Väsyneiden varsinaissuomalaisten sotilaiden sotatie jatkui kohti
pohjoista, tavoitteena Karhumäki ja Maaselän kannas. Hyökkäyksen
tavoitteisiin päästiin kauan suunniteltua myöhemmin, vasta joulukuun
puolivälissä.
Eteneminen Äänislinnasta kohti Karhumäkeä kävi Käppäselän ja tätä ennen Kontupohjan kautta. Kartta: Nautelankosken museo
1. Divisioonan komentaja Paavo Paalu ylennettiin kenraalimajuriksi myöhemmin Petroskoin valtauksen jälkeen. 11. Divisioonan komentaja eversti Kaarlo Heiskanen sai ansioistaan nimityksen Vapaudenristin 2. luokan
Mannerheim-ristin ritariksi numero 21. Heiskasen nimittämispäivänä 7.10. myönnettiin
Ylipäällikkö Mannerheimille 1. Luokan Mannerheim-risti. Se myönnettiin
vain kerran tämän jälkeen 31.12.1944 jalkaväenkenraali Erik Heinrichsille.
Karjalan
kannakselta oli siirretty joukkoja Itä-Karjalaan hyökkäysvaiheen
päätyttyä alueella. Nämä osallistuivat taisteluihin Aunuksen ja
Maaselän kannaksilla, mistä syystä 8. Divisioona sai lempinimen "kolmen
kannaksen koukkaaja". Taistelu Itä-Karjalassa oli usein hidasta
vetäytyvien venäläisten jälkeensä jättämien pienten, hyvin
aseistettujen tukikohtien motittamista ja tuhoamista. Venäläiset
yrittivät monin paikoin myös vastahyökkäyksiä, joiden torjumiseen
tarvittiin usein JR 35:ä. Tavallisesti
suomalaiset pyrkivät korpimaastossa etenemään vihollisen sivustaan tai
selustaan korpia ja muita vaikesti kuljettavia teitä pitkin. Etenkin
Paalu korosti, ettei lujasti puolustettuja asemia kohti saanut
rynnätä suoraan: piti löytää heikko kohta jostain muualta koukkaamalla
tai kiertämällä selustaan tai sitten sitoa linnoittautunut vihollinen
pienillä joukoilla ja mennä päävoimilla ohi. Paalu toi tämän asian
esille muun muassa Yleisradion haastattelussa 2.11.1941
Kohti pohjoista
etenevä VII Armeijakunta juuttui ankariin taisteluihin Kontupohjassa
marraskuuhun asti. Pohjoisessa Karjalan kannakselta saaduista
vahvistuksista muodostettu kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen II
Armeijakunta eteni Seesjärvelle saaden yhteyden eversti Raappanan 14.
Divisioonaan. Kontupohjan valtauksen jälkeen venäläiset vetäytyivät
Maaselän kannaksen asemiin.
Kohti Kontupohjaa
Pohjoista
kohti edettiin pitkin Äänisjärven rantaa entistä kylmemmässä säässä.
Pienempien järvien pinnalle alkoi jo muodostua jäätä, ja
Äänisenlahtikin oli kauttaaltaan jäätynyt 15.10. Vikapartioreissulla
olleet II joukkueen miehet
Haapanen ja
Ryökäs pyöräilivät 14.10. aina
Äänislinnaan saakka tutustuakseen viimeinkin kaupunkiin tarkemmin.
Komea harmaalta juovikkaalta kiveltä näyttävä Stalinin patsas
lipputankoineen ja puhujalavoineen osoittautui kiven sijasta
tarkemmassa tutkiskelussa maalatuksi vaneriksi.
Lehtiniemen
kylässä oli hyökkäyksen edettyä leppoisaa ja vain muutamia yhteyksiä
oli jäljellä. Kylässä oli runsaasti siviilejä, joilta saattoi ostaa
maitoa. Illalla 14.10. järjestettiin kylässä tanssit kylän ortodoksisen
pyhimyksen päivän kunniaksi. Viestimiehet pääsivät seuraamaan nuorten
tyttöjen tanssia, ja monet tanssitut kappaleet tuntuivat erikoisilta,
toiset hieman tutummilta.
