Asemasota 1942 - 16.1.–29.1.1942

Lietolaisten kuulumisia ja muuta mielenkiintoista Käppäselässä

Urho Alén ja Sakari Lempinen lähtivät 17.1. lomalle Lietoon. 14. Prikaatin 7. Komppaniaan eli jalkaväkikomppaniaan komennettu Lauri Lepistö kävi tervehtimässä tovereitaan 18.1.  Lietolaisesta kersantista Unto Ryökkäästä tehtiin Jalkaväkirykmentti 35:n esikuntakomppanian vääpeli 20.1. Vänrikit Pentti Heikkilä, Jaakko Säteri ja Eino Helle ylennettiin luutnanteiksi.

Käppäselän elokuvien esittämiseen käytetyssä salissa pidettiin sunnuntaina 18.1. illalla hartausseurat. Kenttäjumalanpalvelus oli jo järjestetty aamu kymmeneltä. Erään kirkonmiehen sanat saivat tahatonta pontta, sillä pastorin lausuttua "vaikka olemmekin nyt vähän rintaman takana, emme tiedä, kuinka lähelläkin voi viime hetkemme olla" ja puhujan vaihduttua pudotti venäläinen pommikone kaksi pommia aivan salin lähettyville. Suurin osa sisälläolijoista ryntäsi ulos, mutta osa jäi kuulemaan keskeytyksen jälkeen jatkavaa puhujaa. Pommit eivät aiheuttaneet vahinkoja: ne putosivat kyllä lähes keskelle kylää, mutta hylättyihin ja tyhjiin rakennuksiin.

Viestipataljoona 33 viikkopalvelusohjelmat 20.1.–1.2.42

Viestipataljoonan komentajan viran sijainen luutnantti Olavi Neuvo suunnitteli VP 33:n palvelukseksi seuraavanlaisen ohjelman tammikuun lopulle:

1. Komppania eli keskuskomppania suorittaa keskus- ja radiopalvelusta. 2. Komppania, joka perustettiin Turussa liikekannallepanovaiheessa, rakensi kirkasjohtoyhteydet Seiväs ja Nappi keskuksiin Käppäselässä kulkevan rautatien varrelta. Seiväs-keskus oli 1. Divisioonan esikunnan ja Nappi-keskus taas saman divisioonan huollon keskus. Komppania keskittyi 25.1. lähtien kaluston kunnostamiseen sekä ryhtyi kuun lopussa siirtymään Karhumäen maastoon.

Pääosin piikkiöläisistä koostuvan 3. Komppanian tehtävä oli avustaa Viestipataljoona 2:a (VP 2) puhelinlinjan rakentamisessa Käppäselästä Karhumäkeen.



Ohjelmaan sisältyi myös VK/14. Pr. eli 14. Prikaatin Viestikomppania,  jonka radio- ja puhelinjoukkueet saivat tehtäväkseen siirtyä joiltakin osilta JR 56:n yhteyteen. Komppanian keskusjoukkue suoritti 27.1. tavanomaista keskuspalvelusta ja kaluston kunnostamista ja siirtyi Karhumäkeen.

Olavi Neuvon viikkopalvelusohjelman loppu meni 14. Prikaatin Viestikomppanian osalta hukkaan, sillä tammikuun lopussa luovuttiin prikaatin kehittämisestä ja alettiin palata divisioonakokoonpanoon. Lietolaiset prikaatiin komennetut viestimiehet palasivat alkuperäisiin yksikköihinsä. Lauri Lepistökin "palasi" 7./JR 56:een.



Hirsjärven taistelut päättyivät suomalaisten voittoon 21.1. kolmen viikon taistelujen jälkeen. Leppäjoella vihollinen oli onnistunut yllättämään puolustavan Mustan Nuolen eli Erillispataljoona 21.:n. Sissipataljoona 1:n. ja Pärmin pataljoonan tuli lyödä vihollinen. Tilanne oli täällä suomalaisten kannalta erittäin vaarallinen.

