Aliupseerien 28.7. alkanut kurssi
Pinduisissa piti sisällään monipuolista ohjelmaa, kuten heinäkuussa
laadittu koulutusohjelma lupasikin. Jatkuvat sateet tosin haittasivat
kurssia. Kurssin johtajana toimi luutnantti
Jouko Mäntynen, ja muina kouluttajina olivat luutnantit
Jaakko Säteri,
Väinö Neuvo ja
Pekka Pajanto.
Viestikurssin kouluttajat. Kuva: Nautelankosken museo
Osallistujat
heräsivät aamulla kello kuusi, suorittivat kymmenen minuutin
aamuvoimistelun jälkeen peseytymisen ja joivat sitten teetä tai
korviketta. Ensimmäisen päivän oppitunnit pitivät sisällään suljettua
järjestystä kello puoli kahdeksasta kello yhdeksään. Iltapäivällä
pidettiin ulkoilmassa oppitunnit tapseista eli puhelinkaapeleista ja
keskuksista. Seuraavana päivänä vuorossa oli suunnistusoppitunteja,
joita seurasi 30.7. useamman kilometrin suunnistus – sateessa.
Iltapäivästä likomärät miehet pääsivät saunaan. Teltankatot olivat
käytännön harjoitusten jäljiltä iltapäivällä täynnä kuivumaan
ripustettuja vaatteita ja varusteita. Osa aliupseerikurssilaisista
kastui perusteellisemmin, tosin täysin vapaaehtoisesti suunnistuksessa: nämä
uivat suunnistaessaan suoraan vastaantulleen Lumpusjoen yli.
Yöllä
kiiri kurssialueella huuto "Teltta palaa!" Tuuli oli heittänyt erään
teltan hupun kuumaa savutorvea vasten, ja teltassa olijat huomasivat
liekit sen juurella. Vettä paiskomalla ja tulessa olevaa osaa
kaapimalla ja muilla yrityksillä tuli saatiin tukahdutettua. Kattoon
tosin jäi suurehko reikä, joten se teltta oli yön kylmä asua.
Kurssilla opetettiin myös käsikranaattien käsittelyä. Kuva: Nautelankosken museo
Elokuun
ensimmäisenä päivänä pidettiin oppitunti erilaisista käsiaseista ja
iltapäivällä kurssilla oli tapsinvetoa muilla paitsi neljällä
Viestipataljoona 33:n osallistujalla, jotka komennettiin Karhumäkeen
kunnostamaan ampumatauluja. Tauluja tarvittiin 3.8., kun jokainen
kurssilainen pääsi kokeilemaan konepistoolia ja pistoolia. Seuraavana
päivänä pioneeriupseeri, luutnantti Pällö luennoi miinoista,
miinoituksista ja ansoista.
Viestikurssilaiset kivääriammunnoissa. Kuva: Nautelankosken museo
Viestipuolen luennoista vastasi luutnantti
Halmevirta,
jolle puhelinpuolen miehet saivat rakentaa 6.8. kiinteän linjan
harjoitustyönä. Rakennettuun pätkään yhteyttä kuului seitsemälle pylväälle rakennettu avojohtolinja. Pylväät piti hakea
metsästä. Tottumattomien langansitojien vuoksi lankoja ei millään oltu
saada kireälle. Seuraavana päivänä vuorossa oli kivääriammuntaa ja
tutustumista suurempiin puhelinkeskuksiin, joihin kuului muun muassa
Salama eli 1. Divisioonan esikunta.
Opastusta kurssilla. Kuva: Nautelankosken museo
Kurssiin viimeisenä päivänä 8.8. viestikomentaja majuri
Karkaus
piti luennon omien edellisen kesän sotakokemustensa pohjalta. Aiheina
olivat viestitaktiikka ja 1. Divisioonan viestitoiminta
viestikomentajan näkökulmasta.
Oiva Ryökäs
ihmetteli muistiinpanoissaan, miten tarkkaan "ukko" muisti eri
keskuksen ja linjat. Aamupäivällä radistit olivat tutustuneet
puhelinkalustoon ja puhelinpuolen miehet radiokalustoon.