Viestipataljoonan neljä miestä tapasi
sotatiensä pään 17.10. kranaatin osuttua 3./VP 33:n Suojun aseman
pohjoispuolella miehittämään Käki-keskukseen. Kolme kuoli heti ja
joitakin haavoittui. Yksi haavoittuneista kuoli myöhemmin.
Tykistötulessa kuolivat korpraalit
Uuno Hangalin ja
Valter Leino sekä sotamiehet
Aksel Rantamäki ja
Viljo Virtanen.
Kaikki olivat kotoisin Kuusistosta. Taisteluiden kiivaus näkyi myös
vilkkaassa puheluliikenteessä, ja 300 metrin päähän II joukkueen
asemista vedettiin yhteydet Divisioonan komentoportaalle taistelujen
johtamista varten. Taistelut Suojun aseman tasalla ratkesivat 18.10.,
jolloin komentajat palasivat Äänislinnassa toimivaan Seiväs-keskukseen.
Viestikomentaja
Armo Karkaus soitti miehilleen ohjeen, jonka
mukaan
paikalla tultaisiin olemaan pitkään. Hän käski laittaa olot mukaviksi.
Keskuskomppanian miehiä pääsi 22.10. kuorma-autoilla Äänislinnaan
seuraamaan Tampereen työväen teatterin esitystä teatteritalolle.
Miehille jaettiin 24.10. valtion viina-annos, puolikkaan "pottu"
jaettavaksi kuuden miehen kesken. Osa ryhtyi teltassa laulelemaankin,
ja laulajat saivat muiden osuuden viinapullosta sillä ehdolla, että
antaisivat muiden olla rauhassa.
Kun
puhutaan mukavuuksista, aletaan yleensä ensimmäiseksi etsimään tai
rakentamaan saunaa. II joukkueen talossa hoksattiin yksinäinen pieni
huone, johon päätettiin tehdä sauna. Viestimiehet
Ketola,
Mattila,
Lehtonen ja Haapanen ryhtyivät töihin ja hanke etenikin 18.10.
mukavasti. Kenttäsauna valmistui seuraavana päivänä. Kiukaan perusta
valmistettiin, tiiliä muurattiin ja kiuaspytty haettiin jostakin ja
täytettiin kivillä. Vielä laitettiin savutorvi sekä valmistettiin
penkki sekä parvi, ja sauna oli valmis. Sauna lämmitettiin 20.10. kahteen otteeseen hyvin löylyin. Alueella oli myös
metsästettävänä hirviä ja oravia. Salminen ja Lunden II joukkueesta
kävivät metsästämässä oravia kivääreillä 27.10. Salminen onnistui
tarkalla laukauksella saamaan yhden saaliiksi.
1. Divisioonan
osia ja muita Äänislinnan pohjoispuolella taistelevia osastoja
vedettiin todellakin lepoon. Ohitse marssivat 19.10. Jalkaväkirykmentit
5, 56 ja 60. JR 5 oli alistettuna 1. Divisioonalle. Rykmentissä palveli
useita lietolaisten tuttuja, kuten
Tenho Kulmala ja
Pentti Aalto. Myös
Paavo Heininen
ja aiemmin haavoittunut
Mauno Liukas kuuluivat rykmenttiin, Heininen
tosin oli VP 5:ssä palvelemisen johdosta tuolloin kranaatinheittimistössä
viestimiehenä.
Taistelujen ratkeaminen Kontupohjan eteläpuolen
joella ja Suununjoella 26.10. mahdollistivat hyökkäyksen jatkumisen.
Venäläiset vetäytyivät Kontupohjaan. II Armeijakunta valtasi omalla
suunnallaan Juustjärven ja Paateneen. Juustjärven valtaaminen katkaisi
Kontupohjassa taistelevien neuvostoliittolaisten tien Karhumäelle.
