Tilanne Karjalan kannaksella 1941
Karjalan
kannaksen valloittaminen oli keskeisiä Suomen armeijan tavoitteita
kesällä 1941. Näillä sivuilla käsitellään niiden neljän Kannaksen
pitäjän takaisinvaltausta, joista vuonna 1944 tuli erityisen paljon
siirtoväkeä eli evakkoja Turkuun ja sen lähikuntiin.
Karjalan
kannakselle oli keskitetty kaksi armeijakuntaa alueen
takaisinvaltaukseen: armeijakunnat IV (komentajana Lennart Oesch) ja II
(komentajana Taavetti
Laatikainen).
Laatokan Karjalassa olivat erikseen armeijakunnat VII ja VI. Näillä
sivuilla käsitellyt paikkakunnat valtasi pääosin IV armeijakunnan
divisioonat, joita olivat 8., 4. sekä 12. Divisioona ja vahvistettu
jalkaväkirykmentti 25 (JR 25) eli osasto Pallari.
Suomalaisten
hyökkäys kesällä 1941 alkoi vaiheittain. Ensimmäisenä alkoi hyökkäys
Laatokan rannikolle järven pohjoisosassa. Tavoitteena oli tuhota täällä
olevat vahvat Neuvostoliiton divisioonat, jotka eivät näin pääsisi
teitä pitkin Karjalan kannasta valtaavien suomalaisten sivustaan.
Keskeiset
paikat ja pitäjät sekä tiet, rautatiet ja vesistöt Karjalan
kannaksella. Kartta: Riku Kauhanen
Kannaksen valtauksen jälkeen tavoitteena oli pidempi hyökkäys
Laatokasta itään.
IV armeijakunta hyökkää
II
armeijakunta aloitti hyökkäyksen pohjoisessa hyökänneen Karjalan
Armeijan edettyä Laatokan rantaan. Kun II armeijakunta ylitti Vuoksen
ja uhkasi Länsi-Kannaksella olevia vihollisia, aloitti IV armeijakunta
hyökkäyksensä.
IV armeijakunta taas hyökkäsi kohti itää elokuun
1941 puolivälissä. Varsinainen käsky annettiin 22.9. Armeijakunta oli
sijoitettuna itärajalle Virolahden ja Imatran väliselle alueelle.
Eteläisimpänä IV armeijakunnan yksiköistä oli eversti
Berter Winellin 8.
Divisioona ja pohjoisimpana Imatra–Saimaankanavan välillä eversti
Einar Vihman 12.
Divisioona. Reserviä oli eversti
Kaarlo
Ilmarin 4. Divisioona Joutsenon ja Lappeenrannan välisellä
alueella.
Armeijakunnan
tavoitteena oli ajaa vihollinen kohti Vuoksea ja sen länsipuolella
olevia järvikapeikkoja vastaan. Toisena tavoitteena oli saartaa ja
tuhota Viipurin ja Länsi-Kannaksen venäläiset. 8. Divisioona sai
vallattua Säkkijärven ja Tervajoen ja eteni kohti Viipuria.
Säkkijärven
kirkko ja kylä valtauksen jälkeen. Kuva: SA-kuva
Säkkijärven
raunioita. Kuva: SA-kuva
Kolonna
etenee Säkkijärveltä kohti Tervajokea. Kuva: SA-kuva
Venäläiset
vetäytyivät perääntymisteitään miinoittaen. Puna-armeijalaiset alkoivat
asettua siilipuolustukseen Viipurin ympärille. Kaupunkia puolusti kaksi
divisioonaa (43. ja 115. Divisioona) ja 245. Jalkaväkirykmentti, minkä
lisäksi Huumolassa oli yksi venäläisdivisioona (123. Divisioona). IV
armeijakunnan käsky täsmentyi: sen tuli estää vihollisen asettuminen
parempiin asemiin ja jatkaa hyökkäystä etelään sekä katkaista
vihollisen pääsy Viipurista etelään ja kaakkoon.
