Asemasota 1942 - 16.7.–29.7.1942

Yksi viestimiesten välinen ja
toinen huollon ja lääkintämiesten välinen jalkapallo-ottelu

Karhumäen Lottahotelliin rakennettiin 24.7. puhelinyhteydet Salama-keskuksesta ja hotellista edelleen urheilukentälle. Työn teki 1./VP 33, jonka miehistä yksi määrättiin puhelinpäivystykseen kentälle.

Liekö ajatus seuraavana päivänä alkavista suurkisoista inspiroinut, kun keskuskomppanian luutnanttien Jaakko Säteri ja Pentti Heikkilä joukkueet Salama ja Siika (nimet puhelinkeskusten peitenimien mukaan) mittelivät taitojaan jalkapallossa. Ottelua seurasi reilun tusinan verran yleisöä. Ottelu oli hyvin vauhdikas, ja päättyi Salaman voittoon 5–3. Pentti Heikkilä loukkaantui ensimmäisellä puoliajalla törmätessään Paavo Lehtoon, ja joutui sairaalahoitoon. Ottelun paras pelaaja, keskustukimies Kaarlo Tuominen pääsi illalla lomalle.

22. Talouskomppania pelasi jalkapallo-ottelun 22. Lääkintäkomppaniaa vastaan 23.7. Lääkintämiehet voittivat ottelun.




Karhumäen kesäkisat alkoivat 25.7. illalla kello 17.30. Urheilijat marssivat kentälle ja kenraalimajuri Paavo Paalu piti avajaispuheen. Kisoilla oli yleisöä yli 15 000 katsojaa, joihin kuuluivat myös pääministeri Jukka Rangell, opetusministeri Antti Kukkonen, SUL:in (Suomen urheiluliitto) puheenjohtaja Urho Kekkonen ja TUL:n (Suomen Työväen Urheiluliitto) puheenjohtaja Urho Rinne. Rinne totesikin kisojen jälkeen "Nähtyäni Karhumäen kisat sanoisin, että jos en olisi mennyt sinne, katuisin koko loppuikäni. Urheiluhenki sotilaiden keskuudessa oli niin suurenmoinen, että niin välitöntä suhtautumista urheiluun en ole nähnyt koskaan aikaisemmin."

Ensimmäisinä lajeina oli 100, 800 ja 3000 metrin juoksu, keihäänheitto, korkeushyppy ja viestijuoksu. 

Radioreportteri Määttä haastattelee yleisurheilukilpailijoiden johtajaa, turkulaista Paavo Karikkoa. 
Kuva: SA-kuva

Juoksukisojen jälkeen alkoi kello 20.00 Karhumäen huvipuistossa voimailukisat. Ulos oli rakennettu kaksi lavaa, joilla kamppailtiin samanaikaisesti nyrkkeilyssä ja painissa. Ottelut jatkuivat yli puolenyön.

Voimailukisojen avajaismarssi. Kuva: SA-kuva

Paini ja nyrkkeily jatkuivat heti aamupäivällä 26.7. Puolen päivän jälkeen alkoivat tärkeimmät loppuottelut.

Urheilukentällä alkoivat kello 17.30 yleisurheilukilpailut. Yleisöä oli valtavasti, ja moni lietolainen tapasi tuttuja kisayleisössä kaukaakin: Pintuisista JR 35:n esikuntakomppaniasta kisoja katsomassa olivat Aaro Tähtinen ja Unto Ryökäs. Kisoja seuraamaan tullut ylikersantti Konrad Taatila tykistöstä jäi yöksi tuttujensa luo Nappi-keskukseen.


Viimeiseksi pelattiin eri rintamalohkojen välinen jalkapallo-ottelu Äänislinna–Karhumäki päättyi maalittomaan tasapeliin. Karhumäki onnistui painostamaan hyvin, mutta Äänislinnan maalissa oli vahtina itse maaottelumestari Thure Sarnola, joka pystyi nappaamaan pallon tilanteessa kuin tilanteessa. Hän olikin tuohon aikaan Suomen parhaimpia jalkapalloilijoita, mutta sota katkaisi mahdollisuuden kansainväliseen uraan.

Palkintojenjaossa jakoi kultamitalit kolmelle parhaalle jokaisessa lajissa yhtäaikaa sairaanhoitajatar, lotta ja sotilaskotisisar.