Viestikurssilaisia. Kuva: Nautelankosken museo
Oiva
Ryökkään telttakuntaan kuului viestipataljoonan lisäksi väkeä
Jalkaväkirykmentti 101:stä. Väki oli kotoisin eri puolilta Suomea: yksi
oli Helsingistä, yksi Halikosta, yksi Hovinmaalta, yksi Liedosta
(Ryökäs itse), yksi Sortavalan läheltä, yksi Vaasasta, yksi Raumalta,
kaksi Pohjois-Karjalasta ja Pohjois-Savosta sekä yksi Tammisaaresta.
Viestipataljoona: rauhallista eloa ja kaivattua täydennystä
Heinäkuussa
saatu besorgauksen ehkäisemiskäsky johti luentoihin aiheesta. 1./VP 33:lle luennon
piti luutnantti Pekka Pajanto 2.8., tarkkana aiheena "Varusteiden
säästäminen". Samana iltana komppania osallistui pesulajunan tulipalon
sammuttamiseen.
Puhelinkeskus sijoitettuna autoon. Kuva: Nautelankosken museo
Viestikurssilta
juuri palannut Oiva Ryökäs komennettiin divisioonan esikunnan
Nyrkki-keskukseen. Majoitus oli rauhallisella, kauniilla mäellä
pahviteltoissa, jotka olivat mukavia asuinpaikkoja. Itse keskus
sijaitsi autossa. Karhumäkeen jääneet viestimiehet päätyivät omalla
tahollaan telttamajoituksiin tai Nappi-keskukseen. Salama-keskuskin
siirrettiin telttaan. Syynä oli keskuksen talossa alkanut ludemyrkytys.
Puhelinkeskus pahviteltassa. Harvinainen 50-linjan LB-keskus. Kuva: Nautelankosken museo
Sadepäivien
vuoksi heinäkuun viimeiset päivät kuluivat varusteiden ja kaluston
kunnostamiseen ja tarkastuksiin. Komppaniat saivat 3.8. käskyn alkaa
varata polttopuita talveksi. Aikaisemmin raportoitua miesvajetta
saatiin pikku hiljaa paikattua, ja etenkin pataljoonan 2. Komppania sai
elokuussa miehistötäydennystä.
Keskuskomppaniaan jaettiin lisää natsoja. Kersanteiksi ylennettiin
Paavo Lehto,
Kaskio,
Haavanto ja
Oiva Ryökäs.
Lasse Järvinen ylennettiin ylikersantiksi ja
Kalle Koski vääpeliksi.
A. Jokinen sai ensimmäisen natsansa ja yleni korpraaliksi.
Suunnitelmat ja ohjeet vihollispartioiden takaa-ajoon
Vihollisen
partiot hyökkäsivät kesän aikana suomalaisten selustassa
huoltoyhteyksien kimppuun sopivissa väijytyspaikoissa. Tästä syystä
joukoille jaettiin elokuussa kapteeni Volasen opas
Ohjeita vihollispartion takaa-ajossa.
Teillä
tehtyjen väijytysten lisäksi partiot tuhosivat myös viestiyhteyksiä
sekä haittasivat vastustajiaan muilla tihutöillä. Vihollispartioiden
vahvuus oli tavallisesti 40–100 miestä. Aseistuksena näillä oli
tavallisesti konepistooleja, automaattikiväärejä ja räjähdysaineita,
polttopulloja sekä ansoja. Partiot pukeutuivat usein suomalaismallisiin
sotilaspukuihin ja niihin kuului karjalaisia tai kanadansuomalaisia,
jotka puhuivat suomea.
Olennaista oli saada vihollispartion
toiminnasta nopeasti hälytys eteenpäin. Varmistuspartion tai kolonnan
piti pitää mukanaan puhelinta asianmukaisine varusteineen, ja puhelin
voitiin tarvittaessa kytkeä mihin linjaan tahansa hälytyksen
tekemiseksi. Hälytyksen varalla piti käytössä olla moottoroituja
takaa-ajo-osastoja, jotka voitiin lähettää nopeasti tapahtumapaikalle.
Takaa-ajo-osaston
miesten piti olla kestäviä, fyysisesti vahvoja, harjoittuneita sekä
valppaita ja huomiokykyisiä. Miesten keski-iän tuli olla alle 30
vuotta. Partiota vetämään sopi parhaiten aloitekykyinen, päättäväinen
ja hyökkäävä johtaja, jota miehet seurasivat. Johtajan tuli olla
perehtynyt vihollisen partiotaktiikkaan ja osattava maaston ja muiden
seikkojen perusteella päätellä vihollispartion kulkusuunta.