Joukkoja
kuljetetaan Lihaniemeen. Kuva: SA-kuva
Vihollinen
ampuu Lihaniemen lastauspaikkaa. Kuva: SA-kuva
Koska
vihollisen vetäytyminen Viipurista piti estää, ylitti 8. Divisioona
uhkarohkeasti Viipurinlahden ja nousi maihin Lihaniemessä.
Sillanpääasemalla saatiin Viipuria puolustavat venäläiset yhä pahemmin
saarroksiin. Vihollisen todettiin 28.8. tiedustelun perusteella
yrittävän ulosmurtautumista kaupungista. 43. Divisioonan piti murtautua
Koivistoa kohti ja asettua puolustukseen Johanneksen pitäjään
Rokkala–Karhula -linjalle. 123. ja 115. Divisioona etenisivät kohti
kaakkoa.
Johannes, Koivisto, Kuolemajärvi ja Uusikirkko olivat
keskeisiä paikkakuntia suomalaisten yrittäessä estää venäläisten
murtautumisen omalle puolelleen. Yhteistä näille kaikille olivat niissä
kulkevat tienhaarat, joita pitkin venäläiset yrittivät paeta ja
kuljettaa raskaan kalustonsa turvaan. Venäläisiä pääsikin pakenemaan
omalle puolelleen, mutta suomalaiset saivat esimerkiksi Sommeen motista
valtavan sotasaaliin.
Sommeen
motti. Kuva: SA-kuva
Sommeen
mottia. Suuomalaiset saivat alueelta käsittämättömän paljon
sota-saalista. Aukealta saatiin valtavasti tykkejä, autoja,
traktoreita, aseita ja muita varusteita ja tarvikkeita. Kuva: SA-kuva
Johannes
Viipurista
etelään sijaitsevasta Johanneksen kaupungista ei varsinaisesti
taisteltu, sillä venäläisten puolustuslinja kulki kaupungista
koilliseen Rokkalanjoella. Kaksi pataljoonaa venäläistä merijalkaväkeä
5. Merijalkaväkiprikaatista nousi maihin Johanneksen kirkonkylään 28.8.
Rokkalanjoen
puolustuslinja murtui 1.–2.9. kiivaiden taisteluiden jälkeen. Taistelu
alkoi aamuyöllä 1.9. JR 45:n käydessä hyökkäykseen tykistön tukemana.
Suomalaisia vastassa oli Porlammista pakenevia vihollisia sekä aiemmin
mainittua merijalkaväkeä.
8.
Divisioonan maihinnousu Lihaniemeen ja venäläisten murtautuminen
Viipurin motista. Tilanne 28.8. Johanneksessa nousi maihin kaksi
pataljoonaa
venäläistä merijalkaväkeä ja asettui Rokkalanjoelle puolustukseen.
Hyökkäävän
JR 45:n oli saatava sillanpääasema. Hyökkäykseen osallistuivat
rykmentin II ja III pataljoona. I pataljoona oli yhtä komppaniaan
lukuun ottamatta saapunut Sommeen maastoon. I Pataljoonaan kuuluvan 3.
Komppanian sotapäiväkirjaan merkittiin 1.9. illalla "
Marssi Rokkalanjoelle jossa
ylivoimainen vastarinta. Yöpyminen Rokkalanjoen maastossa jonne tuli
runsaasti harhakuulaa".
Tykistön ja kranaatinheittimien tuella joen toiselta puolelta saatiin
vallattua sillanpääasema, ja pioneerit aloittivat pikasiltojen
rakentamisen joen yli.
Rokkalan
silta räjäytettynä syyskuussa 1941. Kuva: SA-kuva
Aamulla
1.9. vallatusta sillanpääasemasta oli kuitenkin iltaan tultaessa
luovuttava. Seuraavana päivänä I/JR 24 oli edennyt Metsäkylään ja
Kaijalan valtauksen jälkeen pataljoona eteni kohti Rokkalaa.
Saarrostus ja JR 3:n eteneminen pakottivat Rokkalanjokea
puolustavat venäläiset vetäytymään. Joelta JR 45 aloitti aamulla 2.9.
etenemisen kohti Koivistoa kilvan Jalkaväkirykmentti 3:n kanssa.
