Asemasota 1942 - 1.1.–15.1.1942

Viestipataljoona 33 Käppäselässä ja korvessa

Vuoden  vaihde meni Maaselän kannaksella viestipataljoonalaisten (VP 33) kuunnellessa pauketta ja rätinää. Konepistoolin ja pikakiväärin sarjoihin sekoittui siellä täällä käsikranaatin tai kasapanoksen jyrähdyksiä. Miesten oli oltava parin tunnin hälytysvalmiudessa, sillä idässä venäläisten hyökkäys tiesi käyttöä levossa olevan 1. Divisioonan joukoille.



Viestimiesten leirialue sijaitsi kolme kilometriä etelään Käppäselästä. Paikalle oli muutettu joulukuussa. Vanhemmat viestimiehet tosin saivat jäädä kylämajoitukseen nuorempien, 1912 jälkeen syntyneiden joutuessa telttamajoitukseen. Teltoille oli ennen pystytystä kaivettava pohjat jäiseen maahan. Jotain lämmikettä toi kersantti Väinö Koivuniemen ryhmän maan sisään kaivama ja rakentama korsusauna, jossa oli jopa pukuhuone ja löylypuolella kattovalaistus. Sauna lämmitettiin päivittäin. Koivuniemen puhelinryhmä oli paikalla jo kolmatta viikkoa.



Lunta ja kylmää, jota saattoi paeta saunan lauteille riitti vuodenvaihteessa Käppäselässä. Toisaalta myös mahdollisuus varusteiden vaihtoon lämmitti miehiä, kuten turkulaisen viihdytyskiertueen pistäytyminen vuoden ensimmäisenä päivänä Käppäkinossa. Ilmat lauhtuivat 3.1., mutta lumisade jatkui. Pakkanen kiristyi taas 19 asteeseen 9.1. Pakkanen ei riittänyt kaikkien syöpäläisten hävittämiseen, sillä keskuskomppanian hevosten valjaat vietiin 13.1. sinihappokaasutukseen.,

Viidentenä päivänä satava lumi suli teltankatoilla ja vesi vuoti telttoihin sisälle monista kohdista. Seuraavanan päivänä, joka oli loppiainen, jaettiin miehille sukset. Jotkut saivat myös tuntemattoman sotilaan paketit.

Uuden prikaatin Viestikomppanian ryhmäjärjestys määrättiin 8.1. Neljännen keskusryhmän johtajaksi tuli alikersantti Oiva Ryökäs. Hän sai alaisikseen alikersantti Haavannon, alikersantti Rinteen, sotamies K. Tuomisen, sotamies Kauniston sekä hevosmieheksi sotamies Virtasen.  Ryhmä päivysti lähinnä Koho-keskusta kahden tunnin vuoroissa. Alikersantti Lindgrenin ryhmä tuli tilalle 14.1. Ryökkään mukaan komppaniassa puolet oli tuttuja ja puolet uusia kasvoja.

Komppanian II joukkueen uusi johtaja vänrikki Jaakko Säteri palasi lomaltaan 5.1. Hän majoittui aluksi miehistötelttaan, ja siirtyi 8.1. upseeritelttaan.

Asemasotaa ennakoivat ensimmäiset puhdetyöt: Oiva Ryökäs teki 8.1. kirveenvarren. Hän oli laittanut siihen tarvittavan tuoreen puun viikkoa aiemmin teltan keskisalkoon kuivamaan.


Viestipataljoona 33 sai vuosina 1921 ja 1922 syntyneitä 15.1. täydennykseksi riveihinsä. Näille alokkaille pystytettiin Käppäselkään kuusi telttaa. Pystyttämään lähtenyt osasto tapasi Käppäselässä tuttuina Pauli Merolan, Heimo Heinisen, Kauko Kaurinkosken, Pentti Takulan ja Keijo Hernelahden. Alokkaita vastaanottamaan Äänislinnaan lähti kaksi upseeria, kolme aliupseeria ja kaksi sotamiestä.

Samana päivänä paikalla oli myös kuuluisa radioselostaja Pekka Tiilikainen, joka oli nauhoittamassa ohjelmaansa. Nauhoitus tehtiin Nappi-keskuksen naapurissa olevassa juhlahuoneessa. Lietolaisiakin pääsi seuraamaan ohjelmaa. Siihen kuului etupäässä musiikkia, mutta siinä esitettiin myös yksinlaulua sekä raumalaisen kertoma juttu. Tiilikainen selosti läsnäolijoiden mukaan sujuvasti ja hauskasti. Lopuksi kaikki läsnäolijat lauloivat yhdessä Kaarina-laulun. Liekö jossakin puolustusvoimien tai Yleisradion kätköissä nauhoite, joka pitää sisällään tämän lietolaisten viestimiesten esiintymisen radiossa? Esityksen lopuksi Tiilikainen lupasi, että ohjelma lähetetään puolustusvoimain lähetyksessä kello 19.20 aikaisintaan viiden päivän kuluttua jonakin kauniina tai rumana päivänä.