Jalkaväkirykmentti 35:n aseveljet kokoustavat

Rykmentin kotiutettujen aseveljien vääpeli Arvo Korsimo ja palveluksessa olevan rykmentin edustajat neuvottelivat 28.7. Pintuisissa. Kokouksessa oli läsnä lukuisia JR 35:n upseereita ja muutamia aliupseereita. I Pataljoonasta edustajia oli neljä, II:sta kaksi, III:sta kaksi, Kranaatinheitinkomppaniasta yksi sekä Rykmentin esikunnasta kuusi. Entisiä aseveljiä oli läsnä neljä.

Korsimo toi rykmentin rintamalla oleville terveiset sen entiseltä komentajalta everstiluutnantti Lauri Ruotsalolta sekä kotiutetuilta aseveljiltä. Neuvottelukokouksella oli kaksi tarkoitusta: järjestää yhteydenpito kotiutettujen ja nykyisten aseveljien välillä sekä vaalia rykmentin perinteitä kirjoittamalla historiikki.

Historiikin kirjoittamista varten valittiin toimikunta, johon valittiin I Pataljoonasta kapteeni Joutsamo, II Pataljoonasta kapteeni Pohjola, III Pataljoonasta kapteeni Honkala, Kranaatinheitinkomppaniasta luutnantti Lehto, Tykkikomppaniasta luutnantti Linnaluoto ja esikunnasta luutnantti Hankomäki. Kaikista taisteluvaiheessa otetuista valokuvista pyrittiin saamaan toimikunnalle kopiot. Rykmentille myös suunniteltiin omaa lehteä, jonka julkaisemisen esittäminen annettiin toimikunnalle. Rykmentin oma lehti "Koukkamies" ilmestyi ensimmäisen kerran 4.9.1942.

Kokouksessa suunniteltiin muistolahjan antamista Ruotsalolle. Edustajiksi lahjaa luovuttamaan valittiin luutnantti Pohjonen II Pataljoonasta, ylikersantti Myllykylä III Pataljoonasta ja sotamies Rouna I Pataljoonasta. Lisäksi päätettiin, että aseveljeyden säilyttämiseksi järjestettäisiin kokous kerran kuukaudessa, ja että kokoukset pidettäisiin niin että kotiutettujen edustajia pääsisi osallistumaan niihin.

Pirunsaaresta taistellaan jälleen

Kaikki alkoi vartiomiesten ilmoittamasta kolinasta, jota kuului heinäkuun lopulla vihollisen asemien puolelta. Yöllä 27.–28.7. vartiossa olleet kertoivat kuulleensa ääniä, joiden perusteella hevosajoneuvoilla ajettiin jotain venäläisten rintamalla etulinjaan.

Illalla 29.7. kello 21.00–22.00 vihollinen ampui saareen keskityksen. Saaren eteläpään kohdalla Suora-tukikohdan edustalla havaittiin suuri osasto venäläisiä ei-kenenkään-maalla. Vartiomiehet avasivat tulen mutta saivat vastaansa niin ankaran tuli-iskun, että suomalaisten oli vetäydyttävä taisteluhautaan. Taisteluasemat miehitettiin ja tykistöä pyydettiin ampumaan sulut. Venäläisosasto vetäytyi kanavan vallin suojaan. Noin kello yhden aikaan yöllä havaittiin seitsemisen vihollista, jotka karkotettiin konepistoolisarjalla. Vihollisen oletettiin vetäytyneen, mutta näitä oli kuitenkin päässyt suuri osasto saaren lähelle. Yöllä vihollinen jatkoi hyökkäystä saareen kaakosta.

Vihollinen yritti eristää Pirunsaaren eteläpään, jolloin sieltä oli vetäydyttävä keskemmälle saarta. Eteläkärjen osasto olikin jo melkein kokonaan saarrettu, ennen kuin se pääsi eteläkärjen tulenjohtopaikan kautta kiertäen omien luokse. Vihollisen tykistö ampui jatkuvasti saareen. Samaan aikaan suomalaisten vahvistukset alkoivat saapua paikalle. Kranaatinheittimet ampuivat jatkuvasti eteläpäähän tulleita tunkeilijoita. Saaren pohjois- ja länsiosat kuuluivat edelleen suomalaisille, mutta vihollisia alkoi edetä niiden asemien lähimaastoon.