Jalkaväkirykmentti
45:n III Pataljoona majoittui 4.9. Kaijalan kylään. Pataljoonan
sotapäiväkirjan mukaan kylän talot olivat ehjiä, ja kylässä oli ollut
kolhoosi.
Venäläisten
puoliiksi valmiiksi rakentama konekivääripesäke Rokkalanjoen varrella.
Kuva: SA-kuva
Johannekselainen
Jaakko Keppo
sai kesällä 1941 lomaa rintamalta päästäkseen käymään Johanneksessa.
Tuolloin talvisodan taistelujen merkkejä oli edelleen nähtävissä
Marjapellinmäellä ja Summassa seitsemän kilometriä Johanneksen Karhulan
kylästä. Kylässä oli näkyvissä kranaattien jälkiä.
Johannekselainen
kersantti kävi tutkimassa kotinsa lähellä kuoppaa, johon hän oli
talvisodan aikana kätkenyt vaatteita. Koskijärven kylässä oli osa
taloja poltettu ja Kaijalaa oli hävitetty pahoin. Siellä sekä
Karhulassa oli maanteiden yli rakennettu hyökkäysvaunuesteitä, joita
Keppo löysi myöhemmin myös Kukkolasta ja Rokkalankoskelta. Vaahtolan
Metsänkylässä rakennuksia oli säästynyt enemmän.
Hackman
& Co:n selluloosatehdas 9.9.1941. Kuva: SA-kuva
Venäläisten
välirauhan aikana rakentamia uudisrakennuksia. Kuva: SA-kuva
Hackmanin
selluloosa- ja paperitehtaan lähelle oli rakennettu uusia puisia
rakennuksia, jotka hataruuttaan purettiin ja käytettiin
rakennustarpeiksi. Tehdasrakennukset olivat jäljellä, mutta koneet oli
viety.
Koivisto
Rokkalanjoen
taistelujen jälkeen suomalaiset etenivät kohti Koivisto. Rinnakkain
etenevien rykmenttien JR 45:n ja JR 3:n etummaiset osat saavuttivat
Koiviston kauppalan samoihin aikoihin. Koivistossa oleville
Puna-armeijan yksiköille oli kuitenkin ehditty antaa 1.9. illalla käsky
vetää joukot Koiviston saareen, mistä edelleen Leningradiin.
Kuljetukset saareen olivat juuri päättymässä, kun Jalkaväkirykmentti 3
pääsi Koiviston satama-alueelle.
I/JR 45:n 2. Komppanian
sotapäiväkirjan mukaan komppania pääsi Koivistolle 2.9. kello 19.00.
Ratapihan yli edetessään komppania törmäsi Jalkaväkirykmentti 3:n
kärkijoukkueeseen. Joukkue painui rantaan, missä se ehti vielä tuhota
viimeisiä pakenevia venäläisiä.
Kun JR 3:n joukkue eteni
vasemmalle rantaan, meni 2. Komppania vastaavasti oikealle. Rannasta
miehet löysivät 200 satuloitua ja märkää ratsuhevosta. Illalla kello
21.00 komppania marssi hautausmaankorkeudelle, missä se yöpyi.
Vallattu
Koiviston kauppala ja taustalla Koiviston saari. Kuva: SA-kuva
Koiviston
lähelle tuhottu veturi. Kuva: SA-kuva
Koiviston
kauppalaan nousi Suomen lippu 2.9. kello 16.05. Maihinnousua itse
Saarenpäähän suunniteltiin, mutta ajatuksesta luovuttiin. Sen sijaan
Koivistossa olevat suomalaisjoukot keskittyivät puhdistamaan maastoa.
Koiviston kirkko oli muutettu elokuvateatteriksi. Kirkon lattia oli
täynnä roskaa ja olkia.
Koiviston
kirkko, joka oli muutettu elokuvateatteriksi. Kuva: SA-kuva
Venäläiset ampuivat 4.9. Saarenpäästä pattereillaan kirkon ikkunasta
sisään. Suomalaiset tykkipatterit vastasivat tuleen.