Takaa-ajo-osaston kooksi sopi joukkue, jos ajettavana oli 40–60 miehen
vihollisosasto. Joukkueen kokoonpanoon kuului kaksi upseeria,
kyvykkäitä aliupseereja sekä lääkintäaliupseeri ja neljästä viiteen
lääkintämiestä. Lääkintämiehet olivat tarpeen paitsi taistelussa
haavoittuneiden varalta, myös miinoissa ja ansoissa loukkaantuneiden
hoitamiseksi.
Vihollisdesantteja ajetaan takaa Syvärillä. Kuva: SA-kuva
Aseistukseksi
suositeltiin konepistooleja ja automaattikiväärejä. Varustuksen piti
olla mahdollisimman kevyt, sillä nopeus oli takaa-ajossa välttämätöntä.
Paikalle, missä vihollispartio oli havaittu, siirryttiin mieluiten
autoilla mutta tarvittaessa myös polkupyörillä. Takaa-ajavalle
osastolle kuului myös tarvittava määrä karttoja ja kompassi, sekä
mielellään hyvä jälkikoira taitavan ohjaajan kanssa. Ainoa mahdollinen
viestiväline osastolle oli kyynelradio, jolla yhteys tuli ottaa kolmen
tunnin välein. Yhteydenotto tosin vei aikaa. Radioiden kutsu- ja
aaltotaulukot piti luonnollisesti laatia ja jakaa etukäteen.
Osaston
saapuessa tapahtumapaikalle, eli väijytys- tai tuhotyön paikalle piti
ensimmäiseksi saada tietoja henkilöiltä, jotka olivat olleen
väijytetyssä kolonnassa tai osastossa tai nähneet vihollispartion.
Paikan ympäristö piti tutkia tarkkaan ja saada selville vihollisen
vahvuus, aseistus ja mahdollisesti poistumissuunta. Poistumissuunnan
pystyi tavallisesti päättelemään kysymällä haavoittuneilta tai muilta
eloonjääneiltä, kummalla puolella tietä vihollisia oli enemmän ja
kummalle puolelle näiden nähtiin poistuvan. Harhautuksen mahdollisuus
piti huomioida. Ympäristöä piti tutkia rauhallisesti, sekä paikantaa
vihollisen poistumissuunta ja mahdolliset ansoitukset. Koska vihollinen
usein poistui hajaryhmityksessä, ei lähimaastoa haravoimalla
tavallisesti löytynyt selkeitä jälkiä. Siksi maastoa kannatti tutkia
200–500 metrin säteellä.
Kun vihollisen vetäytymissuunta saatiin
selville, määräsi osaston johtaja jäljittäjät, joiden ainoana tehtävänä
oli seurata jälkiä. Näiden vierelle määrättiin tähystäjät, jotka
tarkkailivat maastoa edessä ja ympärillä jäljittäjän pitäessä katseensa
maassa ja jäljissä. Osasto eteni
avoparijonossa näköetäisyydellä tähystäjästä ja jäljittäjästä.
Vihollisen jättämää kulku-uraa, jotosta ei saanut koskaan käyttää
ansojen varalta.
Jäljet näkyivät parhaiten kostealla
maaperällä, soilla, hietikoilla ja heinikoissa. Jäljittäminen oli
huomattavasti vaikeampaa kangasmaastossa, vanhemmilla palokankailla
sekä kallioilla. Etenkin vesisade haittasi jälkien
etsimistä. Volanen opasti tarkkailemaan monia erilaisia jälkiä
erilaisissa
maastoissa. Näiden lisäksi takaa-ajettavan osaston pudottamat paperit,
esineet ja jätteet auttoivat sen seuraamisessa.
Takaa-ajo-osasto levossa Pieningässä 13.8. Kuva: SA-kuva
Kun
vihollisosasto oli löydetty, piti se kohdata yllättäen.
Takaa-ajettavalla oli monia etuja perässään tulevaan osastoon nähden.
Tavoitteena oli päästä lähietäisyydelle ja avata tuli, sekä saartaa
vihollinen. Äänettömyys ja muutenkin huomaamaton liikkuminen olivat
tärkeitä pyrittäessä yllätykseen. Jos vihollinen yllätyksestä
huolimatta pääsi vetäytymään, piti sitä ajaa takaa entistä ankarammin
ja pyrkiä ajamaan se sellaiseen maastoon, jossa sen jäljet näkyisivät
helpommin ja partiota pystyisi pitämään paremmin tulen alla.