1./VP 33 muutti Äänislinnasta kokonaisuudessaan lokakuun lopulla
Suojuun. Kaupungin talot ja kylien rakennukset muuttuivat pitkästä
aikaa telttamajoitukseen. Kunhan teltan pohja oli tehty hyvin, niin
majoituksessa pärjäsi kovillakin pakkasilla. Lohtuna päästiin myös
rakennuksissa kiusanneista luteista eroon.
Vänrikki
Jaakko
Säterin
I joukkueen puolijoukkue meni jo 30.10. Kontupohjan liepeille. Valtavat
tulipalot valaisivat kaupunkia puolijoukkueen siirtyessä Suunun
eteläpuolelta puhelinkeskukselle määrättyyn
pystytyspaikkaan. Kilometrinkin
päässä pystyi lukemaan sen valossa sanomalehteä. Vihollinen ei tosin
ollutkaan vielä irtautunut kaupungista ja kaupunkia lähestyvät kaksi
keskusryhmää saivat niskaansa valojuovaluoteja. Hevonen käännettiin
ympäri ja viestimiehet pääsivät onnellisesti pälkähästä. Otso-keskus
päästiin perustamaan viimeinkin 3.11. vihollisen jätettyä palaneen
kaupungin. Keskuskomppania siirtyi kokonaisuudessaan Kontupohjaan 5.11.
mennessä.
Olavi ja Ilmari Sipilä yhteiskuvassa kesällä 1941. Kuva: Nautelankosken museo
Suununjoella
vikapartiomatkalla käynyt ryhmä näki lossin kuljettamassa suomalaisia
osastoja eteenpäin. Sillat oli räjäytetty ja junaradan valli oli
miinoitettu pitkältä matkalta. Lunta ja pakkasta riitti, joten vänrikki
Helle kävi etsimässä rekiä lähiseuduilta siinä onnistumatta. Liedossa oli 2.11.1941 luutnantti
Olavi Sipilän hautajaiset. Keskuskomppanian päällikkö luutnantti
Ilmari Sipilä sai kaksi viikkoa lomaa osallistuakseen veljensä hautajaisiin.
Samaan
aikaan Jalkaväkirykmentti 35 eteni omalla suunnallaan
Kontiovaara–Tsopina -tiellä. II/JR 35 valtasi venäläisten Maaselän
kannaksen lukoksi kaavaillun Mäntyselän 24.10.1941. Mäntyselän
hyökkäyksen aloittamisesta oltiin kahta mieltä: JR 35:n esikunta halusi
hyökätä kello 09.00, mutta hyökkäävän osaston komentaja kapteeni
Honkala halusi hyökätä kello 08.00. Suomalaisten onneksi iskettiin
aiemmin, sillä vangiksi saatu venäläinen kertoi, että kello 09.00 piti
alkaa kahden venäläisen rykmentin hyökkäys suomalaisia vastaan. "Tsuhna
ehti ensin".
Käppäselkä
Suomalaiset
hyökkäysjoukot etenivät taas nopeasti ja viestiyhteyksien oli pysyttävä
perässä. VP 33:n keskuskomppanian II joukkue lähti Käppäselkään 7.11.
purettuaan edellisinä päivinä yhteytensä. Joukkue oli juuri saapunut
Kontupohjaan odottelemaan uusien keskuksien perustamiskäskyjä. 1.
Divisioonan esikunta oli Kontupohjalla säästyneessä komeassa
kansakoulurakennuksessa ja keskuskomppania heti sen lähettyvillä.
Voimalaitoskin oli säästynyt, mutta muuten paikka oli enää pelkkä
rauniokaupunki.
Matkaa
Kontupohjasta Käppäselkään kertyi kuorma-autojen kyydissä 77
kilometriä. Tie oli kuoppainen, mutta sitä pitkin samansuuntaisesti
kulkeva rautatie oli ehjä. Metsässäkin oli vielä komea puusto jäljellä,
mikä kertoo venäläisten luopuneen taistelusta ja vetäytyneen pitkälle.