Osuman
saanut Koiviston kirkon ikkuna. Kuva: SA-kuva
Kuolemajärvi
Taistelut
Kuolemajärvestä liittyivät Kevyen Osasto 9:n 31.8. saamaan käskyyn,
jonka mukaan sen tuli katkaista vihollisen perääntymistie Koivistolle
valtaamalla Römpötti. Majuri Aldtanin komentama osasto oli
irroittautunut taisteluista Kaukjärvellä ja se eteni kohti
Rokkalanjokea lounaasta. Osalla Kevyen Osaston joukoista tuli lopulta
hyökätä Karhulaan.
Jalkaväkirykmentti 4:n raskas pataljoona oli
edennyt 29.8. Kuolemajärven eteläpäähän. Tätä pataljoonaa oli
vahvistettu kahdella Osasto Kanervan rajajääkärikomppanialla.
Rajajääkärikomppaniat katkaisivat venäläisiltä perääntymistien välillä
Suomenlahden ranta–Kuolemajärven Muurila.
Jalkaväkirykmentti
4:n Raskaan Pataljoonan sekä Kevyt Osasto 9:n asemat Kuolemajärven
tienoilla.
Kevyt
Osasto 9 eteni 29.8. Summan tielle, mistä edelleen Kuolemajärvelle.
Illalla kello 20.30 osasto eteni Kuolemajärven sillalle, jolloin 2.
Komppanian osasto ylitti sillan ja otti asemat. Osasto pysähtyi
Kuolemajärven eteläpuoleiseen maastoon. Vihollisen vastarinta oli hyvin
heikkoa.
Hörkössä (lähellä Karhulaa) osasto kuitenkin kohtasi 2
000 miestä, jotka kuuluivat 115. Divisioonaan. Nämä saarsivat
suomalaiset. Sillan yli edennyt joukkue motitettiin ja se jäi sitomaan
vihollista, kun muu osasto murtautui seuraavana päivänä saarroksista
takaisin Akkalaan.
Piikkilankaesteitä
Kuolemajärven hautausmaalla. Kuva: SA-kuva
Osasto
eteni taas 31.8. aamupäivällä kello 11.00 sillan pohjoispuolelle.
Kahden joukkueen hyökkäys löi vihollisen. Seuranneet taistelut olivat
ankaria, mutta suomalaisten tappiot olivat vähäiset. JR 3:n I
Pataljoona vapautti samana päivänä Hörkköön motitetun joukkueen.
Kuolemajärven
kirkon rauniot. Kuva: SA-kuva
Uusikirkko
Suomalaisten
hyökkäys edistyy. 12. Divisioonan joukot etenivät kohti Uuttakirkkoa.
12.
Divisioona oli saanut elokuun lopussa käskyn vihollisen
takaa-ajamisesta. Erityisen tärkeää oli katkaista tiet Koivistolle ja
Leningradiin. Uusikirkko oli näiden taisteluiden kohta, johon vetäytyvä
vihollinen oli pysäytettävä. Samalla oli vallattava Vammelsuun ja
Raivolan maastot.
Uudenkirkon
seutua, jolla alkoivat ankarat taistelut suomalaisten ja vetäytyvien
venäläisten välillä.
Uudenkirkon
halki kulki jatkuvasti päätietä pitkin vetäytyviä suuria
vihollisjoukkoja (alla olevassa kartassa punaisella). Ensimmäisenä
suomalaisena osastona kohti Uuttakirkkoa eteni koillisesta Kevyen
Jalkaväkirykmentti 4:n (ns. Punamustarykmentti) vahvistettu II
pataljoona.
Suomalaiset
joukot saapuivat paikalle yöllä 29.–30.8. Ensimmäisenä saapui
luutnantti Tattarin 5. Komppania, joka asettui Kanneljärven tien
suuntaan hautausmaan kiviaidan suojiin. Seuraavaksi saapui luutnantti
Orispään 4. Komppania, joka asettui tämän vierelle. Hautausmaan aitojen
suojiin saatiin asemiin myös kuusi 45 mm:n panssarintorjuntatykkiä ja
muita pataljoonalle alistettuja komppanioita.
Vahvistettu
II/KEv. 4 etenee koillisesta Uudenkirkon hautausmaalle.