Vihollista
takaa-ajettaessa tuli myös huomioida, että se saattaisi havaita
takaa-ajajat ja ryhtyä itse väijytykseen. Sen varalta oli tärkeä pitää
partion mukana koiraa ja liikkua niin, että vain etummaiset osat
osastosta joutuivat väijytykseen. Venäläispartiot väijyttivät usein
takaa-ajajat päästäen etummaiset tunnustelijat ohitseen, jolloin
varsinainen pääosasto joutui väijytyksen kohteeksi. Vihollisen avatessa
tulen kannatti Volasen mukaan edetä munakäsikranaatteja heitellen tämän
asemia kohti. Volanen totesi, että tappioita ei aiheuttanut niinkään
vihollisen tulen laajuus kuin sen kesto: mitä pidempään
takaa-ajo-osasto makasi maastossa suojautuneena, sitä suuremmiksi sen
tappiot kasvoivat. Etenkin avomaastossa vetäytyminen tiesi aina
pahempia tappioita kuin eteneminen.
Vihollisosaston tuhoaminen
epäonnistui usein hätiköinnin vuoksi, esimerkiksi jäljittäjän avatessa
tulen sitä kohti odottamatta muuta takaa-ajo-osastoa paikalle.
Taisteluun pitikin ryhtyä vain keskitetyin voimin. Ohje päättyi vankien
ottamisen ja kohtelun ohjeistukseen sekä neuvoihin yhteistyöstä
lentäjien kanssa. Lentokoneet pystyivät huoltamaan osastoa pudottamalla
sille tarvikkeita ja tarvittaessa evakuoimaan haavoittuneita sopivista
maastokohdista.
Liedossa asuva sotaveteraani
Urho Jalonen
osallistui Jalkaväkirykmentti 35:n riveissä yhteen onnistuneeseen
partion takaa-ajoon Maaselän kannaksella. Hänen ryhmänsä onnistui
jäljittämään noin sadan miehen partiosta eronneen pienemmän osaston,
joka oli asettunut levolle. Jäljittäjät levittäytyivät ketjuun ja
tuliylläköllä tuhosivat osaston. Vihollispartio oli niin uupunut, että
sen jäsenet olivat riisuneet jalkineensa. He eivät edes asettaneet
vartiomiestä. Tuhottua partiota tutkittaessa yksi sen jäsenistä
osoittautui naiseksi. Tavallisesti jokaiseen vihollispartioon kuului
yksi naissotilas tai sanitääri (lääkintämies) 20 miestä kohden.
Muuta ajanjaksolla tapahtunutta
22.
Talouskomppania kävi tutustumassa uuteen Elintarvikkeiden
täydennyspaikkaan Karhumäellä. Kirvesmiehet kunnostivat ETp:n huoneita
käyttökuntoon 8.8.
Jalkaväkirykmentti
35:n lohkolla oli hyvin
rauhallista. Sotapäiväkirja kertoo lähinnä molemminpuolisesta
kranaatinheitintulesta sekä panssarintorjuntakivääreillä ja -tykeillä
suoritetuista ammunnoista vihollisen pesäkkeisiin.
Panssarintorjunta-aseiden oli havaittu soveltuvan tähän tarkoitukseen
jo hyökkäysvaiheessa. Niiden kranaatit eivät enää riittäneet puhkomaan
uusimpien venäläisten tankkien panssaria. Upseereille järjestettiin
kurssi pst-kalustosta 1.–10.8. Kouluttajana oli kapteeni
Lindqvist.
Ajanjakson lopulla
11.–12.8. vihollinen yritti hyökkäyksiä JR 35:n miehittämiin tukikohtiin. Hyökkäyksissä kaatui
viisi suomalaista. Venäläiset eivät päässeet tunkeutumaan suomalaisten
asemiin, vaan joutuivat vetäytymään jalkaväen ja tykistön tulessa.
Jalkaväkirykmentti 35:n komentaja everstiluutnantti
Sulo Laaksonen ylennettiin 6.8. everstiksi.
Alikersantti Väinö Salmen kuolema
Maaselän Ryhmän
Henkilöstötäydennyskeskuksessa palvellut lietolainen alikersantti Väinö Salmi kuoli
Kenttäsairaalassa 11.8.1942. Hänet on haudattu Lietoon.