Vastahyökkäys alkoi kello 05.45 voimakkaan tykistökeskityksen jälkeen. Kahden minuutin tulivalmistelun jälkeen vänrikki Hackzellin kahden joukkueen osaston piti hyökätä vihollisen eristämiseksi yhteyksistään omalle puolelleen. Vänrikki Miettisen joukkueen taas tuli edetä saaren pohjoisosasta panssarintorjuntatykin tukemana. Kornetti Porvasen, Suora-tukikohdan päällikön joukkue hyökkäsi saaren keskellä sijaitsevasta komentokorsun maastosta.

Vänrikki Miettinen onnistui joukkueellaan puhdistamaan saaren pohjoisimmat osat vihollisista. Muut hyökkäykset edistyivät aluksi mutta tyrehtyi nopeasti vihollisen tuleen. Hyökkäys vaati viiden miehen ja kahdeksan haavoittuneen uhrit. Vastahyökkäystä jatkettiin 06.30 uuden tulivalmistelun jälkeen. Saareen tuotiin kranaatinheitin ja siihen niin paljon ammuksia kuin jaksettiin kantaa. Samalla tuotiin käsikranaatteja, joita oli heitelty jo lähemmäs 500. Vihollinen oli pesiytynyt saaren maastoon ja entisiin suomalaisten asemiin sitkeästi.

Keskityksen jälkeen Porvasen ja Hackzellin osastot jatkoivat hyökkäystä. Molemmat upseerit haavoittuivat vastaiskussa, ja Hackzell kuoli myöhemmin sairaalassa haavoihinsa. Suomalaiset olivat jo päässeet entisiin asemiinsa, mutta vihollinen miehitti yhä joitakin juoksuhaudanpätkiä ja etenkin halkopinoihin suojautuneet viholliset olivat hankalasti tuhottavissa. Miehet olivat nälkäisiä, väsyneitä ja märkiä. Samalla kun tykistö ja kranaatinheittimet estivät vihollisen liikkeen, tuotiin omia pieninä ryhminä taaemmas kuivattelemaan varusteita, lepäämään ja syömään.

Hyökkäys jatkui selvästi lamaantuneen vihollisen asemiin. Kello 13.30 venäläiset oli motitettu 150 X 150 metrin alueelle rakennuksen raunioihin ja pieneen taisteluhaudanpätkään. Tulivalmistelun jälkeen koko saari saatiin vallattua takaisin.

Suomalaisia kaatui taistelussa yksi upseeri ja kahdeksan miestä. Kaksi upseeria, seitsemän aliupseeria ja 17 miestä haavoittui. Yhteensä tappiot olivat 25 miestä. Venäläisten tappioita on vaikea arvioida, sillä nämä evakuoivat jatkuvasti haavoittuneitaan ja kaatuneitaan saaresta. Pirunsaareen jäi 12 venäläistä vainajaa.

Kiinnostavaa sinänsä, ajanjakso 30.7.–1.8.1942 puuttuu lähes kokonaan Jalkaväkirykmentti 35:n sotapäiväkirjasta.

Kersantti ilmoittaa puhelimitse maalin tykistölle Poventsan lohkolla 20.7. Kuva: SA-kuva

Kranaatit iskevät vihollisen puolelle Povensan lohkolla. Kuva: SA-kuva

Lyhyesti Viestipataljoona 33:n vaiheista

Juuri perustettuun Nyrkki-keskukseen komennettiin lisää keskuskomppanian miehiä. Muuttokomennuksen saivat 16.7. Paavo Lehto, Tauno Kyöstilä, Jaakko Hannula ja Martti Kortelainen. Supistuneiseen Nappi- ja Salama-keskuksiin jäivät muun muassa Toivo Ojala, Oiva Ryökäs, Erkki Salmi, Arvo Vataja ja Arvo Virta.

Keskuskomppanian päällikkö Ilmari Sipilä järjesti 19.7. tupatarkastuksen ja seuraavana päivänä pyörätarkastuksen. Koko pataljoonassa järjestettiin hevostarkastus 28.7. Karhumäen kisoihin rakennetut yhteydet purettiin samana päivänä.