Alikersantti
Viljo Lunden
muisteli taistelun alkua ja Uudenkirkon halki kulkevan kolonnan
havaitsemista:
"-- oltiin
vähällä törmätä vihollisen rauhalliseen kolonnaan. Onneksi ei sillä
ollut kuitenkaan sivustavarmistusta, joten saimme rauhassa hiipiä
määräpaikkaamme. Siihen sitten mäenrinteelle, tukevan kiviaidan taakse
vain kävimme ja silloin näimme, että tuo kolonna oli melkoisen suuri.
Silloin ihmeekseni huomasin, että asemapaikkamme oli Uudenkirkon
hautausmaan laidassa. Vaikka se muuten olisikin ollut sopimaton
tappelualueeksi, oli se meille kuitenkin tässä tilanteessa verrattoman
hyvä paikka."
Punamustarykmentin tarkoitus oli
katkaista tie Viipuri–Uusikirkko–Terijoki leveällä tulirintamalla.
Miehiä saatiinkin rintamaan noin kilometrin leveydeltä tien vartta
pitkin. Uudenkirkon halki kulkeva viholliskolonna piti ensin lamauttaa
tulituksella, ja sitten vallata se.
Viljo
Lunden: "Hautausmaan
vahvaa kiviaitaa pidimme kuin linnakkeenamme. Piiskatykit ja muut aseet
laitettiin hyviin asemiin siihen mäenrinteelle, ja niin jäätiin
jännittyneinä odottamaan sopivaa hetkeä kolonnan tuhoamiseksi."
Punamustarykmentin
yksiköt asemissa (siniset viivat) Viipuri–Uusikirkko–Terijoki -tien
varrella.
1.
Erillisen Panssarintorjuntakomppanian miesten tuli lähestyä tietä ja
tuhota sopivat ajoneuvot, minkä jälkeen kolonna jäisi muiden tulen
alle. "Vihollisella
tuntui olevan
hauskaa, koskapa naurukin maistui heille siinä matkaa tehdessään.
Pulisivat siinä vain äänekkäästi eivätkä arvanneet, että meikäläiset
kuuntelivat heinä ilonpitoaan aivan läheltä."
Panssarintorjuntakomppanian
lähitorjuntajoukkue kasapanoksineen ei ehtinyt edes tielle asti, kun
ennenaikainen tulenavaus havahdutti vihollisen. Panssarintorjuntatykit
avasivat tulen ja osuivat vihollisen vetotraktoreihin. Vihollisen
kolonna pysähtyi tienhaaraan. Tienhaarasta Viipurin suuntaan syntyi
kahden kilometrin mittainen ruuhka, mutta tienhaaran ohi päässeet
venäläiset pääsivät pakoon.
Kun JR 4:n komentaja
everstiluutnantti Nordgren sai tietää, että tie oli katkaistu
onnistuneesti tulella, hän määräsi rykmentin I pataljoonan etenemään
kohti Vammelsuuta. Osasto U:n (Utela) piti ottaa jaltuun Vammeljärven
länsipuolinen maasto ja edetä sieltä Putrolaan ja Kirstinälään.
Tienhaaraan
juuttuneesta kolonnasta yritettiin hyökätä kirkkomäkeä kohti, mutta
viholliset eivät onnistuneet valtaamaan mäkeä suomalaisilta. Osia
Osasto U:sta kuitenkin sitoutui näihin taisteluihin, joten vain osia
eteni Nordgrenin käskyn mukaisesti kohti Putrolaa ja Kirstinälää.
Alueella päässeet osaston osat kohtasivat Kirkkojärven läntistä
pikkutietä Uudenkirkon ohi yrittäneen kolonnan.
Osasto
U:n osat etenevät Putrolaan ja Kirstinälään ja kohtaavat siellä
Kirkkojärven länsipuolista tietä pitkin kulkeneen kolonnan.
Kirkkomäen
valtauksen epäonnistuttua venäläiset yrittivät koukkausta. Venäläisten
osasto yritti siirtyä suomalaisten sivustaan suomalaisten rintaman
pohjoispuolelta, missä johti polkutie Kanasuolla.
Venäläinen osasto koukkaa Kanasuota pitkin
suomalaisten selustaan.