Hyökkäysvaiheen päätyttyä alettiin vanhimpia ikäluokkia kotiuttamaan ja jäljellejääneistä suunniteltiin muodostettavan prikaateja. Viestimiesten keskuudessa myllersivät huhut uudesta prikaatista.

1. Divisioonan osalta oli annettu valmistava käsky uudelleenjärjestelyistä 11.12.1941 ja myöhemmin varsinainen toteutuskäsky. Käskyn mukaan divisioonassa nuorennettaisiin JR 56 ja I/JR 35 eli Jalkaväkirykmentti 35:n I Pataljoona. Nuorennetuista yksiköistä muodostettaisiin 14. Prikaati. Karjalan armeijan komentaja saisi valita toteutusajat. Komentaja Eric Heinrichs siirsi päätäntävallan asiassa II Armeijakunnan komentajalle Taavetti Laatikaiselle.

Tammikuussa siirrettiin edellämainittuihin nuorennettaviin yksiköihin 1912 ja sen jälkeen syntyneitä miehiä muista yksiköistä, etenkin JR 60:stä. VP 33:kin miehiä siirtyi uuteen prikaatiin. Näiden täydennysten lisäksi saatiin koulutuskeskuksista vuosina 1921 ja 1922 syntyneitä aliupseereita ja miehiä. Myös Kenttätykistörykmentti 5 (KTR 5) sai näistä miehiä riveihinsä.

Neuvostoliittolaisten 1.1. aloittama suurhyökkäys keskeytti järjestelyt toistaiseksi. Prikaatijärjestelystä luovuttiin toukokuuhun tultaessa, ja Suomen armeija siirtyi siihen vasta sodan jälkeen.



Vuoden kolme ensimmäistä päivää menivät suomalaisilta venäläisten suurhyökkäyksen torjumiseen. Puna-armeijan operaation tarkoitus oli vallata takaisin Karhumäki, oikaista mutkittelevaa rintamalinjaa ja ryhmittyä puolustukseen Muurmannin radan tasalle. Suomalaisia vastaan hyökkäsi kaksi operatiivista ryhmää; Karhumäen ja Maaselän ryhmät, joihin kuului seitsemän divisioonaa ja kaksi prikaatia. Tämä merkitsi venäläisille kolminkertaista ylivoimaa.

Rintamalinja kulki suomalaisten hyökkäyksen jälkeen Maaselän kannaksella linjaa Seesjärvi–Maaselkä–Krivi–Hiisjärvi–Voljärvi–Viena (Stalinin kanava–Poventsa–Äänisjärvi. Seesjärveltä Kriville vastuussa oli 8. Divisioona, Kriviltä Voljärvelle 4. Divisioona ja Voljärveltä Ääniuselle 1. Jääkäriprikaati. 1. Divisioona oli taaempana levossa.



Hyökkäys alkoi uudenvuodenpäivän aamuna. Krivissä venäläiset onnistuivat puhkaisemaan suomalaisten rintaman ja valtaamaan kylän. Tammikuun 3. päivä hyökkäys ulottui koko rintaman leveydelle. Suomalaiset menettivät Suurlahden kylän, mutta Hiisjärvellä ja Poventsassa puolustajat onnistuivat torjumaan hyökkäykset. 1. Partisaaniprikaati onnistui valtaamaan suomalaisilta heikosti miehitetyn Klimetskin saaren paikallisväestön avulla. Saari vallattiin takaisin 11.1.

Erityisen ankarat taistelut käytiin Poventsan lounaispuolella Suurniemessä. Jäätyneen Äänisen yli hiihti 1. Erillinen Hiihtoprikaati, jonka venäläiset olivat muodostaneet ja kouluttaneet juuri tätä operaatiota varten. Niemen kärjessä oli asemissa kaksi Jääkäripataljoona 3:n ryhmää, jotka yllätettyinä joutuivat vetäytymään neljän kilometrin päähän poikkitielle. Jääkäriprikaatin komentaja pyysi apua, ja vastahyökkäyksin vihollinen saatiin työnnettyä takaisin niemen kärkeen. Yöllä hiihtoprikaati sai täydennyksiä ja onnistui lähettämään partion suomalaisten selustaan.