Viestipataljoonalaiset pääsivät seuraamaan Turusta tullutta kiertuetta Karhumäen teatteriin 22.7. Kapteeni Yrjö Järvinen järjesti pataljoonalle vapaaliput esitykseen.

2. Komppaniassa oli surupäivä, kun Viipurissa syntynyt sotamies Adolf Suszycki haavoittui pistoolin vahingonlaukauksesta. Hän kuoli 16. Kenttäsairaalassa 29.7.1942.

Viestipataljoona 33:n kokoonpanosta ja viestialiupseerien kouluttamisesta

Viestipataljoona 33:lta tiedusteltiin heinäkuussa henkilöstön määrää. Osa aliupseereista ja miehistöstä oli edelleen käytännössä lakkautetussa 14. Prikaatin Viestikomppaniassa, eli tässä yksikössä oli 30 ylimääräistä aliupseeria ja 31 miestä. Viestipataljoona 33:ssa oli vastaavasti yhden upseerin, 61 aliupseerin ja 230 miehen vajaus. Koska Viestikomppanian miehet kuuluivat varsinaisesti pataljoonaan, oli todellinen vaje yksi upseeri, 31 aliupseeria ja 199 miestä. Vajeen oli aiheuttanut pääasiassa vanhimpien ikäluokkien kotiuttaminen.

Sodan alussa 1. Divisioonan vahvuusilmoituksessa 25.6.1941 Viestipataljoonaan kuului (luku on määrävahvuus, suluissa läsnä ilmoitusaikana olleet) upseereita 19 (17), aliupseereja 83 (78) ja miehistöä 334 (330). 

Ensimmäinen viestialiupseerien täydennyskoulutuskurssi päättyi 25.7. Kurssin suoritti lopulta 22 aliupseeria ja kuusi korpraalia. Viestikomentajan käskystä järjestettiin 1. Divisioonan viestialiupseereille toinen jatkokoulutuskurssi 27.7.–9.8. Tavoitteena oli varsinaisen aliupseerikoulutuksen lisäksi viestitoiminnan yhtenäistäminen. Kurssille määrättiin viestipuolelta aliupseereja ja korpraaleja seuraavasti:

Yksikkö	Aliupseereja	Korpraaleja
Jalkaväkirykmentti 35	-	6
Jalkaväkirykmentti 56	3	7
Jalkaväkirykmentti 60:n II Pataljoona	4	-
Jalkaväkirykmentti 101 (pääasiassa entisiä vankeja)	5	2
Kenttätykistörykmentti 5	15	15
Viestipataljoona 33	5	1
Yhteensä	32	31

Kursseille komennetut ilmoittautuivat Lumbuisin kansakoululla 2./VP 33:n majoitusalueella luutnantti Jouko Mäntyselle. Verrattuna 25.7. päättyneeseen kurssiin oli tähän toiseen määrätty huomattavasti enemmän korpraaleja ja vähemmän aliupseereja.

Kurssien sisältö oli niin teoreettista kuin käytännöllistä. Puhelinpuolen aliupseerit saivat erikseen koulutusta erilaisista kenttäkaapelimalleista, puhelimien ja keskusten käsittelystä sekä puhelinyhteyksien rakentamisesta. Vastaavasti radioaliupseerit saivat koulutusta erilaisten radioiden rakenteesta ja toimintakuntoon saattamisesta sekä harjoituksia niiden käytöstä. 

Kaikille aliupseereille annettiin koulutusta ryhmänjohtajana sekä joukkueen varajohtajana toimimisesta sekä yleistä koulutusta kalustosta ja välineistä. Ampumaharjoitusten lisäksi suoranaisena koulutuksena opetettiin etulinjaan sijoitetun pataljoonan viestikeskuksen varmistaminen ja vastaiskun suorittaminen viestimiehistä ja läheteistä kokoonpannulla joukkueella.

Viestipataljoona 33:n keskuskomppanian aliupseereista oli kaksi mahdollista lähetettävää kurssille: Alpo Hernelahti tai Oiva Ryökäs. Ryökäs hävisi pitkän tikun vetämisen, joten hän lähti 27.7. iltapäivästä Valtteri Vastamäen kanssa autolla kurssin leirialueelle. Paikalla oli telttamajoitus. 

