Asemasota 1943 2.12.–15.12.1943

Piikkirykmentti antaa tilaa Jalkaväkirykmentti 35:lle

JR 35 alkoi luovuttaa uusille yksiköille paikkojaan taka-asemassa ja siirtymään uusiin asemiin 13.–15.12. Rykmentti vastaanotti JR 25:n eli "Piikkirykmentin" asemat. JR 35:n kolonna siirtyi Leukilammen ja Väärälammen tietä pitkin seitsemän kilometrin matkan Väärälammelle. Samalla siirtyi rykmentin huolto. Esikuntakomppania siirtyi Hopealampi–Pitkälampi -tietä pitkin 11 kilometrin matkan Pitkälammelle viimeisenä yksiköistä 15.12.

Muun 1. Divisioonan tavoin VP 33 muutti uudelle alueelle 14.12. 1./VP 33 sai Viestipataljoona 25:n 2. Komppanian entiset tilat Saajärven kylän lähettyviiltä, noin kaksi kilometriä kylästä itään. II:n joukkueen radioryhmä lähti samana päivänä tutustumaan tehtäviinsä itse kylään. Lietolaiset kotiseutuvieraat saapuivat muuttopäivänä yksikköön. Vieraina olivat Ossian Heikkilä, Oskari Jaakkola ja Jaakko Virta.

Seuraavana päivänä komppania alkoi ottamaan vastaan uusia puhelinkeskuksia, ensimmäisinä Tapparan ja Ansan, sitten Anopin ja Pellavan.I joukkue otti vastaan kaksi ensimmäistä keskusta, II joukkue otti vastaan Anopin ja Pellavan. Radioasemia pystytettiin kaksi. Illalla järjestettiin pakettien jako ja korvikkeenjuontitilaisuus Tapsi-kanttiinissa.



Suomalaiset olivat saaneet sotasaaliiksi venäläisiä pellistä valmistettuja konepistooleja, jotka päätettiin ottaa omaan valmistukseen. Konepistooli todettiin halvaksi valmistaa (1000–1500 markkaa kappale, eli nykyrahassa 164,5–246,76 €), se oli kevyt (ilman lipasta 2,9 kg, kun Suomi-konepistooli painoi 4,6 kg). kätevä ja toimintavarma. Ase, Konepistooli m/44 sai myöhemmin lempinimen Peltiheikki.

Aseen valmistusmääriä ja jakoa suunniteltaessa tehtiin joukoille tiedusteluja siitä, kuinka aseella voitaisiin korvata sotilaskiväärejä ja kuinka paljon kiväärejä yksiköihin jäisi. Erityistehtävissä toimiville sotilaille konepistooli olisi kivääriä huomattavasti tarkoituksenmukaisempi.

Viestipataljoona 33:n vastaus konepistooleihin oli erittäin myönteinen. Kiväärien vaihtamista konepistooleihin puolsivat monet seikat. Viestimiehet kohtaisivat vihollisen todennäköisesti lähietäisyydellä, esimerkiksi törmätessä vikapartiomatkalla vihollisen partioon linjojen takana. Tällaisessa tapauksessa kivääri oli liian raskas, hidas ja heikkotehoinen. Myös ajoneuvojen kuljettajilla ja hevosmiehillä sekä mekaanikoilla oli hyvä olla konepistooli mukana yllättävien tilanteiden varalle.

Pataljoonan komentaja majuri Järvinen piti epätodennäköisenä sitä, että konepistoolit saataisiin nopeasti ja yhtäaikaa eri aselajeissa käyttöön. Hän piti oman pataljoonansa osalta sopivana aseistuksena 17 pistoolia. 199 konepistoolia sekä 220 kivääriä. Konepistooleja tarvitsisivat etenkin 2. ja 3. Komppania, jotka rakensivat puhelinyhteyksiä (70 konepistoolia ja 48 kivääriä komppaniaa kohden). Keskuskomppanialle taas riittivät kiväärit.

Uusi konepistooli ei ennättänyt mukaan jatkosodan taisteluihin. Peltiheikki oli sittemmin aseena muun muassa Suezilla palvelevilla ensimmäisillä suomalaisilla rauhanturvaajilla.

Jatkosodan alusta alkaen 1. Divisioonaa komentanut kenraalimajuri Paavo Paalu siirrettiin toisiin tehtäviin marraskuussa 1943. Päiväkäskyssään 7.12. Paalu muisteli kulunutta kahta ja puolta vuotta. Viisi kuukautta kestäneeltä hyökkäysvaiheelta hän kiitti Itä-Karjalassa ansioituneita divisioonansa johtajia ja miehiä. Tuossa raskaassa vaiheessa hänen mielestään kehittyi se henki, jolla 1. Divisioona jatkuvasti eli.

Käskyssään Paalu luonnehti hyvin asemasodan kuluttavuutta ja vaativuutta: "Lähes puolitoista vuotta kestänyt, kuluttava puolustusvaihe – Karhumäen puolustaminen – sekä nykyinen asemien rakennusvaihe ovat toiselta puolen vaatineet rohkeutta, sisua ja kestävyyttä, toiselta puolen paljon työtä. Pitkäaikaisuutensa ja yksitoikkoisuutensa takia on tämä vaihe vaatinut jokaisen yksityisen sotilaan taholta jatkuvia kieltäymyksiä. Ennen kaikkea kaipuu kodin ja omaisten piiriin sekä taloudelliset huolet nykyhetkenä ja tulevaisuutta silmälläpitäen ovat olleet painamassa. Vain velvollisuudentuntoisella ja uupumattomalla työllä, lomien joustavalla järjestelyllä sekä mielialan ja hyvinvoinnin parantamiseen tarpeellisten toimenpiteiden jatkuvalla tehostamisella on näissä olosuhteissa mieliala pidettävissä ja pidettävä virkeänä ja valoisana."

Paalun siirto oli osa "kolmen kenraalin kierrosta". Paalun tilalle 1. Divisioonan komentajaksi tuli Uno Fagernäs. Paalu puolestaan sai komentoonsa kenraalimajuri Aaro Pajarin 18. Divisioonan ja Pajari taas Fagernäsin aiemmin komentaman 3. Divisioonan. Jokaisen divisioonan alue erosi toisistaan: Fagernäsin 3. Divisioona oli karaistunut pohjoisen erämaataisteluissa, Pajarin "pojat" taas kunnostautuivat Karjalan kannaksella kesällä 1941 sekä Suursaaressa maaliskuussa 1942. Paalun 1. Divisioona oli kerännyt ankarat sotakokemuksensa Itä-Karjalan korvissa. Karjalan kannas oli sinänsä Paavo Paalulle tuttu, sillä hän oli ollut talvisodassa alueella divisioonankomentajana.

Komentajien vaihdossa oli ilmeisesti mukana kenraaleiden keskinäisiä, tulehtuneita välejä ja muita ristiriitoja. Paalu ei tullut toimeen Maaselän Ryhmän komentajan, kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen kanssa. Kannaksella taas oli linnoittamisen sijaan keskitytty enemmän mm. jälleenrakentamiseen ja Kivennavan kirkkoon. Uhtualla Fagernäsin divisioona oli asemissa hyökkäysryhmityksessä.

Ennen viimeisiä kiitoksia Paalu muotoili tunteensa kuluneista vuosista näin: "Tämä aika jää taakseni sellaisena elämäni taipaleena, josta näin sanoin en voi saada ilmaistuksi kaipuuni ja tunteeni syvyyttä."