Viestimiehet majoittuivat esikuntaa varten lämmitettyihin rakennuksiin
ja aloittivat keskuksen pystyttämisen. Ensimmäinen
linja Martta-keskuksesta rakennettiin 8.11. Martta oli Ryhmä Oinosen
keskus. Saman päivän aamulla viestimiehet etsivät uuden kämpän
itselleen. Kämppä lämpeni mukavasti, kun siihen saatiin haettua
rikkoutuneiden ikkunoiden tilalle uudet tuplaikkunat.
Käppäselkää. Kuva: Nautelankosken museo
Divisioonan esikunta muutti
Käppäselkään 10.11. Aamulla sille vietiin kenttäpuhelimet. Eri
toimistot muuttivat kylään iltapäivästä. Illaksi esikunta saatiin
valaistua pioneereihin kuuluvan alikersantti Harjun vedettyä
rakennukseen johdot ja käytti öisin generaattoria. Seuraavana päivänä
sähköjohdot vedettiin myös lottien tiloihin ja viestimiesten kämppään.
Harju antoi viestijoukkueelle lamput ja niihin polttoluvan, ja niin
mukavassa kämpässä oli iltaisin valaistus. Oiva Ryökäs kirjoitti
13.11.: "Kyllä meillä nyt taitaa olla parhaat olot tämän sotareissun
aikana: lämmin tupa, sähkövalo.". Lämpöä tarvittiin, sillä
pakkaslukemat hipoivat 30 astetta. Komppanian vääpelin jakaessa päivärahat 12.11. hän kertoi melkoisen uutispommin:
komppanian miehistä oli laadittu luettelot ikäluokittain. Siviiliin
lähtöä alettiin valmistelemaan innokkaasti vanhimpien miesten
keskuudessa.
Käppäselässä Seiväs-keskus sijaitsi autossa. Lotat hoitivat ansiokkaasti keskuspäivystystä. Kuva: Nautelankosken museo
Käppäselästä puhelinyhteydet kulkivat lyhyet matkat suoraan eri keskuksien ja asemien välillä.
Pisimmät linjat etulinjaa kohti kulkivat Muurmannin radan rautatien
suuntaisesti avojohtoina. Suomalaiset pääsivät hyödyntämään rautatien
varrella venäläisten rakentamaa johtoa, joka pysyi hyvin kunnossa. Kun
vikapartiotehtäviä ei ollut ja keskukset olivat pystyssä eikä uusia
tarvittu, alkoi II joukkueessa vallita into kortinpeluuseen. Tuvan
pöytää ei saanut koko päivän aikana lainaksi edes kirjeen
kirjoittamiseen. Keskuskomppania siirtyi kokonaisuudessaan Käppäselkään
14.11. Pioneerien generaattori meni epäkuntoon ja se piti korvata
pienemmällä koneella, joten viestimiehet joutuivat taas siirtymään
öljylampun valoon.
Äänisen niemistä Sunkusta päin valui
17.11. siviilejä kohti Käppäselkää kotejansa kohti. Joukossa oli
niin venäläisiä kuin karjalaisia, joiden puheesta lietolaiset saivat
selvää. Keskuskomppania sai samana päivänä täydennystä viisi miestä:
korpraali
Paavo Halmeen sekä sotamiehet
Martti Ekmanin,
Veikko Knaapin,
Martti Kortelaisen sekä
Jorma Pönkän.
Keskuskomppanian
II joukkue koki sodan ensimmäisen menetyksen lähempää kuin kertaakaan
ennen. Keskiviikkona 19.11. venäläisten
hävittäjät ja pommikoneet ilmestyivät yllättäen taivaalle Käppäselän ylle. Koneet ampuivat
konekivääreillä ja pudottivat pommejaan. Ulkona riitti liikettä ja miehet säntäsivät sinne tänne. Yksi pommeista putosi
viestimiesten asuintalon viereen alle sadan metrin päähän.
Pommin räjähtäessä siitä lensi sirpale viestimiesten tuvan eteisen kuuden tuuman hirren läpi, muutti suuntaa ja osui suoraan
Arvo Laineen
kaulaan tehden hirvittävän haavan. Tien toiselta puolelta ETp:lta
saapui välittömästi ambulanssi. Eteiseen lyyhistynyt Laine nostettiin paareille ja
hänet kuljetettiin 300 metrin päähän kenttäsairaalaan. Oli liian myöhäistä. Lääkärit ohjasivat vainajan ruumishuoneelle.
