistelut Nelkanjärvellä 2.10. edelsivät Kenjakin kylää kohti tehtyä
koukkausta. Kylästä käytiin Nelkanjärvellä tehdyn läpimurron jälkeen
pitkä kamppailu. Nämä Kenjakin mottitaistelut olivat ankaria, ja moni
hyvä
komppanianpäällikkö kaatui tai haavoittui täällä. Kapteeni
Niilo Honkalasta
tuli III/JR 35:n komentaja kapteeni
Ahti
Petramaan haavoituttua.
Nivajoen
silta tuhottuna 11.10.1941 JR 35:n etenemistien varrella. Kuva:
Nautelankosken museo