Seuraavana aamuna suomalaiset jääkärit hyökkäsivät ja aloittivat kolme tuntia kestävän taistelun, jonka jälkeen niemessä makasi kahden neuvostopataljoonan ruumiit. Venäläiset yrittivät hyökkäystä uudestaan Äänisen rantaan turkistarhan edustalle 8.1. Suomalaiset torjuivat yrityksen konekiväärein, jolloin jäälle jäi kaatuneina 270 venäläistä suomalaisten menettäessä ainoastaan kaksi miestä. Kolmas hyökkäys toi venäläiset taas Suurniemen poikkitielle asti, mistä nämä lyötiin 11.1. mennessä. Taistelujen jälkeen Suurniemen nimi ristittiin Tapponiemeksi. Taisteluissa kaatui yli 1 850 venäläistä.







Maaselän taisteluissa kaatui lietolainen sotamies Sulo Salo 1./JR 4:stä tammikuun viidentenä. Kahta päivää myöhemmin kaatui Jalkaväkirykmentti 5:ssä palveleva Liedossa syntynyt kersantti Hannes Laiho Krivin aseman taisteluissa 7.1. Molemmat on haudattu Lietoon.




JR 35 otti osaa Maaselän kannaksen puolustustaisteluihin Raz 9:n maastossa (Hiisjärveltä pohjoiseen). Täällä sitä vastaan hyökkäsi vahva vihollisosasto 1.1. Puolustavat II pataljoonan komppaniat olivat pahasti vajaavahvuisia, ja vajaan tunnin taistelun jälkeen niiden ammukset olivat melkein lopussa. Tuolloin etuvartioasemasta vetäydyttiin taaemmas päävastarinta-asemaan Maluun suunnitelman mukaisesti.

Seuraavina päivinä tilanne oli päävastarinta-asemaa miehittävällä III pataljoonalla vaikea ja vaihteli tunnista toiseen. Yksittäisiä ryhmiä ja sotamiehiäkin jouduttiin komentamaan tukikohdasta ja pesäkkeestä toiseen torjumaan hyökkäyksiä. Kranaatinheittimien ja tykistön tulesta huolimatta viholliset pyrkivät pureutumaan sitkeästi asemien eteen, mistä nämä keinolla tai toisella saatiin karkotettua. Konepistoolimiehistä kootut osastot auttoivat toisaalla, toisaalla taas annettiin tykistölle lupa ampua keskitys hyvin lähelle omia asemia.

Etenkin konekiväärimiesten taakka alkoi kasvaa kestämättömäksi: kivääriä kohden voitiin asettaa enää kolme miestä. Vartioihinkaan ei ollut enää laittaa miehiä. Miehet eivät yksinkertaisesti pystyneet enää valvomaan kireässä pakkasessa.

Vihollisen hyökkäykset kuitenkin jatkuivat, mutta kerta toisensa jälkeen ne torjuttiin. Vangiksi 4.1. jäänyt venäläinen kertoi heidän tappioidensa kasvaneen aina vain suuremmiksi ja hyökkäyshalujen vastaavasti vähenneen. Venäläisten piti maata yöt niillä kohdin maastoa, mihin hyökkäys oli edellisenä päivänä pysähtynyt.

JR 35:n I pataljoona oli taistelujen ensimmäiset päivät Uunitsassa, joka sijaitsi Karhumäki–Äänislinna -rautatien varrella olevassa kylässä. Pataljoona oli 4. Divisioonan reservinä. Täältä se hälytettiin 5.1. Savujärvelle. Savujärvi sijaitsee 15 kilometriä hyökkäysvaiheessa saavutetun etulinjan takana, kahdeksan kilometriä Osterjärvestä länteen.

Syynä siirtoon oli vihollispartioiden tunkeutuminen alueelle. Pataljoona siirtyi autokuljetuksin loppiaisen jälkeen 7.1. Savujärvelle, ja osan matkaa sotilaat joutuivat työntämään autoja huonossa kunnossa olevilla teillä. Perillä pataljoona majoittui kylän itäpuolelle. Vastaiskuja varten aloitettiin harjoittelemaan ja tiedusteluja tekemään niiden onnistumiseksi. Yöpyminen tapahtui kylän taloissa.

Lopulta hälytys peruttiin ja pataljoona pääsi taisteluihin joutumatta takaisin Karhumäkeen. 4. Divisioonan esikunta käski pataljoonan jatkaa Vitskan aseman lähelle, missä yksikön suureksi yllätykseksi ja riemuksi oli vastassa Tarvasjoen kotiseutulähetystö terveisten ja lahjojen kanssa. Seuraavana päivänä eli 8.1. pataljoona siirtyi Malun pysäkin maastoon. Täällä vuonna 1906 ja sitä ennen syntyneet siirrettiin HTK:n ja tilalle saatiin nuoria alokkaita. Pataljoonan komppanioihin voitiin nyt perustaa kolmannet joukkueet, mutta määrävahvuuteen ei vieläkään päästy.