Tarkastuksia teillä

Kolmen sotavangin kesäkuussa alkanut 19 päivän karkumatka johti tarkastuksiin myös 1. Divisioonan alueilla. Henkilöiden tarkkailun ja tunnussanojen käytön tehostamiseksi ajanjaksolla 15.–20.7. rykmenttien ja erillisten yksiköiden piti järjestää tarkastuspaikkoja sopiville alueille, kuten silloille ja tienhaaroille.

Jokaisella tarkastusasemalla tuli olla vartio-osasto, jota johti upseeri. Tarkastuksen suorittajina piti tiellä olla aliupseeri ja kaksi miehistön jäsentä. Tarkastuspaikalla tuli olla mahdollisimman piilossa kaksi telttaa, joista toinen oli vartio-osaston majoittumista ja toinen vangittuja varten. Muissa kuin tienhaaroissa tuli vartiopaikkaa siirtää kahden vuorokauden kuluttua 200–300 metriä. Vartiopaikalta piti myös rakentaa puhelinyhteys lähimpään keskukseen.

Tarkastusmiesten tuli kysyä jokaiselta ohikulkijalta tunnussana. Tämä koski myös ajoneuvojen kuljettajia ja suljettujen osastojen johtajia. Jos tunnussanaa ei tiedetty, piti kyseinen henkilö pidättää välittömästi, ellei joku vartio-osaston miehistä tuntenut häntä. Henkilöllisyystodistusta ei katsottu riittäväksi todistuskappaleeksi. Henkilö pysyi pidätettynä, kunnes vartio-osaston upseeri oli tämän ilmoittaman yksikön kautta todennut hänen kuuluvan yksikköön.

Osaston tuli myös tarkistaa, että kaikilla liikkujilla naisia ja lomalaisia lukuun ottamatta oli mukanaan ase. Mahdollisten vakoojien ja desanttien varalta tuli pidätetyt tarkistaa välittömästi aseiden, papereiden ja muiden vastaavien varalta. Nämä saattoivat yrittää paeta, tehdä vastarintaa tai heittää kuljetuksen aikana pois papereitaan tai välineitään.

Besorgaus kasvavana ongelmana

Besorgaus eli armeijan varusteiden tai sotasaaliin "kadottaminen" ja nappaaminen omaksi omaisuudeksi oli kasvava ongelma. Päämajasta asti tulleessa kirjeessä vaadittiin upseereita ja alipäällystöä tarttumaan asiaan tiukemmin ja ehkäisemään sitä.

Armeijalle kuuluvia esineitä katosi paljon pelkän huolimattomuuden vuoksi, mutta sotilaat saattoivat heittää tahallaan pois tarpeettomiksi katsomiaan esineitä. Voi vain arvata, kuinka monia tuhansia kaasunaamareita on kadonnut Itä-Karjalan korpiin. Vain pieni osa esineistä menetettiin taistelutoiminnan aikana. Yleisin syy esineiden katoamiseen oli, että se anastettiin muistoesineeksi tai myyntiä tai muuta hyötytarkoitusta varten.

Kirjeen mukana jaetussa ohjeessa todetaankin hukkaamissyistä heti alkuun "Yleinen, melkeinpä kansallinen väärä käsitys on, että valtion omaisuutta saa käsitellä mielivaltaisesti ja että sen anastamista ei pidetä juuri rikoksenakaan." Samoin korjattiin erheellisenä käsityksenä sitä, että sotasaalis kuuluisi sen valloittajalle. Esimiesten todettiin niin itse ottaneen sotasaalista henkilökohtaiseksi omaisuudeksi kuin sallineen alaisten ottaa sitä. Myös huonoa kirjanpitoa ja sen puutteellista valvontaa sekä vähäisiä tarkastuksia moitittiin. Asenneongelmien lisäksi vaikeuksia teettivät lievät rangaistukset ja se, ettei huolimattomuudesta tai tahallisesti hävitetyistä esineistä vaadittu korvausta.

Esinekato katsottiin kaikilla tavoilla tuomittavaksi. Vahingot kärsi paitsi puutteessa elävä armeija, sotilaskuri ja armeijan arvonanto kotirintamalla, myös veronmaksaja. Tässä yhteydessä mainittiin ylipäällikön päiväkäsky, jossa sivuttiin talouden merkitystä ja säästäväisyyttä.