Mieliala
kämpässä oli hiljainen ja vakava tapahtunutta muisteltaessa.
Hiljaisuutta jatkui usean päivän ajan, ja muun muassa kortinpeluu
loppui tyystin. Laineen kaatuminen kannusti kaivamaan Käppäselkään
pommisuojat, jotka olivat aluksi tavanomaisia maakuoppia. II joukkueen
talon tuvan alla oli kellari, joka valmisteltiin hyväksi
sirpalesuojaksi. "Parempi katsoa kuin katua" tuumittiin.
Marraskuun
lopulla viestimiehet hoitivat tehtäviään eri keskuksissa Käppäselän
lähettyvillä joukkojen edetessä kohti Karhumäkeä. Välistä keskuksiin
siirtyneet keskusjoukkueet pääsivät mukavaan sisämajoitukseen miehittämään
muutaman linjan keskuksia, toisinaan hoidoon saadussa yhteydessä oli suurempi keskus
ja telttamajoitus. Sää sentään lämpeni marraskuun lopulla, joten
teltoissa sieti olla. Saidoman kylässä oli paljon koteihinsa
palaavia karjalaisia, joiden kanssa viestimiehet haastelivat.
Adventin aattoa vietettiin 29.11. Martta-keskuksessa kuin Seitsemässä
veljeksessä seitsemän keskusmiehen kesken. Syötävänä oli mannavelliä,
pannukakkua ja päälle marmeladia. Naapuritalossa asui 21-vuotias
keskikoulun opettajatar, joka puhui erinomaista suomea. Sivistynyt
opettajar kutsuttiin viettämään pikkujoulua ja juomaan kahvia
Martta-keskukseen.
Sotatoimet Maaselän kannaksen valtaamiseksi vuoden 1941 lopulla. Kartta: Nautelankosken museo
Pohjoisessa
etenevät joukot olivat saaneet Karhumäen näkyviin. 1. Divisioona yritti
yhdessä lounaasta etenevän 4. Divisioonan ja pohjoisesta hyökkäävien
jalkaväkirykmenttien 25 ja 26 saada aikaiseksi mottia kaupungin
edustalle Äänisen Suurlahden rannalle. Kolme divisioonaa venäläisiä
saatiinkin lähestulkoon saarretuksi marraskuun puoliväliin tultaessa.
Jalkaväkirykmentti 35 oli marraskuun lopulla asemissa Padukissa,
Karhumäestä länteen noin yhdeksän kilometrin päässä. Rykmentin keskuudessa oli
ilmaantunut kieltäytymisiä, ja miehiä oli luvatta palannut asemista
majoitusalueille. Karhumäkeä lähestyvät suomalaiset olivatkin
loppuunkuluneita. Odotettua lepoa Äänislinnan valtaamisen jälkeen ei
tullutkaan, ja sää sekä vihollisen ankara vastarinta vaativat veronsa.
Kohti Karhumäkeä 7.11–5.12.1941
Karjalan
Armeijan hyökkäys Maaselän kannaksen valtaamiseksi oli kestänyt paljon
arveltua pidempään. Samaan aikaan Aunuksen ja Karjalan kannaksilla oli
siirrytty asemasotaan ja joukkoja suunnattiin täältä avuksi pohjoiseen.
Maaselän laajaa kannasta lähestyttiin useasta suunnasta. Ylipäällikkö
antoi 6.11.1941 käskyn pysäyttää Maaselän kannakselle suuntautuvan
hyökkäyksen tasalle Seesjärvi–Ääninen. Joukot eivät olleet vielä niin
pitkällä, mutta kenraalimajuri
Hägglundin VII armeijakunta oli jo
Käppäselän lähettyvillä ja pohjoisessa oli kosketus Seesjärven
länsirannalla sijaitsevaan Paateneeseen. VII Armeijakunta sai käskyn
hyökätä Käppäselän–Karhumäen tien suunnassa kohti Karhumäkeä
tavoitteena kaupungin Kumsajoen eteläpuolinen osa. 1. Divisioona oli
näihin aikoihin juuri saapumassa Käppäselkään.