Naapurissa oleva JR 35:n pataljoona ei voinut auttaa näitä, vaan se jäi rykmentin huoleksi. Leppäjoen lohkon joukot keskitettiinkin majuri K. S. Laakson alaisiksi. Näihin kuului osia JR 35:stä, muun muassa osasto Vinari (Vinari oli JR 35:n jääkärijoukkueen johtaja) jossa oli kersantti Keijo Tervahartialan johtama jääkärijoukkue, joukkue 7./JR 35:stä, puolijoukkue 6./JR 35:stä ja konekivääriryhmä 8./JR 35:stä. Vastahyökkäykseen ryhdyttiin 20.1.

Hyvissä asemissa olevien vihollisten lyöminen oli vaikeaa. Lumihanki oli hyvin syvä, edessä oli laajoja peltoaukeita joita vihollisen konetuliaseet pyyhkivät. Eteenpäin oli mahdotonta päästä. Miehet majoittuivat telttoihin ja nukkuivat lumipuvut päällä. Pakkasta oli joidenkin mittareiden mukaan 40 astetta, joten vartiovuorot saivat olla korkeintaan vain 1½ tunnin mittaisia. Pakkasen ansiosta tosin ääni kantoi hyvin: kun venäläisten asemissa joku hiippaili, saattoi vartiossa seisova luulla askelten kuuluvan vierestään.

Lietolainen Tervahartiala muisteli osallistumistaan näihin taisteluihin JR 35:n historiikissa:

"Sain käskyn lähteä iskemään vihollisen aikaansaamaa painautumaa sen sivustalta. Meitä oli vain 10 miestä. -- Edettyämme lähemmäksi taistelun melskettä saavutimme lopulta "Mustan Nuolen" puolustusasemat. Vihollinen oli hyvin aktiivinen ja voimakas. Odotimme sen hyökkäystä, mutta sitä ei tullut. -- Seuraavina päivinä omat joukkomme aloittivat hyökkäyksen painauman molemmin puolin ja vihollinen katsoi parhaaksi vetäytyä. Pakoon hiippailevia osastoja törmäili sinne tänne. Niiden perässä riitti töitä meillekin. Vankeja saatiin joka päivä isommissa ja pienemmissä ryhmissä."

Kuun puolivälin jälkeen Tervahartiala osallistui useisiin partioretkiin hiljentyneellä lohkolla. Partioretkellä 14.1. jääkärit törmäsivät venäläiseen kaatuneeseen, jonka repusta löytyi suuri pala kummallista lihaa. Ensiksi sitä arveltiin karvaisuudesta huolimatta sianlihaksi. Lihan lähde löydettiin jäiseltä tossupolulta vähän matkan päästä: manttelilla peitetty venäläisen sotilaan ruumis, jonka reisiluu näkyi. Miehen jalasta oli viilletty iso pala lihaa irti.

1. Divisioonan lepovaihe päättyi 28.1. ja joukot siirtyivät etulinjaan. VP 33 muutti kuukauden oleskelun jälkeen Käppäselästä autokyydillä Karhumäkeen. Matkalla he ohittivat kohti rintamaa marssivan JR 56:n kolonnan ja itse rykmentin. Joukossa oli paljon ensi kertaa etulinujaan meneviä sotilaita; juuri täydennysmiehinä koulutuskeskuksista saapuneita poikia.





"Aika suurella alalla oleva pikkukaupunki" tuumi Oiva Ryökäs nähdessään Karhumäen ensimmäistä kertaa. Kaupungissa oli hänen yllätyksekseen kivitalojakin.





Heti taistelujen jälkeen joulukuussa kaupunki oli näyttänyt lohduttomalta, eikä sinne saatu sähköä tai vettä. Raivausjoukkojen työt ja muut siistimiset muuttivat kaupunkia kauniimmaksi paikaksi. Sotilashallinto alkoi pyöriä ja siviilit saivat ruokaa ja vettä huoltojoukoilta.



Karhumäestä tehtiin Maaselän Ryhmän huollon huoltokeskus, mistä tarvikkeet jaettiin eteenpäin divisioonille ja muille Ryhmän alaisille osastoille. Kaupungista tuli myös tärkeä virkistyskeskus sotilaille.