Asemasota 1942 - 7.5.–20.5.1942

Ensimmäiset puhdetyöt tehtiin ilmeisesti kesällä 1941 Vieljärvellä suomalaisten hyökkäyksen pysähdyttyä. Asemasotavaiheen ensimmäisiä puhteita alettiin Maaselän kannaksella valmistamaan ilmeisesti heti, kun siihen vain saatiin mahdollisuus. Karhumäellä viestipataljoonalaiset alkoivat pakertamaan oikein urakalla vapaa-ajallaan kukkamaljakkoja piiskatykin (37 tai 45 mm:n panssarintorjuntatykki) hylsyistä. Alikersantti Lindgren Hilkka-keskuksesta valmisti Oiva Ryökkäälle yhden, johon tuli sanat "Pääsiäisenä" ja "Karhumäki" sekä erilaisia lippujen ja muiden vastaavien kuvioita.


Yksi keino kaivertaa kuvioita tai kirjoitusta hylsyihin oli ensin kuumentaa niitä kamiinan päällä tai suoraan avotulessa ja painaa kuviot puukon kärjellä pehmenneeseen messinkiin. Osaan tänä aikana valmistettuja kukkavaaseja kirjailtiin optimistisesti vuosiluvut "1941–1942". Oletettiin saksalaisten käynnistyvän suurhyökkäyksen ratkaisevan sodan voitokkaasti. Saksalaisten kevätoffensiivi 10–20.5. antoikin aiheitta optimismiin. Monet kuitenkin arvelivat, että mikäli vuosi ei toisi ratkaisua, olisi edessä ankarat ajat.

1. Divisioonan joukot ja muut Karhumäeltä lomille lähtevät yksiköt olivat juna-aikataulujen suhteen huomattavasti Äänislinnaan ja Syvärille majoittuneita yksiköitä heikommassa asemassa.  Junanvaihoissa ja pitkässä matkassa Karhumäeltä Helsinkiin meni paljon arvokasta loma-aikaa, joten sotilaiden kannalta jokainen säästetty tunti olisi tärkeä. Lomalaiskuljetukset vaativat myös runsaasti elintärkeää rautatiekalustoa ja henkilöstöä.

Kenraalimajuri Paavo Paalu teki asiasta korjausehdotuksen 16.5. Maaselän Ryhmän komentajalle, kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaiselle. Kirjoittamisajankohtana Itä-Karjalasta pääsi koti-Suomeen kolmella junalla, jotka kulkivat molempiin suuntiin:

Karhumäeltä lähtevät vaihtoivat junaa tavallisesti Äänislinnassa, eli kaupunkiin oli päästävä lomalle lähtiessä ennen kello 19.30 tai 11.35. Kolmesta vaihtoehdosta viimeinen eli matkustajajuna oli varattu pääasiassa Karhumäen suunnan joukkoja varten. Pikajunasta oli varattu Maaselän Ryhmän sotilaille 21 makuupaikkaa. Matka Äänislinnasta Karhumäkeen kesti yhdeksän tuntia 40 minuuttia.

Karhumäkeläisten käyttöön tarkoitettu matkustajajunan runko seisoi siis Äänislinnassa 20 tuntia ja 20 minuuttia käyttämättömänä sillä välin, kun toinen juna kuljetti matkustajat ja tavarat Äänislinnasta Karhumäkeen ja takaisin. Paalu ehdotti, että Helsingin juna voisi matkata suoraan Karhumäelle ja palata sieltä takaisin. Karhumäen rautatieviranomaiset olivat ilmoittaneet, että kesäkuun alkuun mennessä rataosuuden varrella olisi riittävästi vedenottopaikkoja höyryvetureille. Samalla matka lyheni kaksi tuntia suuntaansa, eli edestakainen matka Äänislinna–Karhumäki lyheni yli 20 tunnista 16 tuntiin.

Paalu huomautti, että näillä aikatauluilla suoraan Helsingistä Karhumäkeen kulkeva juna pysyisi aikataulussa ja mikä tärkeintä, vapauttaisi veturin ja kaksi junarunkoa (26 vaunua) muuhun käyttöön. Koska juna matkustaisi suoraan Helsingistä Karhumäkeen, ei Äänislinnassa tarvitsisi purkaa Helsinki–Äänislinna-junaa ja kuormata Karhumäkeen menevää junaa. Suora juna siis vapauttaisi tuikitärkeää asemahenkilökuntaa muihin tehtäviin, eikä siirtokuormauksessa katoaisi tai rikkoutuisi tavaroita.

Karhumäen lomalaisten ei myöskään tarvitsisi rynnätä Äänislinnan asemalla uuteen junaan napatakseen uudesta vaunusta makuu- tai istumapaikkoja. Uusi junayhteys myös säästäisi heidän loma-aikaansa melkein viisi tuntia.



Pikajunayhteyteen tähtääville lomalaisille ehdotettiin moottorivaunukuljetuksia Äänislinnaan. Syväriltä pääsi vastaavanlaisella kuljetuksella Tokarin asemalta pikajunalle ja takaisin. Karhumäen lomalaiset jättäytyivät usein aamulla kello 09.05 Äänislinnaan lähteäkseen pikajunalla kello 19.30. Moottorijunayhteydellä voitaisiin välttyä tältä kymmenen tunnin odotukselta. Samalla juna voisi kuljettaa Karhumäen Kenttäsairaaloiden potilaat Äänislinnaan.