Taistelut
Maaselän valtaamiseksi kestivät kuukauden, ja Karhumäen valtaamista
saatettiin alkaa valmistelemaan vasta joulukuussa. Neuvostoliittolainen
Karhumäen Operatiivinen Ryhmä oli saanut vahvistuksia ja käskyn pitää
Karhumäki. Kontupohjasta ja Perälahdesta Äänisjärven itärannalla
saatiin luopua. Suomalaisen Jalkaväkirykmentti 45:n kaksi pataljoonaa
jäi mottiin marraskuun puolivälin jälkeen, ja I/JR 56 kieltäytyi
hyökkäämästä avuksi. Pataljoonien oli murtauduttava omin voimin motista
yöllä 22.11. Alueelle tuotiin osasto Paalulle
vahvistuksia ja vahvennettu 1. Divisioona siirtyi rintamavastuuseen
23.11.
Saarrostus Karhumäkeä vastaan alkoi ja se oli edennyt
29.11. mennessä Karhumäen länsipuolella Tsopinan–Karhumäen tien
lähettyville. 1. Divisioona oli saarrostavassa kehässä kaupungin etelä- ja
länsipuolella. Varsinainen taistelu Karhumäestä alkoi 5. joulukuuta
yleishyökkäyksellä, joka johti kaupungin valtaamiseen. Eversti
Ruben Laguksen
jääkärit etenivät panssarien tukemina kaupungin liepeille ja sieltä
itään kohti Poventsaa. 2. Jääkäriprikaati eteni perässä kaupungin
lounaisosiin. Paalulle alistetut II/JR 60, Kevyt Osasto 14 ja
Jääkäripataljoona 6 hyökkäsivät samoin kaupunkiin. Vihollisen ainoa
pakotie oli Äänisjärven jäälle. Everstiluutnantti
Matti Aarnio,
Jalkaväkirykmentti 56:n uusi komentaja oli järjestänyt rantaan
valonheittimiä, ilmatorjuntakonekiväärin ja -tykin. Tykistö ja
kranaatinheittimet osallistuivat myös jäitä pitkin pakenevien
venäläisten tuhoamiseen. Karhumäen ympärillä taisteltiin vielä 8.12.
asti.
Hyökkäyksen tavoite, kolmen kannaksen puolustuslinja oli
saavutettu. Maaselässäkin alettiin siirtymään asemasotavaiheeseen,
mutta venäläisten suurhyökkäys vuoden 1942 alussa sotki suunnitelmat.
Joulukuu 1941 VP 33:ssa
Joulukuun
alun odoteltiin ratkaisua pohjoisessa Karhumäen kohtalosta. Ensimmäiset
suomalaiset pääsivät kaupungin pohjoislaidalle 5.12. Osasto Lagus
tuotiin Äänislinnasta lepäämästä joulukuun alussa Karhumäen
länsipuolelle hyökkäystä varten.
III joukkueesta komennettiin joukkueenjohtaja ja kuusi sotamiestä
Karhumäkeen perustamaan keskusta. Ryhmä majoittui taloon, joka
venäläisten vastaiskussa jäi entisten omistajien puolelle.
Itsenäisyyspäivänä keskuskomppania sai 40 paria suksia. Samana päivänä ylennyksen kersantiksi sai
Lauri Järvinen ja alikersantiksi
Reino Kuusela.
Lauri Järventaus nimitettiin korpraaliksi. II luokan vapaudenmitalin saivat ylikersantti
Ilmari Knaapi, alikersantti
Juho Tainio sekä sotamies
Onni Lehtonen.
Lomalta palannut Eino Helle toi joukkueelleen korsuradion. Radiosta
saatiin kuulla presidentin puhe, jossa mainittiin Karhumäen tulleen
vallatuksi. Itsenäisyyspäivää seuranneena päivänä Englanti julisti
Suomelle sodan.