Suomalaiset
havaitsivat koukkausyrityksen. Sitä torjumaan lähetettiin I pataljoonan
1. Komppania, kärkikomppania. Pääosa I pataljoonasta oli pysähtynyt
Uudenkirkon ja Kanneljärven teiden väliin odottamaan tien avausta.
1. Komppania torjuu venäläisten
koukkausyrityksen.
Suomalaiset
vahvistivat pohjoista sivustaansa aamulla kello 10.00. Täällä 1.
Komppaniaa ahdistellut vihollisosasto vetäytyi, kun se kuuli luoteesta
lähestyviä taistelun ääniä. Suomalainen Jalkaväkirykmentti 47 eli
"Vallilan rykmentti" lähestyi Uuttakirkkoa. Kolonnan venäläiset
alkoivat sytyttämään tuleen herkästi syttyvää materiaalia ja
vetäytyivät metsiin pienissä ryhmissä.
Jalkaväkirykmentti
47 eli Vallinan rykmentti saapuu luoteesta Uudellekirkolle.
Vahvistettu
Pataljoona II valtasi tien kello 11 ja ryhtyi puhdistamaan lähimaastoa
viimeisistä vihollisista. Pohjoisessa JR 47 hyökkäsi kello 13 pääkylään
ja valtasi viholliskolonnan pohjoisimmat osat.
Uudenkirkon
taistelusta saatu sotasaalis oli huomattava: 19 kappaletta 6 tuuman
tykkejä, 30 traktoria, radioauto, kuorma-autoja ja paljon erilaisia
tarvikkeita. Taistelun hintana suomalaisista kaatui JR 4:stä yksi,
haavoittui kuolettavasti kolme ja haavoittui kymmenen. Myös muut
yksiköt kärsivät tappioita.
Taistelun
jälkiä Uudenkirkon tien vierellä. Kuva: SA-kuva
Sotasaalista
ja tuhottuja kulkuneuvoja Uudenkirkon tiellä. Kuva: SA-kuva
Uudenkirkon
kirkon jäänteet. Kuva: SA-kuva
Uudenkirkon
talot olivat neuvostoliittolaisten jäljiltä likaisessa kunnossa.
Lottakomennuskunnat aloittivat siivouksen jo vuonna 1941, ja tekivät
karkeimmat siivoustyöt. Neuvostoliittolaiset olivat käyttäneet joitakin
talojen osia käymälöinä.
Hyökkäys Karjalan kannaksella
päättyy
Suurimmat
osat venäläisistä 43., 115. ja 123. Divisioonista pääsivät pakenemaan
Viipurista Koivistolle. Syyskuun alussa saaresta evakuoitiin
Suomenlahden kautta Leningradiin 12 000 miestä. Nämä kolme divisioonaa
menettivät Kannaksen taisteluissa 10 649 miestä.
Viipurista
vetäytyvät osastot jättivät kaupungin eteläpuolisille alueille, etenkin
Sommeen ja Porlammiin valtavasti kalustoaan. Suomalaiset saivat
sotasaaliiksi 306 tykkiä, 246 kranaatinheitintä, 272 konekivääriä, 55
panssarivaunua, 674 autoa, 300 traktoria ja 4 500 hevosta. Vangeiksi
jäi noin 9 000 puna-armeijalaista, joista korkea-arvoisin oli 43.
Divisioonan komentaja kenraalimajuri Kirpitsnikov.
Suomalainen IV Armeijakunta kärsi noin 3 000 miehen tappiot kaatuneina,
haavoittuneina ja kadonneina.
Viimeisenä
neljästä paikkakunnasta vallattiin Koivisto kokonaisuudessaan
1.11.1941, kun viimeiset venäläiset vetäytyivät saaresta. Rintamavastuu
alueella oli siirtynyt 8. Rannikkoprikaatille syyskyyssa. Koiviston
saarta ei haluttu vallata väkisin, vaan venäläisten annettiin vetäytyä
saaresta Leningradiin.
Rintama
Karjalan kannaksella suomalaisten hyökkäyksen päätyttyä 1941.
Sivu
perustuu FM Riku Kauhasen 21.6.2011 Nautelankosken museolla pitämään
esitelmään.
Paluu
sivun ylälaitaan>>