Majoitus- ja lämmityskokemuksia

Majuri Rysä tiedusteli 9.5. puhelimitse majoitukseen ja varusteisiin liittyviä asioita. Majuri Jahnukaisen omien kokemusten ja komppanianpäälliköiltä keräämien tietojen pohjalta laadituista vastauksista saa paljon mielenkiintoista tietoa oloista Poventsassa II pataljoonan lohkolla ja muista sotakokemuksista.

Jahnukaisen mukaan pahviteltat olivat monessa suhteessa parempia asuinpaikkoja kuin kangasteltat. Pahviteltat olivat monin paikoin käytössä halki asemasotavaiheen, kun korsuja ei ehditty tai pystytty rakentamaan, kangastelttoja ei riittänyt eikä talomajoitukseen päästy. Pahviteltta oli kaiken kaikkiaan lämpimämpi, siistimpi ja valoisampi kuin kangasteltta. Pahviteltassa oli myös lähes olematon veto, mitä kangasteltoissa ei voinut välttää. Maaselän kannaksella moniin pahvitelttoihin saatiin myös sähkövalo.

Poventsan olosuhteissa oli kuitenkin käytettävä kangastelttoja. Pahviteltan pystyttäminen kesti pitkään eikä sen materiaali kestänyt purkamista ja kokoamista yhtä hyvin kuin kangasteltta. Pahvitelttihin käytettävän materiaalien kuljettaminen oli hevosajoneuvoilla hyvin hankalaa. Samoin käytössä olevat tiet olivat talven aikana vaikeasti kuljettavissa.

Asumukset lämmitettiin kamiinoilla. Jahnukaisen kokemusten perusteella nelikulmainen niin kutsuttu telttakamina oli pyöreää korsukaminaa parempi. Jälkimmäisessä oli parempi veto, mutta kenttäolosuhteissa  telttakamiina oli parempi. Se oli kevyempi, helpommin kuljetettavissa ja sillä sai keitettyä ruokaa paremmin. Parannusehdotuksina toivottiin telttakamiinan savutorven muuttamista ellipsistä pyöreäksi vedon parantamiseksi. Samoin toivottiin, että torvi olisi katkaistavissa kahteen tai kolmeen osaan, jotka voisi työntää toistensa sisään.

Armeijan käytössä on aina palanut (ja tulee palamaan) telttoja huolimattomuuden, huonojen varusteiden kuten rikkoontuneiden savutorvien tai muun syyn vuoksi. JR 35 kokemusten perusteella kipinänsammuttajan käyttöä savutorvessa suositeltiin  tulipalojen ehkäisemiseksi. Suositeltiin tuoreiden havujen levittämistä teltan katolle, jotta katto olisi sopivan kostea eikä tuli pääsisi irti. Havut piti muistaa vaihtaa säännöllisin väliajoin. Teltan palamisvaaraa pystyi ehkäisemään käyttämällä polttopuuna mäntyä, joka kipinöi kuusta vähemmän.

Käytössä olevat sissimuonapakkaukset olivat hyvin tarkoituksenmukaisia ravintoaineisiin nähden. Erikoispakkaukset, kuten maitopulveri, kahvi ja herneet olivat kuitenkin liian heikoissa pakkauksissa. Ne irtosivat helposti liimauksistaan tai kuluivat puhki. Partioon lähtevät hajottivatkin usein pakkaukset ja pistivät nämä erikoispakkaukset joko leipälaukkuun tai selkälaukkuun. Ehdotettiin, että erikoispakkausten ympärille voisi kääriä lujaa paperia, kuten paksuhkoa voipaperia.

Jalkaväkirykmentti 35:n esikunnassa palvellut lietolainen sotamies Martti Kankare kaatui Poventsassa 10.5. Hänet on haudattu Lietoon.

Muuta ajanjaksolla tapahtunutta

Toukokuussa 1. Divisioonan alueella vallitsi kelirikko, joten tietyöt muodostuivat ensiarvoisen tärkeiksi. Työn tahti ja tunnollisuus jätti kuitenkin toivomisen varaa. Kenraalimajuri Paavo Paalu huomautti, että työn teho oli huono ja sattui tapauksia, ettei töihin määrätty joukko ilmestynyt lainkaan tieosuudelleen. Miehistöstä tuli "poisjuurruttaa käsitys, että työnteko sotaväessä on vähempivauhtista kuin siviilissä".

JR 35:n 1. Komppania väijytti onnistuneesti lohkollaan miinoituksia purkamaan tulleen vihollisosaston. Venäläiset kärsivät suuria tappioita ja joutuivat vetäytymään omalle puolelleen.

Pirunsaarella oli poikkeuksellisen synkkä päivä 8.5., kun sotamies hämeenlinnalainen Matti Isoluoma astui miinaan ja kuoli. Myös häntä hakemaan mennyt pihlajavesiläinen sotamies Toivo Yltiö kuoli samaan miinakenttään. Saaressa myös haavoittui kaksi miestä. Myös kiteeläinen Onni Ommonen kaatui Vienan kanavalla tuona päivänä. Kaikkiaan kolmella kaatuneella päivä oli ankara Jalkaväkirykmentti 35:lle. Myös Kiestingin suunta vaati veronsa suomalaisista. sillä neljä suomalaista kaatui täällä. Kyseisenä päivänä kaatui tai menehtyi kaiken kaikkiaan 25 suomalaista.