Oiva Ryökäs ja
Kaarlo Tuominen
pääsivät 7.12. lähtemään lomalle Lietoon, missä heidän piti viedä
joukkueensa puolesta seppele pian haudattavan Arvo Laineen arkulle
14.12.1941. Samalla haudattiin
Tauno Mikkola.
Perille päästyään miehet lähtivät Leiniön autolla Turkuun ja ostivat
sieltä seppeleen aseveljensä haudalle. Seppeleeseen tulivat sanat:
"Arvo Laineelle viimeinen tervehdys joukkueen aseveljiltä"
Joulu Käppäselässä ja viimeiset päivät vuodesta 1941
Hautajaisvieraat pääsivät takaisin Käppäselkään jouluaatoksi. Mukana tuli paketteja
Kustaa Helinille,
Toivo Veijulalle
ja Ilmari Sipilälle. Majoitustalokin oli säilynyt samana, ja porukan
kokki keitti riisiryyneistä joulupuurot. Sianlihaa saatiin palanen
mieheen. Melkein jokainen lietolainen sai kunnan, seurakunnan ja
lottien lähettämän paketin jossa oli virsikirja, korppuja ja makeisia.
Illalla tosin joulutunnelma muuttui kummalliseksi hulinaksi jostain
tuodun viinan ja kiljun voimasta. Joulupäivänä ei sitten II joukkueen
pöytään ilmestynyt keittoruokaa laisinkaan. "Syy ei ollut muussa kuin
kokissa tai oikeastaan viinassa joka oli hänet voittanut".
Vuoden
viimeisinä päivinä alettiin kaivamaan metsään kolme kilometrin päähän
Käppäselästä telttapohjia. Nuorimmat (vuoden 1912 jälkeen syntyneet)
muuttivat 29.12. telttamajoitukseen. Vanhemmat jäivät kylään
odottelemaan siviiliin pääsyä. Yö II joukkueen teltassa oli hyvin kylmä
ja Tuomi kävikin 30.12. vaihtamassa uuden kamiinan. Teltan seiniä
peiteltiin haoilla ja lumilla sekä ikkunaläven kohdalle laitettiin
oikea ikkunalasi. Teltta pysyi valoisana, mutta ei jäähtynyt.
Väinö
Koivuniemen ryhmä kutsuttiin naapuriteltasta vuoden viimeisenä päivänä
korvikkeelle.
Lietolaisten sotatie 1941
Lietolaisten sotatie oli kulkenut jatkosodan ensimmäisistä päivistä
Joensuusta ja Enosta aina Karhumäen porteille asti. Laskematta jää,
miten monta kilometriä viestimiehet liikkuivat siirtyessään paikasta
toiseen maanteitä, pikkuteitä, kapulateitä, polkuja ja korpia pitkin.
Mikäli lukuun lasketaan vikapartioretkien pitkän matkat usein
tykkitulessa tai ilmapommitusten alla, saataisiin summaksi käsittämätön
luku. Linnuntietä Joensuusta Karhumäkeen on 242 kilometriä.
Tunnettu
luku on Viestipataljoona 33:n menettämien miesten määrä hyökkäysvaiheessa: kahdeksan.
Puolet näistä kaatui Käki-keskuksen saadessa kranaatista täysosuman
17.10.1941. Ensimmäisenä kaatui 26.7.1941 Suojärvellä Hyrsylässä Olavi
Valtonen 2./VP 33:sta. Sotamies Martti Mäkinen kaatui Petroskoissa
29.9.1941 ja Eelis Keto kaatui 5.10. Petroskoissa. Lietolaisista kaatui Arvo Laine Käppäselässä.
Hyökkäysvaiheesta muodostui Suomen
sotahistorian verisin vaihe, jossa kaatui puolessa vuodessa enemmän
suomalaisia kuin talvisodassa tai jatkosodan vetäytymisvaiheessa 1944: 26 355 miestä.
Karhumäkeen lietolaiset siirtyivät
vasta tammikuussa 1942. Alta olevasta linkeistä pääsee seuraamaan
jatkosodan käännettä hyökkäysvaiheesta puolustusvaiheeseen eli
asemasotaan.